Thomas Elfgren – Ihmisoikeuspoliisi

Rikosylikomisario Thomas Elfgren suhtautuu intohimoisesti perusoikeuksiin. Niiden puolesta taisteleminen on hänen mukaansa poliisin tärkein tehtävä.

Hän on itse joutunut muistuttamaan virkamiehiä tästä perustehtävästään. Arvot tulevat virkamiesten osalta aina ennen politiikkaa riippumatta poliittisesta agendasta.

– Ei voi puolustaa universaaleja perusoikeuksia ja samaan hengenvetoon laittaa niille jotain hintalappua.

Poliisina jo 40 vuotta työskennelleen Elfgrenin mukaan on päivänselvää, että suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja syrjintää.

– Huolestun, jos virkamiehen vastuut ja velvollisuudet värittyvät jonkin ideologian mukaan. Silloin ollaan vaarallisilla vesillä.

Elfgrenin mielestä Suomessa käyty keskustelu turvapaikanhakijoista ja Suomen suhteesta kansainvälisiin sopimuksiin on turhaa.

– Uskon, että Suomi ei esitä varaumia esimerkiksi pakolaissopimukseen tai EU-sopimuksiin. Ei Suomi tule irtautumaan näistä.

Kysyttäessä turvapaikanhakijoiden mahdollisesti aiheuttamasta turvallisuusuhkasta, Elfgren alkaa kerrata Isisin syntyhistoriaa Saddam Husseinin hallinnon raunioilta. Elfgreniä selvästi ärsyttää keskustelun historiattomuus puhuttaessa Isisistä.

– On itsestään selvää, että Irakin ja Syyrian alueilta pakenevat ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin konfliktin osallisiksi.

Hän toivoo kuitenkin, että muistaisimme Isisin taustalla syntymekanismit siitä puhuessamme.

– Tuomitsen terrorismin täysin. Olen kuitenkin tutustunut väkivaltaan neljäkymmenen vuoden ajan. Näen sen luonnollisena seurauksena, sillä Isisin ja muiden taustalla on katkeroituneita ja vihaisia ihmisiä.

Suomessa on Elfgrenin mukaan voimistunut ilmapiiri, jossa asioita pitää sietää. Tilanteessa, jossa yhteiskuntakeskustelu on jakautunutta ja syyttelevää, presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivien avajaisissa kaivoi “poteroita syvemmälle”.

– Niinistön viesti saatettiin ymmärtää monella tavalla. Juuri nyt tarvittaisiin liennytystä enemmän kuin koskaan.

Huoli suomalaisten jakautumisesta ei ole Elfgrenin mielestä turha. Esimerkkejä kansan jakautumisesta ja syntipukkien nimeämisestä löytyy lähihistoriasta niin 1990-luvun Ruandasta kuin entisestä Jugoslaviastakin.

– Jos viranomaiset eivät kanna huolta omasta tehtävästään yhteiskunnan subjektiivisen turvallisuudentunteen ylläpitäjänä ja jos media unohtaa roolinsa kriittisenä yhteiskunnan tarkastelijana, mennään Suomessa vaan huonompaan suuntaan.

Poliisin rooli tässä tilanteessa on pitää huoli kaikkien kansalaisten perusoikeuksien toteutumisesta. Elfgren toteaa poliisin resurssien olevan rajatut, mutta yhteisen arvopohjan tulisi olla kaikkien poliisien jakama.

Poliisina Thomas Elfgren on selvitellyt lähihistorian kaameimpia rikoksia Jugoslaviassa ja Ruandassa. Hän kertoo saaneensa kansainvälistä työkokemusta uransa alusta lähtien.

Elfgren oli vuodesta 1995 lähtien Haagin sotarikostuomioistuimen palveluksessa tutkimassa Jugoslavian hajoamissotien sotarikoksia. Suomalainen rikosylikomisario aloitti työnsä suurin odotuksin, mutta joutui kohtaamaan kansainvälisen reaalipolitiikan vaikutukset.

– Poliisina ainoa ohjenuorani oli ollut siihen saakka tehdä työ mahdollisimman hyvin ja Suomen lakia noudattaen. Minulla oli naiivi usko siitä, että YK:n alaisessa instituutiossa asiat tehtäisiin viimeisen päälle oikein.

Elfgren johti Kroatian yksikköä, jossa tutkittiin kroaattien sotarikoksia. Hänen mukaansa etniset jakolinjat vaikuttivat työskentelyyn ja resursseihin. Hän kertoo kokeensa entisessä Jugoslaviassa kovan ammatillisen ja henkisen pettymyksen.

Esimerkiksi vuonna 2011 kroaattikomentaja Ante Gotovina tuomittiin 24 vuoden vankeusrangaistukseen rikoksista ihmisyyttä vastaan.  Hän pääsi kuitenkin vapaalle jalalle vain vuoden vankeuden jälkeen, kun tuomio kumottiin.

– Politiikasta puhuttiin kiertoilmauksin. Toiminta palveli tiettyä poliittista tarkoitusta, ja tässähän se dilemma juuri olikin. Itse katsoin tätä asiaa hyvin tiukasti suomalaisena poliisimiehenä ymmärtämättä suurvaltapolitiikan tai maailmanpolitiikan painoarvoa.

Elfgren ei näe yhtä asiaa varten räätälöityjä kansainvälisiä tuomioistuimia toimivana ratkaisuna.

– YK:lla on hieno ja ylevä periaate siitä, että kerätään ihmisiä eri puolilta maailmaa tekemään työtä yhdessä saman asian ääressä. Se soveltuu äärimmäisen huonosti toimintaan, jossa joudutaan tekemään erittäin vaativaa juridista työtä.

Thomas Elfgren arvostelee myös Kansainvälistä rikostuomioistuinta ICC:tä. Siitä on tullut hänen mukaansa afrikkalaisten valtionpäämiesten tuomioistuin.

– Oikeuskäsittelyjen pitäisi heijastaa sitä, että ollaan kansainvälisen rikosoikeuden kehdossa. ICC:n kohdalla näin ei tapahdu.

Kansainvälinen yhteistyö on kuitenkin parhaimmillaan tuottanut Elfgrenille onnistumisen hetkiä. Hän johti Porvoossa asuneen ruandalaispastori François Bazaramban joukkotuhontasyytteiden tutkintaa. Tutkintaa tehtiin yhteistyössä muun muassa Yhdysvaltojen kanssa ja viidessätoista Afrikan valtiossa.

Elfgren vietti Ruandassa tutkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn valmistelun parissa viisi vuotta ja muistelee aikaa lämmöllä. Yhteistyö paikallisten oikeusviranomaisten kanssa oli poikkeuksellisen sujuvaa kansainvälisen oikeusapuyhteistyön näkökulmasta. Bazarambra tuomittiin lopulta elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

– Ruandassa sain suuremman vapauden tehdä työtä kuin kansainvälisessä poliisityössä koskaan aiemmin. Meillä oli tutkinnan aloittamisesta viidessä vuodessa hovioikeuden päätös. Se on tutkinnan laajuuden huomioon ottaen huippusuoritus.

Kehitysyhteistyö on aihe, josta Thomas Elfgren voisi puhua pitkään. Elfgrenin mielestä perinteisestä kehitysavusta tulisi luopua ja ottaa kehitysmaat tasavertaisiksi yhteistyökumppaneiksi. Tämän hetkistä toimintaa Elfgren kuvaa nykypäivän siirtomaaherruudeksi.

Erityisen huolissaan hän on siitä, että suuryritysten valta on monissa kehitysmaissa suurempaa kuin valtioiden poliittinen valta. Esimerkkinä Elfgren mainitsee niin kutsutun land grabbing -toiminnan. Yksityishenkilöt, yritykset ja kehitysmaiden hallitukset ostavat ja vuokraavat valtavia maa-alueita.

– Kohdemaiden verotusjärjestelmät ja poliittiset järjestelmät eivät ole kehittyneitä. Kansalaiset eivät saa asianmukaista kompensaatiota siitä, mitä heiltä otetaan.

Elfgrenin mukaan globaalilla tasolla pitäisi keskustella huomattavasti vakavammin siitä, miten kehitysmaita autetaan.

– Sen keskustelun pitää alkaa siitä, että onko meillä edes halua saada heitä jaloilleen.

Kuva: Pekka Elomaa

Kirjoittaja  on yleisen historian maisteriopiskelija.