Espanja vuonna 1936 – solidaarisuutta ja kyynistä politiikkaa

Heinäkuussa tänä vuonna on kulunut 80 vuotta Espanjan sisällissodan puhkeamisesta. Melkein kolme vuotta kestänyt tuhoisa ja raaka aseellinen konflikti oli monta asiaa samalla kertaa. Merkillisellä tavalla juuri Espanjan sota toi esiin sekä kauhistuttavimmat että hienoimmat puolet ihmisen luonteessa ja kollektiivisessa käyttäytymisessä.

Espanjan sota oli toisen maailmansodan kenraaliharjoitus. Siinä testattiin aseita ja niiden tuhovoimaa ja valmisteltiin tulevia liittoutumia. Espanjassa kokeiltiin ensimmäistä kertaa siviilikohteiden strategista pommittamista, kun Hitlerin lähettämän Condor-legioonan pommikoneet tuhosivat Guernican kaupungin jouduttaakseen Baskimaan valtausta.

Espanjassa käytiin 1930-luvun lopulla samaan aikaan luokkasotaa ja kansainvälistä sisällissotaa. Natsi-Saksa ja fasistinen Italia tukivat kenraali Francisco Francon johtamia oikeistolaisia kapinallisia, Neuvostoliitto ja Meksiko tasavaltaa. Voi sanoa, että Iberian niemimaalla törmäsivät väkivaltaisesti yhteen kaikki ne ihanteet ja aatteet, jotka olivat vaikuttaneet uusimman ajan historiassa Ranskan vallankumouksen jälkeen.

Vähemmän tunnettu ja pitkään vaiettu puoli Espanjan sisällissodassa on se, että tasavallan alueilla pantiin ensimmäisten sotakuukausien aikana toimeen ennennäkemättömän syvällinen yhteiskunnallinen vallankumous. Espanjan köyhälistön vapaudenhenkiset ja sosialistiset pyrkimykset tukahdutti stalinistinen Neuvostoliitto jo toisena sotavuotena. Itse tasavalta romahti keväällä 1939, kun Barcelona ja Madrid antautuivat Francon joukoille ja fasistinen terrori odotti tasavaltaa puolustaneita.

Sisällissota alkoi heinäkuun 17. ja 18. päivän välisenä yönä vuonna 1936 silloisessa Espanjan Marokossa, jossa paikalliset varuskunnat nousivat komentajiensa johdolla kapinaan tasavaltaa ja sitä johtanutta kansanrintamahallitusta vastaan. Sieltä kapina levisi useisiin varuskuntakaupunkeihin Manner-Espanjassa. Kyseessä oli sotilasvallankaappauksen yritys istuvaa hallitusta vastaan. Koska kaappaus ei onnistunut, seurauksena oli yli kaksi ja puoli vuotta kestänyt sisällissota.

Espanjan sodan brittiläinen historioitsija Hugh Thomas arvelee, että jos kapina olisi alkanut samaan aikaan kaikissa maakunnissa, kaappaus olisi saattanut onnistua. Jos taas tasavallan hallitus olisi suostunut aseiden jakamiseen työläisille, mitä ammattiliitot ja vasemmistopuolueet vaativat, kapinallisten kenraalien hanke olisi ehkä murskattu alkuunsa. Niinhän sitten tapahtuikin Madridissa, Barcelonassa, Valenciassa ja muissa suurissa kaupungeissa, joissa työläiset tunkeutuivat varuskuntien asevarastoihin, rakensivat barrikadeja ja alkoivat puolustautua yhdessä niiden sotilaiden ja kaartilaisten kanssa, jotka pysyivät lojaaleina hallitukselle.

Kun sota alkoi, Espanja jakautui kahtia, kansanrintamaa kannattaviin tasavaltalaisiin ja kapinallisiin, jotka kutsuivat itseään kansallismielisiksi. Kapinallisten kannalle asettui oikeisto ja äärioikeisto, jonka perustaman falangistipuolueen pohjalle Franco rakensi fasismin espanjalaisen muunnelman.

Espanjan tasavallan lippu sekä kansallismielisten sisällissodassa käyttämä lippu. Kansallismielisten lipussa on samat värit kuin Espanjan nykyisessä lipussa, mutta sen vaakuna on erilainen ja sijaitsee keskellä lippua.

Toisella puolella oli kansanrintama. Siihen kuuluivat sosialistinen puolue PSOE ja sodan alkuvaiheessa sitä paljon pienempi kommunistipuolue PCE sekä porvarillisia demokraatteja edustaneet ryhmät, joista tärkein oli presidentti Manuel Azañan tasavaltalainen vasemmisto. Kansanrintamaa kannattivat ymmärrettävistä syistä Katalonian ja Baskimaan kansallismieliset puolueet, olihan Iberian niemimaan vähemmistökansallisuuksien itsehallinto Espanjan sotilaskastille ja kiihkokansalliselle oikeistolle kauhistus.

Fasismia vastaan taisteleviin ryhmiin kuului myös yhtynyt marxilainen työväenpuolue POUM, jonka olivat perustaneet stalinismia vastustaneet kommunistit, ”trotskilaiset”. POUMin joukkokannatus oli suurinta Kataloniassa, jossa sen katkerana kilpailijana vaikutti sosialistien ja kommunistien perustama stalinistinen yhtenäisyyspuolue PSUC.

Sisällissodan alkuvaiheessa tärkein fasisminvastainen voima muodostui miljoonajäsenisistä ammattiliitoista, joista toinen oli sosialistien johtama UGT ja toinen anarkistien ja anarkosyndikalistien CNT. Anarkisteilla ja heidän ajamallaan vapaudenhenkisellä sosialismilla oli ainutlaajuisen laaja kannatus Espanjassa. Anarkismin aatetta eivät pitäneet yllä ainoastaan maatyöläisten ja köyhien pienviljelijöiden suuret joukot, vaan myös kasvava työväki suurissa teollisuuskeskuksissa, varsinkin Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa.

Oikeistokapina lamautti tasavallan hallituksen lähes täysin. Niillä alueilla, joissa aseistetut työläiset olivat kukistaneet kapinalliset sotilaat, valta siirtyi ammattiliittojen ja erilaisten komiteoiden käsiin. Samalla koottiin miliisiosastoja, jotka lähtivät rintamalle fasisminvastaiseen sotaan. Anarkistien riveissä taisteli myös paljon naisia, mikä uhmasi kaikkia Espanjan vanhan yhteiskunnan arvoja.

Kapinallisten kenraalien kaappausyritys ei ollut yllätys. Se ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta keskelle muuten rauhallista yhteiskuntaa. Tasavallan julistaminen viisi vuonna aikaisemmin oli tuonut pintaan kaikki jännitteet, luokkaristiriidat ja kulttuuriset vastakohtaisuudet, jotka repivät koko maata. Tasavaltalaisten maltilliset yritykset rajoittaa mahtavan katolisen kirkon ja ylipaisuneen upseeriston valtaa olivat nostattaneet ankaran vastustuksen.

Yhteiskunnallinen levottomuus purkautui toistuvana väkivaltana puolin ja toisin sisällissotaa edeltävinä vuosina. Ranskalaiset historioitsijat Pierre Broué ja Émile Témime toteavat, että heinäkuussa 1936 Espanjasta tuli juuri sen vallankumouksen näyttämö, jonka kenraalit olivat yrittäneet estää, mutta jonka he itse kapinayrityksellään olivat provosoineet.

Siitä, millaisen vallankumouksen Franco ja muut kenraalit provosoivat, antaa unohtumattoman kuvauksen POUM-puolueen miliisissä Aragonian rintamalla taistellut George Orwell reportaasikirjassaan Katalonia, Katalonia! Kaikki tuotantolaitokset ja työpaikat tehtaista partureihin ja jopa kengänkiillottajiin oli kollektivisoitu, otettu työläisten valvontaan. Välimeren vanhassa satamakaupungissa Barcelonassa oli harpattu lyhyessä ajassa pitkä askel kohti yhteiskuntaa, jossa ei ole köyhiä eikä rikkaita, ei alistettuja eikä alistajia.

Maaseudulla kollektivisointi eteni pisimmälle Aragoniassa, Katalonian läntisessä naapurimaakunnassa. Joillakin alueilla rahasta luovuttiin kokonaan ja otettiin käyttöön kommunistinen periaate: jokaiselta kykyjensä, jokaiselle tarpeittensa mukaan. Pienessä aragonialaisessa Fragan kaupungissa julistettiin näin: herra Rockefeller, tervetuloa meille kaikkine rahoinenne, täällä ette voisi ostaa niillä edes kupillista kahvia!

Espanjan vallankumouksella oli säälimättömiä vihollisia niiden ulkopuolisten voimien joukossa, jotka puuttuivat sisällissotaan. Neuvostoliitto ja sen espanjalaiset ja kansainväliset agentit tekivät kaikkensa vallankumouksen murskaamiseksi, ja siitä syystä Espanjan kommunistisesta puolueesta tuli kansanrintaman oikeistolaisin ryhmittymä. Sen jäsenmäärä kasvoi kymmenillä tuhansilla ensimmäisen sotavuoden aikana.

Neuvostoliiton toimittamat aseet ja Kommunistisen internationaalin organisoimien kansainvälisten prikaatien sankarillinen puolustustaistelu olivat pelastaneet Madridin fasisteilta marraskuussa 1936. Stalin vaati kuitenkin avustaan kovan hinnan, joka maksettiin sekä rahassa että politiikassa: Espanjan valtionpankin kulta siirrettiin Neuvostoliittoon ja tasavalta alistettiin Moskovan kontrolliin eräänlaisena kokeiluna sille, mitä tapahtui Itä-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen.

Espanjassa se merkitsi vallankumouksen ja riippumattoman vasemmiston murskaamista. Sisällissodan tasavaltalaiselle puolelle muodostui kaksi rintamaa, joista toiseen – vallankumoukselliseen – kuuluivat anarkistit, sosialistisen puolueen vasemmisto ja POUM, toiseen kommunistipuolue, sosialistien oikeistosiipi ja kansanrintaman porvaripuolueet. Nämä ryhmät ajautuivat aseelliseen yhteenottoon Barcelonassa toukokuussa 1937 ilmeisesti katalonialaisten stalinistien järjestämän provokaation jälkeen.

Toukokuun tapahtumien seurauksena sosialistien vasemmistoon kuulunut pääministeri Francisco Largo Caballero erosi ja hänen paikkansa otti Neuvostoliiton ystävä, oikeistososialisti Juan Negrín. Vastavallankumous eteni nyt nopeasti: kollektivisoitu tuotanto yksityistettiin tai valtiollistettiin, työläismiliisi korvattiin vakinaisella armeijalla, ja Aragonian maatalouskollektiivit hajotettiin.

Kesäkuussa 1937 POUM-puolue julistettiin laittomaksi ja sen johtajat vangittiin mielikuvituksellisista rikoksista syytettyinä. Puolueen puheenjohtaja Andreu Nin alistettiin brutaaliin kidutukseen, jotta hän olisi tunnustanut ”rikoksensa” Moskovan samanaikaisten, ”trotskilaisvastaisten” näytösoikeudenkäyntien syytettyjen tavoin. Nin kesti kidutuksen, ja hänet murhattiin epäselvissä oloissa. Rohkeudellaan tämä katalonialainen vallankumouksellinen esti Moskovan oikeudenkäyntien toistumisen tasavaltalaisessa Espanjassa.

Loppujen lopuksi Stalinin Espanja-politiikka kuitenkin epäonnistui. Kremlin diktaattori ei saanut länsivaltoja (Ranska ja Britannia) suureen Hitlerin vastaiseen liittoutumaan, ne kun yrittivät mieluummin lepytellä natsidiktaattoria kuin auttaa Espanjan laillista hallitusta. Tasavalta oli tehnyt tehtävänsä. Se sai mennä, kun Stalin alkoi puuhata väliaikaiseksi jäänyttä, mutta kohtalokasta liittoaan Hitlerin kanssa.

Kirjallisuutta

Espanjan sisällissodasta on kirjoitettu valtavasti kirjoja. Nämä kaksi historiateosta ovat mielestäni parhaat yleisesitykset:

Burnett Bolloten, The Spanish Civil War. Revolution and Counterrevolution. University of North Carolina Press 1991.

Pierre Broué & Émil Témime, La Révolution et la guerre d’Espagne. Les Éditions de Minuit 1961. Englanniksi The Revolution & the Civil War in Spain. Faber and Faber 1972. Haymarket Books 2008.

Suomeksi ilmestyi vuonna 2015 Turun yliopiston tutkijoiden toimittamana:

Hanne Koivisto & Raimo Parikka (toim.), ¡NO PASARÁN! Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2015.

Lisäksi professori Jukka Kekkoselta ilmestyi maaliskuussa vertaileva esitys Espanjan ja Suomen sisällissodista:

Jukka Kekkonen, Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa. Art House 2016.