Jihadistit edustavat mielestään ainoaa oikeaa islamia, ”keskivertomuslimien” mukaan heillä taas ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Todellisuus islamin ja jihadismin suhteesta ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen.

”Me olemme Islamilainen armeija ja valtio, jonka suuri maailmanlaajuinen joukko muslimeita on hyväksynyt.” Nämä sanat lausui mustalla kommandopipolla identiteettinsä salannut jihadisti elokuussa 2014 julkaistulla Islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuvan jihadistiryhmän propagandavideolla. Myöhemmin Mohammed Emwaziksi paljastunut ”Jihadi-John” teloitti videolla brutaalisti amerikkalaistoimittaja James Foleyn, vastauksena Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman aiemmin samassa kuussa aloittamalle ilmaiskukampanjalle Irakissa.

Muutamia viikkoja myöhemmin Obama kommentoi ilmaiskukampanjan kohteeksi joutunutta ryhmää puheessaan toteamalla, että ”ISIL [Islamilainen valtio tai ISIS] ei ole islamilainen. Mikään uskonto ei hyväksy viattomien tappamista.”

Nämä kaksi vastakkaista lausuntoa heijastavat hyvin Islamilaista valtiota ja jihadismia koskevien näkemysten ääripäitä. Jihadistien itsensä jakaman näkemyksen mukaan islamin nimissä suoritetut väkivallanteot ovat erottamaton osa uskontoa itsessään, ellei peräti uskon aito ilmentymä. Useiden poliittisten johtajien ja muslimiyhteisöjen sisältä kuuluvien äänien mukaan tällaisilla hirmuteoilla ja niiden tekijöillä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa, vaan ne johtuvat monista laajamittaisista poliittisista ja sosioekonomisista ongelmista muslimienemmistöisissä maissa sekä muslimivähemmistöjen keskuudessa länsimaissa.

Samat mustavalkoiset variaatiot toistuvat usein terrori-iskujen jälkeen käydyissä keskusteluissa, erityisesti silloin kun väkivallanteko on tapahtunut länsimaissa tai kohdistunut länsimaalaisiin. Nämä yksinkertaistavat kliseet kuvaavat kuitenkin erittäin heikosti huomattavasti monimutkaisempaa todellisuutta.

Obaman lausunto on osa hänen hallintonsa laajempaa strategiaa, jossa se pyrkii erottamaan jihadistiset terroriteot islamista uskontona. Hallinto on esimerkiksi pyrkinyt tietoisesti välttämään strategisessa viestinnässään sellaisia termejä kuin ”radikaali islam” ja ”islamilainen terrorismi”. Obama itse on todennut, että al-Qaidan ja ISISin kaltaisten ryhmien väitteet islamin puolesta toimimisesta ovat vain tekosyy brutaaleille väkivallanteoille.

Obaman hallinnon toimet tulee nähdä ensisijaisesti sodankäyntinä jihadismia vastaan strategisen viestinnän keinoin. Siinä hallinto pyrkii käyttämään uskontoon sidottuja termejä ja retoriikkaa, jotka kiistävät jihadistien toiminnalleen esittämän uskonnollisen legitimiteetin.

Toisaalta esimerkiksi Islamilaisen valtion kutsumanimeen liittyvät kysymykset heijastavat strategian ongelmakohtia. Jihadistisen terrorismin uskonnollisen ulottuvuuden kieltäminen vaikuttaa osaltaan positiivisesti laajempaan muslimiyhteisöön, mutta heistä aniharva suhtautuu positiivisesti terroristiryhmään tai sen edustamaan aatteeseen. Kieltäytymällä kutsumasta Islamilaista valtiota sen itsensä käyttämällä nimellä vaikutetaan myös vain rajallisesti niihin, jotka kyseistä ryhmää jo kannattavat tai ovat jo siihen liittyneet.

Jihadismin ja islamin yhteyden kiistäminen on osittain ymmärrettävää, sillä erityisesti länsimaissa tapahtuneita terrori-iskuja seuraavat usein vaatimukset terrori-iskujen tuomitsemisesta ja jihadismista irtisanoutumisesta. Tämä johtaa, kuten yhdysvaltalaistutkija Shadi Hamid on todennut, ymmärrettävään impulssiin kieltää kokonaan islamin rooli jihadistien rikoksissa. Tässä tapauksessa sellaisten toteamusten kuin ”islamilla ei ole mitään tekemistä Islamilaisen valtion kanssa” tai ”jihadistit hyväksikäyttävät islamia” tarkoitus on puolustaa islamia, ei kuvata todellisuutta.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että valtaosa muslimeista ei kannata jihadismiryhmiä tai jaa niiden uskontulkintaa tai ideologiaa. Kuten jihadismiin erikoistunut tutkija [lih]Peter Neumann on todennut, ”keskivertomuslimi” on yhtä vastaanottavainen jihadistiselle tulkinnalle islamista kuin ”keskivertosaksalainen” uusnatsismille.

Marginaalisuus ei kuitenkaan tarkoita olemattomuutta. Jihadistisen ideologian ja eri toimijoiden – etupäässä al-Qaidan sekä Islamilaisen valtion – ympärille on muodostunut sosiaalinen liike. Neumannin esimerkkinä käyttämästä Saksasta on vuosina 2011–2016 lähtenyt yli 800 nuorta muslimia Syyriaan ja Irakiin, etupäässä liittyäkseen Isikseen, ja maassa vaikuttaa useita tuhansia jihadistisen maailmankatsomuksen hyväksyneitä ja sen pohjalta toimivia aktivisteja.

Sekä Obaman hallinnon että muslimiyhteisön kommentit ovat ymmärrettäviä, erityisesti ottaen huomioon länsimaisissa yhteisössä viime vuosina voimistuneen islamofobian aallon, mutta on vähintäänkin ongelmallista väittää, että jihadismin ja islamin välillä ei ole mitään yhteyttä. Valtaosa jihadistiryhmistä sekä jihadistiseen liikehdintään ajautuneista kokee voimakkaasti sekä edustavansa “aitoa” islamia että toimivansa globaalin muslimiyhteisön puolustajana. Selkeästi islamilla on jotain tekemistä jihadismin kanssa.

Jihadismin ja islamin välinen suhde ei ole binäärinen ”kyllä tai ei” -kysymys. Jihadistiryhmiä, yksittäisiä jihadisteja ja heidän suorittamiaan terroritekoja ympäröivässä keskustelussa tulisi siirtyä siihen, minkälainen islamin ja jihadismin välinen suhde oikeastaan on, ja miten uskonto vaikuttaa jihadistiseen liikehdintään eri konteksteissa.

Jihadistiryhmät pyrkivät usein oikeuttamaan strategisen toimintansa uskonnollisten konseptien ja pyhien tekstien kautta, oli kyse sitten väkivallan käytöstä tai valloitettujen alueiden hallinnosta. Keskeistä on, että jihadistiryhmien tavoitteena on luoda islamilaisen uskontulkinnan mukainen valtiomuoto, jossa poliittinen ja uskonnollinen auktoriteetti yhdistyvät.

Islamilainen valtio ei ole poikkeus tässä suhteessa, mutta ryhmä on kuitenkin pyrkinyt myös tulkitsemaan uudelleen uskon pilareita. Islamilaisen valtion ideologia, sen perustajan Abu Musab al-Zarqawin mukaan nimetty zarqawismi, esittää islamin keskeisimmän elementin olevan (aseellinen) taistelu uskon puolesta sen vihollisia vastaan.

Kesällä 2014 Islamilainen valtio julisti perustaneensa uudelleen kalifaatin, islamilaisen lain hallinnoiman yhteiskunnan, ja nimesi johtajansa Abu Bakr al-Baghdadin kalifi Ibrahimiksi. Vaikka julistus sai murskavastaanoton jopa jihadistien keskuudessa, se heijasti ryhmän uskonnollista missiota eli islamilaisena pitämänsä yhteiskunnan luomista ”tosimuslimeille”. Tämä lisäsi ryhmän vetovoimaa merkittävästi, myös jihadistipiirien ulkopuolella. Julistus saikin merkittävän joukon ryhmän kannattajia myös länsimaissa päättämään lähteä sen hallitsemille alueille Syyriassa ja Irakissa.

Islamilaisen valtion vetovoima on ollut poikkeuksellisen suuri monesta syystä. Yksi tekijä ryhmän saamaan huomioon julkisessa keskustelussa on sen kyky motivoida länsimaisissa maissa asuvia muslimeita joko matkustamaan konfliktialueelle tai toteuttamaan terrori-iskuja asuinmaissaan. Mikä selittää sen, että länsimaassa kasvanut muslimi ei pelkästään hylkää asuinmaansa keskeiset arvot – liberalismin, humanismin ja demokratian – vaan on myös valmis uhraamaan itsensä Islamilaisen valtion nimissä?

Keskustelua on osaltaan värittänyt se, että muslimeina itsensä mieltäneet yksilöt ovat usein osoittaneet vähintäänkin vajavaista tietämystä uskonnosta sekä ”epäislamilaista” käyttäytymistä. Esimerkiksi osa Syyriaan matkanneista on ostanut ennen lähtöään perusteoksia islamista, ja merkittävällä osalla konfliktialueelle matkanneista ja Euroopassa terrori-iskuja toteuttaneista on historiaa väkivalta- ja huumerikollisuuden parissa. Onko ilmiön taustalla uskonto, vai monet rakenteelliset haasteet ja ongelmat, jotka vaikuttavat erityisesti Euroopan toiseen ja kolmanteen muslimisukupolveen?

Tähän kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Tärkeää on kuitenkin huomioida, että uskonnollisen motivaation, tietämyksen ja käytöksen välinen vuorovaikutus ei ole yksiselitteinen. Sen sijaan selvää on, että konfliktialueelle matkanneet ovat kokeneet itsensä vahvasti muslimeiksi, huolimatta vajavaisista tiedoistaan ja paikoittain ”epäislamilaisesta” käytöksestään. Osaltaan tätä on edesauttanut Islamilaisen valtion kyky ja tavoite rekrytoida juuri tällaisia henkilöitä.

Yksi zarqawismin keskeisistä elementeistä onkin, että se on pelastuksen teologia. Islamilainen valtio tarjoaa jäsenilleen tilaisuuden hyvittää edellisen elämänsä synnit taistelemalla Jumalan tiellä. Tätäkin paremmin ymmärtääksemme tarvitsemme enemmän keskustelua siitä, miten islam vaikuttaa jihadismiin ilmiönä, emme enimmäkseen hyväntahtoista, mutta valitettavan harhaanjohtavaa keskustelua siitä, onko islamilla mitään tekemistä jihadismin kanssa.