Julkaistu alun perin Ytimen numerossa 3/2016.

Euroalueen taloutta ei pelasteta kopioimalla Saksan vientiteollisuuteen perustuvaa ”talousihmettä” muualle, vaan parantamalla työvoiman neuvotteluasemaa.

Euroalue on kärsinyt nykyisestä talouskriisistä selkeästi pahemmin kuin Yhdysvallat tai kehittyvät maat. Ongelmista on syytetty laajalti itse yhteisvaluuttaa: yhtäläistä korkotasoa erilaisille talouksille sekä Maastrichtin sopimuksessa määritettyjä talouspoliittisia parametreja, ennen kaikkea julkiselle velalle ja alijäämälle asetettuja rajoituksia.

Jopa EKP:n oma raportti kesältä 2015 vihjasi, että julkista kulutusta rajoittaneet kurisäännöt ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että investoinnit koulutukseen ja tutkimukseen ovat jääneet Etelä-Euroopan maissa liian alhaisiksi, minkä vuoksi niiden kilpailukyky on heikentynyt. Siksi yhteisvaluutta ei ole lähentänyt talouksia toisiinsa vaan päinvastoin kasvattanut eroja niiden välillä.

Lisäksi yhteisvaluutta ja yhteinen ohjauskorko ovat johtaneet siihen, että kilpailukykyerot eivät ole tasapainottuneet samalla tavoin kuin kansallisten valuuttojen ja eriytyneiden korkotasojen järjestelmässä olisi voinut käydä. Ratkaisuksi on esitetty paluuta omaan valuuttaan: markka takaisin! Näin itse raha kuitenkin fetisoidaan, irrotetaan muista yhteiskunnallisista suhteista. Keskustelu muuttuu pelkäksi jankkaukseksi, ”markka vastaan euro”. Kaikki muu katoaa näkyvistä.

Euron ristiriitoja ja ongelmia voidaan ymmärtää vain, jos tarkastellaan millaiseen tuotannon ja työn järjestämisen tapaan euro liittyy. 2000-luvun alkuvuosina euroalueelle syntyi voimakkaan kaksijakoinen taloudellinen järjestys, jossa muutamat maat tai oikeastaan tietyt keskeiset alueet – Saksa, Hollanti, osin Suomi – keskittyivät vientiteollisuuden kehittämiseen. Toiset, erityisesti Etelä-Euroopan suuret metropolialueet, loivat pitkälti velkaantumisen kautta kysyntää vientiteollisuuden tuotteille. Itse yhteisvaluutan rakenne tuki voimakkaasti tällaista jakautumista.

Finanssikriisin myötä Espanjan, Irlannin ja muiden PIGS-maiden kiinteistömarkkinat romahtivat, minkä vuoksi myös työttömyys lisääntyi äkillisesti ja kotitalouksien varallisuus ja käytettävissä olevat tulot supistuivat. Sen jälkeen niin sanottu troikka ja euroryhmä ovat pyrkineet väkivalloin levittämään koko alueelle Saksan vientivetoista talousmallia. Nyt euroalue kokonaisuutena on kauppataseeltaan suunnattoman ylijäämäinen: toukokuussa 2016 viimeksi kuluneiden 12 kuukauden kauppataseen ylijäämä oli EKP:n mukaan 347,1 miljardia euroa eli 3,3 prosenttia euroalueen BKT:sta.

Minkälainen Saksan talousmalli sitten on ollut? Usein Saksan Wirtschaftswunderin kuvitellaan perustuneen innovaatioihin ja korkeaan teknologiaan – Audin, Mercedeksen ja Volkswagenin pyhään kolmiyhteyteen. Viimeistään saksalaisten autonvalmistajien päästöhuijauskriisin jälkeen Saksan talouden liiallinen riippuvuus autoteollisuudesta on käynyt kaikille selväksi.

Marcel Fratzscher on kuitenkin osoittanut kirjassaan Die Deutschland-Illusion, että koko Saksan 2000-luvun ”talousihme” on perustunut palkkojen ja sosiaalimenojen polkemiseen, ei investointeihin tai innovaatioihin. Investointien osuus BKT:sta on nykyisin noin 17 prosenttia, mikä on huomattavasti matalampi kuin useimmissa OECD-maissa. Fratzscherin mukaan Saksa on erityisesti jäänyt jälkeen tutkimus- ja kehitysmenoissa, ja myös koulutukseen investoidaan vähemmän kuin muissa OECD-maissa.

Vuodesta 2002 palkkatulojen BKT-osuus on pudonnut viidellä prosenttiyksiköllä, eivätkä nettoreaalipalkat ole käytännössä lainkaan nousseet 1990-luvun alusta – vuodesta 2004 aivan viime aikoihin asti ne ovat laskeneet. Joka viides töissäkäyvä saksalainen luokitellaan köyhäksi.

Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna Saksan talousmalli on itse asiassa jo koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan perustunut puhtaasti vientiin ja työvoimakustannusten polkemiseen. Sen kilpailukyvyn perustana oli Bretton Woodsin järjestelmän hajottamiseen asti aliarvostettu valuutta, mutta lisäksi tai ennen kaikkea palkkojen polkeminen, naisten ilmainen kotityö ja Gastarbeiterien eli siirtotyöläisten laajamittainen hyväksikäyttö.

Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään hallitusten ideologisista linjauksista tai yksittäisten teollisuustyönantajien päätöksistä, vaan erilaisesta tavasta organisoida pääoman ja työvoiman välistä suhdetta.

Yhdysvalloissa talouskasvu perustui kotimaisen kysynnän laajenemiseen, koska teolliset ammattiliitot olivat 1920–1940-luvuilla onnistuneet taistelemaan suuria palkankorotuksia. Saksassa länsiliittoutuneiden miehitysalueita johtavat viranomaiset toteuttivat sen sijaan jo vuonna 1949 eräänlaisen varhaisen ”uusliberaalin” rahapoliittisen kumouksen, jonka seurauksena radikaali ammattiyhdistysliike onnistuttiin kukistamaan.

Samalla tavoin kuin Federal Reserven pääjohtaja Paul Volcker teki 30 vuotta myöhemmin, ohjauskorkoa nostettiin Saksassa voimakkaasti lamasta huolimatta, minkä seurauksena työttömyysaste nousi puolessatoista vuodessa 4,8 prosentista 12 prosenttiin. Työn tuottavuus nousi voimakkaasti, mutta palkat eivät, minkä seurauksena teollisuuden voittoaste oli vuonna 1951 jopa korkeampi kuin natsiaikana. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Saksa muodosti Japanin ohella poikkeuksen globaalissa taloudessa, sillä niissä ei ollut muiden läntisten teollisuusmaiden tapaan institutionaalista kompromissia teollisen pääoman ja järjestäytyneen työväenliikkeen välillä.

Niinpä Saksan talouskasvu oli jatkuvasti täysin riippuvaista ulkomaisesta, ennen kaikkea Yhdysvaltain kysynnästä. Yhdysvallat antoi – tietenkin kylmän sodan tavoitteidensa vuoksi – Saksan ja Japanin pitää valuuttojensa arvo matalana sekä vallata kansainvälisiä vientimarkkinoita.

Bretton Woods -järjestelmän hajottamisen jälkeen dollarin kurssi alkoi kuitenkin nopeasti laskea ja D-markan nousta, mikä ajoi modell Deutschlandin jatkuviin vaikeuksiin. Yleisesti ottaen euron käyttöönotto saikin 1970- ja 1980-luvuilla Saksassa kannatusta aina dollarin kurssin kääntyessä laskuun, jolloin vientiteollisuuden kilpailukyky alkoi kärsiä.

Saksan on usein on väitetty suostuneen yhteisvaluutan luomiseen ainoastaan saadakseen muut Länsi-Euroopan maat, etenkin Ranskan, suostumaan Saksojen yhdistymiseen. Tosiasiassa euro oli pikemminkin Saksan kannalta ainoa tapa säilyttää samaan aikaan yhtäältä aliarvostettu valuutta sekä vientiteollisuuden kilpailukyky ja toisaalta suhteellisen korkea korkotaso, joka oli eläkerahastojen hallitsemalle Saksan finanssisektorille välttämätön. Lisäksi Bundesbankin historiallinen tehtävä on aina ollut korkotason pitäminen ylhäällä ja inflaation alhaalla.

Maastrichtin sopimuksesta neuvoteltaessa Saksa sai läpi käytännössä kaikki vaatimuksensa. Euroopan keskuspankki rakennettiin Bundesbankin mallin mukaiseksi – sen mandaattina on ainoastaan hintavakaus ja sen tehtävänä on inflaation eli käytännössä palkkatason pitäminen mahdollisimman matalana.

Yhteisvaluutta muodostaa kuitenkin pikemminkin kamppailujen ja voimasuhteiden kentän kuin lukkoonlyödyn sääntökokoelman. Hyvänä esimerkkinä toimii se, miten niin Saksa kuin Ranskakin ovat saaneet 2000-luvun aikana rikkoa säännöksiä julkisesta alijäämästä ilman sanktioita, mutta Kreikka ja Syriza oli laitettava kuriin kaikin keinoin, koska ne uhkasivat euroalueen poliittista perustaa työvoiman alistamisen järjestelmänä.

Lienee kuitenkin itsestäänselvää, että Saksan vientivetoista mallia ei voida yleistää koko maapallon tasolle, sillä globaali talous kokonaisuutena ei tietenkään voi olla ylijäämäinen. Miksi mallia sitten edelleen pyritään levittämään? Ovatko Euroopan johtajat idiootteja?

Juuri tämän helpon ratkaisun torjumiseksi euron syntyperän ja tietyn talousmallin historian tarkastelu on olennaista. Kyse ei ole sattumanvaraisesta eikä vain ideologisesta ratkaisusta, oikeasta tai väärästä talousteoriasta. Koska leikkaukset heikentävät työvoiman neuvotteluasemaa ja työvoimakustannuksia, ne kasvattavat pääoman valtaa, vaikka ne mahdollisesti alentaisivat myös voittojen kokonaissummaa.

Paradoksaalisesti näyttää kuitenkin siltä, että sen jälkeen kun pääoman poliittinen hyökkäys onnistui käytännössä tuhoamaan teollisen työväenluokan poliittisen muodon, koko globaali kapitalismi on ajautunut jatkuvaan kriisiin. Kysyntäongelmat ovat olleet kroonisia. Esimerkiksi EKP:n epäkonventionaaliset rahapoliittiset toimet ovat jääneet vaikutuksiltaan vähäisiksi, koska keskuspankkiraha ei ole kääntynyt tuloiksi työvoimalle eikä kysynnäksi.

Saksan mallissa rahapolitiikka on toiminut työvoiman alistamisen välineenä, minkä takia se on voinut toimia ainoastaan siten, että kysyntä on ulkoistettu muualle. Jos kriisistä halutaan päästä yli, olisi luotava uudenlaisia, ”innovatiivisia” keinoja parantaa työvoiman neuvotteluasemaa, siis kykyä vaatia enemmän tuloja ja palauttaa rahoitusvirrat ”maan tasalle” finanssimarkkinoiden eetteristä.

Vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi perustuloa pidettiin pelkkänä haihatteluna. Nyt rahan antaminen ihmisille ilman määrättyjä työsuorituksia näyttää myös monista valtavirran taloustieteilijöistä ja kolumnisteista pikemminkin ainoalta keinolta pelastaa euroalueen talous.