Mistä uhka Suomen turvallisuudelle?

Suomessa käytiin 1960–1970-luvun vaihteessa vilkasta keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikan sisällöstä ja suunnasta. Ilmassa oli monenlaisia paineita ja pyrkimyksiä. Osallistuin itse hallitsevan ulkopoliittisen linjan arvioimiseen ja arvostelemiseen. Julkaisin useita artikkeleita Ydin-lehdessä ja muualla, esimerkiksi Ulkopolitiikka-lehdessä. Olin mukana ryhmässä, jonka kirjoituksia ja puheita alettiin kutsua uudeksi ulkopolitiikaksi.

Tämän ryhmän esittämiä ajatuksia oli kehitelty perusteellisissa keskusteluissa sekä Ulkopoliittisen instituutin työryhmissä että Sadankomitean piirissä pitkin 1960-lukua. Itsekin mukana ollut Osmo Apunen on selostanut näitä keskusteluja melko yksityiskohtaisesti Ulkopoliittisen instituutin historiaa käsittelevässä kirjassaan Silmän politiikkaa (2012).

Poliittisen historian tutkijat ovat omistaneet paljon huomiota tämän ryhmän toiminnalle ja vaikutukselle. Arviot ovat olleet pääosin kriittisiä. Tiivistetysti ilmaistuna kritiikki on lähtenyt siitä, että uuden ulkopolitiikan puolustajat asettivat pääpainon luottamuksellisten idänsuhteiden kehittämiselle ja näin korostivat yya-sopimuksen merkitystä Suomen politiikan peruskivenä.

Ryhmän ajattelun on katsottu väheksyneen puolueettomuuspolitiikkaa Suomen aseman ja turvallisuuden perustana. Historiankirjoituksen valtavirran käsitykset tiivistää Juhani Suomen tuota ajanjaksoa (1968–1972) käsittelevän Urho Kekkosen elämäkertateoksen nimi, Taistelu puolueettomuudesta. Kysymys oli Suomen selviytymisestä.

Uuden ulkopolitiikan ryhmä ei arvostellut presidentti Kekkosta vaan ulkoministeriössä johtavan roolin saavuttanutta virkamiesryhmää, jota kutsuttiin milloin everstijuntaksi, milloin tohtorikoplaksi (vaikkeivät kaikki olleet tohtoreita tai everstejä). Ryhmän henkinen johtaja oli Max Jakobson. Epäsuorasti arvostelu koski myös presidenttiä, joka antoi virkamiesryhmän vetää linjaansa.

Palasin itse tuohon keskusteluun vuonna 2008 artikkelissa, jonka otsikko oli Puolueettomuus vastaan luottamus. Everstijuntan ja uuden ulkopolitiikan ristiriita 1970-luvun alussa (Kanava 4-5/2008). Artikkelin tarkoitus oli hakea näille kahdelle vastakkaiselle lähestymistavalle yhteistä pohjaa.

Kun nyt palaan aiheeseen, tarkoitukseni on taas, ei vastakohdan korostaminen, vaan yhteisen etsiminen. Sekä everstijuntta että uuden ulkopolitiikan ryhmä panostivat Suomen turvallisuuden vahvistamiseen ja maan selviytymiseen mahdollisessa kriisitilanteessa. Niiden keinot vain olivat erilaisia.

Pelkistetysti ilmaistuna Kanava-artikkelini otsikko ilmaisee eron. Everstijuntta haki turvallisuutta puolueettomuuspolitiikan vahvistamisen kautta. Uusi ulkopolitiikka taas rakensi turvallisuutta huolehtimalla siitä, että Neuvostoliitto voisi luottaa Suomen noudattavan yya-sopimuksen velvoitteita. Kumpikaan ei kiistänyt toisen linjaa sinänsä, kysymys oli painotuksesta.

On myös muita näkökulmia tuohon keskusteluun. Ydin-lehden 6/1969 artikkelissa Suomen lännenpolitiikka kirjoitin, että ”Suomen koskemattomuus tulee tai ei tule uhatuksi vain länsiliittoutumien taholta”. Toteamusta selittää se, että tuo näkemys – uhka tulee lännestä – hallitsi suomalaista julkista turvallisuuspoliittista keskustelua ja paljolti myös ajattelua. Peruste oli ilmeinen: yya-sopimuksen mukaan uhan lähde oli Saksa tai muu sen kanssa liittoutunut valtio.

Puolueettomuuspolitiikan korostaminen tarkoitti itsenäisen turvallisuuspoliittisen päätöksentekokyvyn ylläpitämistä eli etäisyyden ylläpitämistä Neuvostoliittoon. Sillä olisi ollut merkitystä myös kriisitilanteessa, jossa Suomen etujen mukaista olisi ollut välttää yya-sopimuksen mukaista sotilaallista yhteistyötä. Jos lännessä ymmärrettiin ja tunnustettiin Suomen halu ja kyky pysyä puolueettomana kriisin syttyessä, länsi olisi myös kunnioittanut sitä.

Ydin-lehden artikkelissa lähdin siitä, että puolueettomuuden korostaminen kriisin kärjistyessä olisi heikentänyt Neuvostoliiton luottamusta Suomen aikeisiin noudattaa yya-sopimuksen velvoitteita. ”On selvää, että Suomi ei voi estää idän ja lännen strategisen mielenkiinnon kohdistumista Pohjolaan ja estää turvallisuutensa uhkaamista, mutta se voi vähentää sen todennäköisyyttä vahvistamalla Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemaa luottamusta.”

Kun keskustelua ja linjanvetoa arvioidaan jälkeenpäin, on syytä pitää mielessä, että näitä näkemyksiä koetellutta kriisitilannetta ei kylmän sodan aikana syntynyt. Historiankirjoituksen valtavirta on silti arvioinut puolueettomuuspolitiikan ja itsenäisyyden tavoittelun oikeaksi.

Suomen toimintalinjaa kylmän sodan aikana arvioitaessa on meillä jäänyt vähälle huomiolle se, miten Neuvostoliiton turvallisuusedut heijastuivat Pohjois-Euroopassa ja erityisesti Suomen kohdalla yya-sopimuksen merkityksessä. Pääsy Neuvostoliiton asiaa koskeviin asiakirjoihin on rajallista, mutta Suomeen kantautui aika ajoin Neuvostoliiton sotilasjohdon lausuntoja. Niiden mukaan yya-sopimusta pidettiin sotilasliittoon verrattavana. Toisaalta on selvää, että Moskovassa oli erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka Suomea tulisi kohdella tilanteesta riippuen.

Asiaan antoi uutta pontta Ruotsissa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkanut historiallinen selvittely maan asemasta kylmän sodan aikana. Virallisesti Ruotsin politiikka oli rauhanaikana liittoutumattomuutta, joka tähtäsi puolueettomuuteen sodan aikana. Samanaikaisesti Ruotsi oli kuitenkin solminut salaiset sopimukset ennen muuta Yhdysvaltain ja Iso-Britannian mutta myös Norjan ja Tanskan kanssa sotilaallisesta avusta sodan syttyessä. Nämä sopimukset tulivat päivänvaloon vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Laajan katsauksen aiheeseen antaa Mikael Holmströmin kirja Den dolda alliansen (2011).

Ruotsin päätös turvautua sotilaalliseen apuun perustui käsitykseen, että idän ja lännen konfliktin syttyessä Neuvostoliitto mahdollisesti tai jopa todennäköisesti tunkeutuisi nopeasti Suomen ja Ruotsin alueiden läpi Pohjois-Atlantin rannikon tukikohtiin. Tämän arvion perustana oli tietoisuus Neuvostoliiton vakiintuneesta hyökkäävästä puolustusstrategiasta, joka edellytti puolustusta mahdollisimman kaukana maan rajojen ulkopuolella. Puolustusasemat oli siirrettävä vihollisen alueelle niin nopeasti kuin mahdollista.

Suomen puolustusvoimien johdossa varauduttiin Neuvostoliiton voimakäyttöön kriisitilanteessa Suomea vastaan, jos se ei suostuisi Neuvostoliiton vaatimukseen sotilaallisesta yhteistyöstä yya-sopimuksen mukaisesti. Ei välttämättä luotettu siihen, että Neuvostoliito kunnioittaisi yya-sopimuksen kirjainta ja henkeä. Varautuminen oli salaista ja sen tehtiin ilman papereita: sotilasjohto osasi tarvittavat käskyt ulkoa. Toinen asia on, mille kannalle presidentti Urho Kekkonen olisi asettunut tällaisessa tilanteessa.

Uuden ulkopolitiikan ryhmän tavoitteena oli kyllä välttää Suomen joutuminen osapuoleksi idän ja lännen konfliktissa. Keinot sitä varten olivat kuitenkin verraten heikkoja. Neuvostoliiton luottamus siihen, että Suomi kieltäytyisi yhteistyöstä lännen kanssa Neuvostoliittoa vastaan, ei olisi välttämättä riittänyt perusteeksi luopua hyökkäävästä puolustusoperaatiosta Suomen alueen kautta.

Joka tapauksessa voi kysyä, olisiko ollut Suomen etujen ja turvallisuuden mukaista vastustaa voimakeinoin Neuvostoliiton puolustuksellista hyökkäystä Suomen alueella ja sen kautta. On yhtä vaikea sanoa, olisiko suostuminen yhteistyöhön ollut Suomelle hyväksi, jos tällainen tilanne olisi tullut vastaan. On muistettava, että idän ja lännen aseellisen konfliktin sattuessa osapuolet olisivat myös voineet pitää etujensa mukaisena jättää Suomi ja Ruotsi sodan ulkopuolelle puolueettomiksi.

Pelkistetysti ilmaistuna sekä everstijuntta ja uuden ulkopolitiikan ryhmä aliarvioivat – kumpikin omalla tavallaan – Neuvostoliiton turvallisuusetujen vaatimuksia Suomen suunnalla. Missä toisaalta kulkee historiankirjoituksen raja, kun kysytään, mitä olisi tapahtunut jos?

Kirjoittaja on entinen suurlähettiläs, joka kirjoitti Ydin-lehdessä Suomen ulkopolitiikasta 1960- ja 1970-luvuilla.