Palestiina – 1800-luvun kolonialismia 2000-luvulla

Ensi kesäkuussa on kulunut puoli vuosisataa siitä, kun koko entinen Britannian Palestiina joutui Israelin hallintaan maan armeijan miehitettyä Länsirannan ja Gazan. Samassa kesäkuun 1967 sodassa Israel myös valtasi Syyrialle kuuluneen Golanin ylängön sekä Siinain niemimaan, joka sittemmin on rauhansopimuksessa palautettu Egyptille.

”Kuuden päivän sodassa” vallatuista alueista Israel on virallisesti liittänyt itseensä Itä-Jerusalemin ja Golanin; Länsiranta ja Gaza ovat olleet ”vain” miehitettyjä. Gazassa ja osassa Länsirantaa on toiminut poliittisesti täysin voimaton palestiinalaishallinto jo toistakymmentä vuotta.

Yli puoli miljoonaa Israelin juutalaista on asettunut asumaan miehitetyille alueille perustettuihin laittomiin siirtokuntiin, jotka täplittävät sitä, mikä arabi-Palestiinasta vielä on jäljellä. Miehityksen aikana Israelin armeija on tuhonnut lähes 48 000 palestiinalaisten omistamaa rakennusta perusteluin, jotka vaihtelevat terrorismin torjunnasta kaavoitukseen ja maankäyttöön.

Länsirannan palestiinalaisten liikkumista kontrolloidaan ja heitä nöyryytetään päivästä toiseen lukuisilla tarkastuspisteillä. Siirtokuntalaiset puolestaan käyttävät heille rakennettuja ja arabeilta suljettuja teitä niin, että miehitetyillä alueilla voi asua ja käydä töissä vaikka Tel Avivissa törmäämättä liian usein palestiinalaisiin.

Israelin vankiloissa istuu tätä nykyä noin 7000 poliittista vankia. Lukematon määrä vastarintaan osallistuneita tai siitä epäiltyjä palestiinalaisia on miehityksen aikana käynyt läpi vankityrmän ja kuulustelut. Kidutus on ihmisoikeusjärjestöjen mukaan yleistä.

Israelin armeija käyttäytyy miehitysarmeijoiden tavoin. Aseistetut sotilaat luovat pelkoa tunkeutumalla koteihin keskellä yötä ”terrorismin vastaisissa operaatioissa” lapsista, naisista ja vanhuksista vähät välittäen. Palestiinalaisia kohdellaan epäihmisinä, jotka ovat pelkästään tiellä, kun siirtokuntia perustetaan ja vanhoja laajennetaan.

Palestiinalaisten sortamiseen eivät syyllisty vain miehitysarmeijan sotilaat. Myös fanaattisimmat uskonnollis-poliittiset siirtokuntalaiset terrorisoivat Länsirannan asukkaita. Vuosisatojen ikäisiä oliivipuita, rauhan symboleja, juuritaan maasta, jotta palestiinalaisten elämä ja toimeentulo kävisivät mahdollisimman hankaliksi. Palestiinalaisten vedenkäyttöä rajoitetaan, ja lupa uusien kaivojen poraamiseen on heillä kiven takana. Siirtokunnissa vettä kulutetaan samaan aikaan surutta nurmikoiden kasteluun ja uima-altaisiin.

Sorron ja nöyryyttämisen ilmeisenä tarkoituksena on painostaa mahdollisimman monia palestiinalaisia muuttamaan pois tai ainakin alistumaan nöyrästi ja hiljaa miehitykseen. Rasismi – ihmisten jakaminen meihin ja heihin – hallitsee miehittäjien ajattelua: Jumala on antanut tämän maan meille, muilla ei siihen ole oikeuksia.

Uskonnollis-nationalistisen kiihkon ja tietoisen asutuspolitiikan yhdistelmä tekee palestiinalaisalueiden miehityksestä erityisen brutaalin. Alkuvuosien puheet ”liberaalista miehityksestä”, joilla jonkin verran saattoi olla katettakin, kuulostaisivat nykyisin julmalta pilalta.

Jotkut kaukonäköiset israelilaiset varoittivat heti sodan jälkeen seurauksista, joihin miehitys väistämättä johtaa. Tunnettu filosofi ja tiedemies Yeshayahu Leibowitz kirjoitti Yediot Aharonot -sanomalehdessä huhtikuussa 1968, että Israel muuttuu turvallisuuspalvelun ohjaamaksi valtioksi kaikkine kohtalokkaine seurauksineen opetukselle, sananvapaudelle ja demokratialle. Siirtomaahallinnolle ominainen korruptio saastuttaa maan, kun arabien protestit on tukahdutettava ja samalla hankittava kätyreiksi arabiquislingeja.

Jo syksyllä vuonna 1967 Haaretz -lehdessä ilmestyi kahdentoista israelilaisen allekirjoittama maksettu ilmoitus, jossa sanottiin, että ”miehitys tekee meistä murhaajien ja murhan uhrien kansakunnan […] Oikeutemme puolustaa itseämme tuhoa vastaan ei anna meille oikeutta sortaa muita.” Kesäkuun sodan jälkeisessä kansalliskiihkon huumassa vetoomus leimattiin Pravdan ilmoitukseksi, koska Neuvostoliiton suurin sanomalehti teki siitä uutisen.

2000-luvun alussa Jerusalemin heprealaisen yliopiston matematiikan professori ja sosialistinen dissidentti Emmanuel Farjoun kirjoitti, että miehitys on kuin huume, jonka alussa tuottama iloisuus on muuttunut addiktioksi kaikkine rikollisine seuraamuksineen. Samalla koko maata ja sen kulttuurista edistymistä uhkaa uskonnollis-nationalistisen kiihkon mukanaan tuoma modernin tieteen halveksunta. Uskonnollinen, kulttuurinen ja jopa tieteellis-tekninen taantuminen Iranin ja Afganistanin esikuvien tapaan on täysin mahdollista myös juutalaisvaltiossa.

Palestiinalaisalueiden miehitys ja asuttaminen juutalaissiirtolaisilla on kuulunut harvoihin vakioihin monilta osin muuten muuttuneessa Lähi-idässä. Niin sanotun Oslon ”rauhanprosessin” kymmenen ensimmäisen vuoden aikana uudisasukkaiden määrä miehitetyillä alueilla kaksinkertaistui. Työväenpuolueen johtamat hallitukset ovat olleet ainakin yhtä innokkaita, elleivät innokkaampiakin asuttajia kuin oikeistolaisen Likudin muodostamat hallituskokoonpanot.

Kun Israel valtasi loputkin entisestä brittien Palestiinasta, myös Palestiinan arabit palasivat toimijoiksi, joihin niin Israelin kuin ulkopuolistenkin oli määriteltävä suhteensa. Israelin olemassaolon kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä palestiinalaiset oli jotakuinkin unohdettu. Palestiinan kysymys nähtiin kansainvälisesti ”vain” pakolaisongelmana: mikä olisi niiden yli seitsemänsadan tuhannen ihmisen tulevaisuus, jotka oli karkotettu etnisillä puhdistuksilla kodeistaan vuoden 1948 sodan aikana? Tätä kansallista tietoisuuttaan määrittävää tapahtumaa palestiinalaiset itse kutsuvat katastrofiksi (al-Nakba).

Palestiinan vapautusjärjestöstä PLO:sta tuli palestiinalaisten kansallisten oikeuksien ajaja. Oslon ”rauhanprosessiin” saakka Israel teki kaikkensa päästääkseen siitä eroon sekä poliittisesti että fyysisesti. Palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun (intifada) aikana 1980-luvun lopulla Israel tuki hiljaisesti Hamasin perustamista uskonnottomia tai ainakin maallisempia poliittisia virtauksia vastaan. Tunisiaan karkotetun PLO:n johdon osuus kansannousussa oli itse asiassa hyvin vähäinen.

Hamas jättäytyi Oslon prosessin ulkopuolelle, ja niin tämä islamistinen liike sai korvata PLO:n Israelin propagandan mörkönä. Samalla yhteydet Hamasin hallitseman Gazan ja Länsirannan välillä on katkaistu. Israelin valvonnassa olevat palestiinalaiset on jaettu neljään kastiin. Parhaassa asemassa, mutta juutalaisten alapuolella ovat Israelin arabikansalaiset, joilla on myös edustus parlamentissa. Sitten tulevat Itä-Jerusalemin ja heidän jälkeensä Länsirannan palestiinalaiset. Kurjimmassa asemassa ovat Gazan asukkaat, ja kokonaan tämän hierarkian ulkopuolella jäävät arabimaissa ja muualla asuvat pakolaiset.

Yksitoista vuotta sitten Israel purki Gazaan rakentamansa siirtokunnat silloisen pääministerin Ariel Sharonin strategisen idean mukaan. Siirtokunnat olivat pieniä ja sijaitsivat keskellä erityisen tiiviisti asuttua ja äärimmäisen vihamielistä ympäristöä. Purkamalla Gazan vähäisen uudisasutuksen Israel samalla pääsi eroon puolestatoista miljoonasta palestiinalaisesta.

Minkäänlaista vapautta Gazan asukkaille ei kuitenkaan koittanut. Tämän pienen alueen kontrollia vain tehostettiin, nyt pelkästään ulkopuolelta. Gaza on saarrettu maalta, mereltä ja ilmasta, ja kulkua sinne ja sieltä kontrolloidaan tarkkaan. Yli puoltatoista miljoonaa Gazan palestiinalaista, joista suurin osa on vuoden 1948 sodan pakolaisia tai heidän jälkeläisiään, valvotaan kuin vankeja. Gazan eristystä symboloi käyttökelvoton Jasser Arafatin kansainvälinen lentokenttä pommitettuine kiitoratoineen.

Ariel Sharonin neuvonantaja Dov Weissglass suositteli gazalaisten ”pitämistä dieetillä, mutta ei näännyttämistä nälkään”. Sellainen ei olisi hyvää PR:ää Israelin kansainväliselle maineelle, jota palestiinalaisten kohtelu jo muutenkin on pahasti nakertanut. Vetäytymisellä Gazasta oli Weissglassin mukaan myös se hyvä puoli, että se pani rauhanprosessin naftaliiniin.

Gazasta Israeliin ammutut raketit ovat antaneet tekosyyn alueen säälimättömälle pommittamiselle, kollektiiviselle rangaistukselle, jolla gazalaisten elämä tehdään aika ajoin helvetiksi. Aluetta hallitsevan islamistisen Hamasin tai siitä riippumattomien ryhmien ampumat, suureksi osaksi kotitekoiset räjähteet ovat aiheuttaneet jonkin verran tuhoa ja ihmishenkien menetyksiä Israelin puolella. Näin niistä on saatu oljenkorsi propagandaan, jolla Gazan tuhoamista on yritetty perustella itsepuolustuksena. Viimeksi Gazaa pommitettiin kuukauden ajan kesällä kaksi vuotta sitten. Yli kaksituhatta ihmistä kuoli näissä pommituksissa, heistä suurin osa oli siviilejä, joista lapsia yli viisisataa.

Puolen vuosisadan aikana Lähi-idässä on tapahtunut paljon. Alueella on käyty lukuisia sotia, ja Israelin ja palestiinalaisten selkkaus on aiheuttanut jatkuvaa kärsimystä, eniten tietenkin palestiinalaisille, mutta myös muille, israelilaisillekin, vaikka arabien koettelemuksiin verrattuna se on ollut vähäistä. Katkerat sodat Syyriassa ja Irakissa ovat vahvistaneet propagandistista vaikutelmaa Israelista ”huvilana viidakossa”.

Palestiinan kysymys kytkeytyy kuitenkin kaikkeen siihen, mitä naapuristossa tapahtuu. ”Pyhä maa” ei ole rauhan tyyssija sotien keskellä, vaikka sellaisen vaikutelman saattaa saada Tel Avivin hiekkarannan kahviloissa.

Joskus on hyvä pysähtyä ja yrittää porautua Palestiinan kysymyksen ja Lähi-idän ongelmien juuriin. Mistä israelilaisten ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa pohjimmiltaan on kyse?

Lontoossa asuva israelilaissyntyinen toisinajattelija, matemaatikko ja sosialisti Moshé Machover jakaa muutaman vuoden takaisessa kirjassaan kysymyksen kahteen osaan: kuinka ja mitä? Kuinka tästä pitkästä, mutta ei suinkaan ikiaikaisesta väkivaltaisesta konfliktista tulisi ajatella, ja mitä siitä tulisi ajatella? Ennen kuin selkkaukseen voi ottaa moraalista kantaa tai pohtia oikeudenmukaista ratkaisua, on selvitettävä, mistä siinä on kysymys. Kuinka edeltää kysymystä mitä.

Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei ole ikiaikainen. Mutta se ei myöskään alkanut kesäkuun sodasta vuonna 1967, ei edes Israelin valtion perustamisesta vuonna 1948. Se alkoi noin sata vuotta sitten, kun uusi nationalistinen liike, sionismi, alkoi organisoida Euroopan juutalaisten muuttoa Palestiinaan ja törmäsi paikallisen arabiväestön vastustukseen.

Kun Palestiinasta tuli Kansainliiton Britannialle myöntämä mandaattialue, sionistien muuttoliike ja asutustoiminta saivat uutta puhtia. Brittihallitus alkoi toteuttaa sodanaikaisen ulkoministerinsä, lordi Balfourin, antamaa julistusta, jossa tämä lupasi Britannian sionistijärjestölle, että ”hänen majesteettinsa hallitus suhtautuu myötämielisesti juutalaisten kansallisen kodin perustamiseen Palestiinaan”.

On mielenkiintoista, että pääministeri David Lloyd Georgen hallituksen ainoa juutalainen jäsen, Edwin Samuel Montagu, vastusti Balfourin julistusta, jota hän piti juutalaisvastaisena. Montagun yksinkertaisena perusteluna oli se, että julistukseen sisältyi taustaoletuksena antisemiittinen fantasia, jonka mukaan juutalaiset olisivat eräänlainen ylikansallinen kansakunta ja siitä syystä ”vieras elementti” omissa kotimaissaan.

Antaessaan Balfourin julistuksen Hänen majesteettinsa hallituksella oli tietenkin mielessään Britannian imperiumin omat geopoliittiset intressit. Sir Ronald Storrs, joka toimi brittien ensimmäisenä sotilaskuvernöörinä Jerusalemissa, totesi, kuinka tärkeää on pitää ”pieni, lojaali juutalainen Ulster keskellä potentiaalisesti vihamielistä arabien merta”. Britanniahan alkoi samoina vuosina tukea myös lojaalia protestanttista Ulsteria Pohjois-Irlannissa.

Israelin ja palestiinalaisten konflikti on ennen kaikkea sionistisen liikkeen organisoiman asuttaja-kolonialismin ja Palestiinan arabiväestön välinen yhteenotto. Rehellisimmin sitä on kuvannut sionistien äärimmäisen oikeistosiiven johtaja ja ideologi Vladimir Jabotinsky 1920-luvulla kirjoittamassaan kuuluisassa artikkelissa ”Rautainen muuri”. Jabotinsky toteaa, että ”jokainen kansa taistelee vieraita asuttajia vastaan niin kauan kuin on jäljellä pienikin toivonkipinä päästä eroon näiden muodostamasta vaarasta. Niin tekevät myös arabit Palestiinassa estääkseen Palestiinan muuttumisen Israelin maaksi.”

Palestiinalaiset eivät Jabotinskyn mukaan vastusta sionisteja siksi, että nämä ovat juutalaisia, vaan siksi, että nämä ovat uudisasukkaita, jotka ovat tunkeutuneet heidän maahansa. He toimivat samoin kuin Amerikan intiaanit vastustaessaan eurooppalaisia ”lännen” asuttajia. Jabotinsky myös rinnastaa arabimaailman tilan Italiaan ennen risorgimentoa, niemimaan yhdistymistä 1800-luvulla.

Jabotinsky kirjoitti oikeistosionistina, jyrkkänä nationalistina. Hänen kritiikkiinsä oli suunnattu niitä liberaaleina ja sosialisteina itseään pitäneitä sionisteja vastaan, jotka uskoivat Palestiinan arabien ennen pitkää hyväksyvän vieraat maahanmuuttajat.

Israel on valtio, joka ei ole koskaan määritellyt rajojaan. Vuonna 1967 vallattuja alueita ei ole liitetty Israeliin siitä syystä, että niillä asuu palestiinalaisia. Israel haluaa mahdollisimman paljon maata ja resursseja, mutta mahdollisimman vähän Palestiinan arabeja.

Tällainen menneiden vuosisatojen asuttaja-kolonialismi on mahdollista 2000-luvun maailmassa geopoliittisista syistä. Vuoden 1967 sodan jälkeen Yhdysvallat on luonut Israeliin ainutlaatuisen suhteen, johon kuuluu maan tukeminen miljardeilla ja miljardeilla dollareilla. Syynä ei ole Israel-lobby Amerikassa, vaan molemminpuolinen strateginen hyöty.

Presidentti Reaganin hallituksen ulkoministeri ja Naton joukkojen entinen komentaja, edesmennyt kenraali Alexander Haig sanoi kannattavansa Israelia siksi, että se on Yhdysvaltojen suurin ja vieläpä uppoamaton lentotukialus keskellä strategisesti äärimmäisen tärkeää Lähi-itää. Kaiken lisäksi sen kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista sotilasta.

Yhdysvaltojen sotateollisen kompleksin ja Israelin välinen yhteistyö on erittäin läheistä ja molempia osapuolia hyödyttävää. Uudessa tärkeässä kirjassaan amerikkalais-israelilainen miehitystä vastustava aktivisti Jeff Halper esittelee puuduttavan yksityiskohtaisesti tätä – tuotantotaloudellisin termein ilmaistuna – synergistä yhteistyötä.

Palestiinalaisalueiden miehitys pitää yllä tilannetta, jossa moderneinta hi-tech -sodankäyntiä voidaan kokeilla ja aseita testata todellisissa kenttäoloissa. Israel on esimerkiksi ollut aktiivisesti mukana kehittämässä kaikkien aikojen raukkamaisinta asetta, miehittämättömiä lennokkeja, joilla Yhdysvallat on surmannut vihollisiaan muun muassa Afganistanissa ja Pakistanissa. Kohdennettu tappaminenhan on kuulunut Israelin sodankäyntitapoihin jo kauan.

Myös historiallis-uskonnolliset ja ideologiset syyt vahvistavat Yhdysvaltojen ja Israelin läheisiä suhteita. USA on itsekin asuttaja-siirtolaisten perustama valtio, joka toteutti kutsumuskohtaloaan (manifest destiny) valtaamalla Pohjois-Amerikan valtamereltä valtamerelle ja tuhoten mantereen alkuasukkaiden kulttuurin ja yhteiskunnat.

Politiikassa mikään ei ole kiveen hakattua. Mutta ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että Yhdysvaltojen intressit tukea Israelia kaikissa sen toimissa ylittävät tärkeydessään palestiinalaisten minimivaatimuksetkin.

Kansainvälisen solidaarisuusliikkeen tärkeimmäksi tehtäväksi jää Palestiinan kysymyksen pitäminen esillä julkisuudessa. Palestiinan arabien ja Israelin heprealaisen enemmistön pysyvästä sovinnosta ja sen vaatimista poliittisista rakenteista (yksi tai kaksi valtiota) voidaan keskustella vasta sitten, kun miehitys on päättynyt. Solidaarisuuteen ei tarvita muuta teoriaa kuin hepreankielinen iskulause Dai la-kibush! (Alas miehitys!).

Uusinta kirjallisuutta

Jeff Halper, War Against the People: Israel, the Palestinians and Global Pacification. Pluto Press 2015.

Noam Chomsky & Ilan Pappé, On Palestine. Toimittanut Frank Barat. Haymarket Press 2015.
Moshé Machover, Israelis and Palestinians: Conflict and resolution. Haymarket Press 2012. Tämän tärkeän kirjan arvion voi lukea suomeksi ja englanniksi.

Olen suomentanut Vladimir Jabotinskyn artikkelin ”Rautainen muuri” sekä Emmanuel Farjounin kirjeen Haaretz -lehdelle liitteiksi kirjaan Israel/Palestiina: Kahden kansan luvattu maa. 2. painos. Like 2011.