Habiba Ali tuli Suomeen vuonna 1991 perheenyhdistämisen kautta. Tällä hetkellä hän tekee perhetyötä Kirkon Ulkomaanavussa ja on seitsemän lapsen äiti.

Habiba Alin matka Suomeen oli pitkä ja vaivalloinen. Hänen viisi vanhinta sisarustaan olivat tulleet aikaisemmin Suomeen silloisen Neuvostoliiton kautta. Somalian sisällissodassa lapset menettivät isänsä ja äidin piti valita yhdestätoista lapsesta ne, jotka mahtuivat viimeiseen lentokoneeseen Mogadishusta Moskovaan.

Habidan äiti valitsi vanhimmat. Kaikki lapset olivat alaikäisiä. Jäljelle jääneet viettivät seuraavan vuoden Kenian pakolaisleirillä.

– Olen kiitollinen, että sain tulla tänne. Nykyisillä perheenyhdistämiskriteereillä perheemme tuskin olisi koskaan voinut yhdistyä. Vanhimpien sisaruksieni kotoutumista auttoi valtavasti, että saatoimme tulla äidin kanssa perässä. Olemme kaikki työtätekeviä ihmisiä ja maksamme veromme.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt maahanmuuttajia kohtaan kireämpi kuin 1990-luvulla, jolloin Habiba oppi puhumaan suomea ja kävi koulua.

– Huiviani revitään ja päälleni syljetään. Kun menen töihin, minulle huudellaan ”sossupummi”. Mutta kuka sossupummi matkustaa aamuvarhaisella ruuhkabussissa? Kun sanon jotakin takaisin, kuulen usein olevani näsäviisas neekeri.

– Mitä muuta sanaa voin käyttää kuin että nämä huutelijat ovat rasisteja?

– Tämä on järkyttävää. Jotenkin luulin, että olemme tottuneet jo Suomessa eri näköisiin ja eri värisiin ihmisiin. Vihapuhe on lisääntynyt valtavasti. Tunnen oloni usein toivottomaksi.

Habiban tehtävä on toimia työssään sillanrakentajana. Hänen pitää rakentaa luottamusta. Tehtävä ei ole helppo, kun Suomessa syntyneille maahanmuuttajien lapsille pitää vakuuttaa, että he ovat aivan yhtä hyviä suomalaisia kuin Pekka tai Maija. Kun huutelijat kehottavat palaamaan sinne mistä on tullut, pitäisikö lentolippu ostaa Ouluun?

– On aika uudistaa käsitystä siitä, millainen suomalainen on.  Joskus ehkä ajateltiin, että suomalainen on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Mutta nyt suomalainen voi olla tummaihoinen. Me suomalaiset olemme erinäköisiä, meillä voi olla monta eri kieltä tai uskontoa, mutta olemme suomalaisia.

– Minäkin koin identiteettikriisin teini-ikäisenä. Pohdin sitä mihin kuulun. Kun kävin Somaliassa, olin siellä suomalainen tyttö! Koen olevani sekä suomalainen että somalialainen. Olen siis täydellinen ihminen!

Ja Habiba nauraa täydellisyydelleen.

Habiban lapsuudessa oppi välttämään skinejä tai muita pelottavan tuntuisia ihmisiä. Nyt ei voi ihmisten ulkonäön perusteella lainkaan päätellä mitään.

– Hyvinpukeutuneet keski-ikäiset tai vanhemmat naiset ja miehet nimittelevät ja sylkevät yhtä lailla kuin joku sellainen, joka voi monesta eri syystä huonosti.

– Kyllä minuakin kiusattiin koulussa. Mutta ei ihonvärin vuoksi, vaan siksi, että puhuin suomea Turun murteella.

Kotoutuminen on kaksipuolinen prosessi. Kuinka kukaan, joka tulee tänne, voi tietää saati oppia tapoja ja kulttuuria, jos ei ole mitään yhteyttä muihin suomalaisiin? Vastaanottokeskuksissa aikaa kuluu hukkaan. Siellä olevilla on intoa ja energiaa saada tietää kaikki ja oppia kieltä. Sen takia tarvittaisiin kummiperheitä.

– Me kutsuimme perhekummiamme äidiksi. Myös minun äitini kutsuu häntä äidiksi. Aluksi emme tienneet mitä se tarkoittaa – mutta se tuntui luontevalta.

– Me suomalaiset olemme ujoja.  Mutta silti meidän pitää uskaltaa kysyä mikä meitä askarruttaa.

– Minäkin olen päättänyt Espoon nuorisovaltuustokokemuksen jälkeen pyrkiä valtuustoon. Kenties minusta tulee vielä joskus kansanedustaja.

Kansan edustajilla on suuri vastuu siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.  Jos kansanedustajat jakavat meidät me- ja he-leireihin ja puhuvat mitä milloinkin sylki suuhun tuo, katoaa vastuu sananvapaudesta. Vihapuheen seuralainen on nimittäin väkivalta.

Teksti Ytimen toimituskunta & kuva Pekka Elomaa.