Länsi-Afrikassa levinnyttä epidemiaa ei olisi saatu kuriin ilman paikallista väestöä. Antropologi Paul Richardsin mukaan kansainvälinen yhteisö ei osannut kuunnella heitä.

Joulukuussa 2013 kaukaisessa Kaakkois-Guineassa tavattiin ensimmäiset ebola-tartunnan uhrit. Siihen aikaan tiedettiin taudin leviävän metsän eläimistä ihmisiin. Tämä muoto yllätti kaikki: se levisi vauhdilla ihmisestä toiseen. Moottoripyörätaksi kuljetti yhden ensimmäisistä uhreista satojen kilometrien päähän etsimään apua tunnetulta parantajalta, mutta sekä uhri että parantaja kuolivat.

Kunnioitetun parantajan hautajaisiin kerääntyi joukkoja laajalti. 27 hautajaisvierasta kuoli, ja virus kulkeutui satojen kilometrien päähän vieraiden mukana. Sairaus siirtyi nopeasti Guinean, Liberian ja Sierra Leonen pääkaupunkeihin muuttuen laajaksi urbaaniksi ilmiöksi. Koko maailma yllätettiin. Antropologi Paul Richards kertoo tuoreessa kirjassaan Ebola: How a People’s Science Helped End an Epidemic (2016), millaisia ponnistuksia viruksen pysäyttämien vaati.

Kolme epidemian satuttamaa maata kuuluvat maailman köyhimpiin ja sekasortoisimpiin. Guinea oli aluksi Ranskan siirtomaa, ja käyttää edelleenkin ranskan kieltä hallinnossaan. Maa itsenäistyi 1958 kovaotteisen Sékou Tourén johdolla, ja sen poliittiset olot ovat olleet epävakaat vallankaappauksineen viime aikoihin asti.

Liberia perustettiin 1822 vapautettujen amerikkalaisten orjien siirtokunnaksi. Kahden perättäisen, raa’an ja verisen sisällissodan jälkeen siellä toteutettiin 2000-luvun alussa YK:n suurin aseidenriisuntaoperaatio. Sierra Leone taas oli brittien kruununsiirtomaa, joka perustettiin vuonna 1787 brittien joukoissa Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa taistelleiden vapaiden mustien asuinalueeksi. Sierra Leonea repi kymmenen vuotta kestänyt sisällissota, joka päättyi vuonna 2002.

Ebolaan liittyi myyttejä ja uskomuksia, joita media, huhut ja juorukanavat levittivät tehokkaasti. Paniikki valtasi rationaalisetkin toimijat.

Maiden väestö ja perheet ovat kytkeytyneet toisiinsa pitkäaikaisten kauppareittien välityksellä, jotka eivät noudata maiden rajoja. Hallitusten uskottavuus väestön joukossa ja valmius selvitä maailmanluokan kriisistä olivat heikkoja epidemian puhjetessa.

Ebola on huonosti leviävä, mutta erittäin tarttuva virus. Taudissa on kolmen päivän ”kuiva” vaihe, jolloin sitä on vaikea erottaa tavanomaisesta malariakohtauksesta. Seuraavat kolme päivää, ”kostea” vaihe, ovat äärimmäisen tartuttavia, koska potilas yskii, oksentelee ja ripuloi. Pisarakin ruumiin eritteistä riittää siirtämään taudin osuessaan suuhun, silmiin, nenään, ihon haavaumiin tms. Vaihe päättyy joko kuolemaan tai toipumiseen. Kuolleisuuden arvioidaan olevan 25–90 prosenttia.

Myös tautiin kuolleen ruumis voi levittää virusta. Paikallisessa kulttuurissa vainajan peseminen ja hänen hyvästelemisensä koskettelemalla ovat välttämätön osa jäähyväisiä ja tae koko lähiyhteisön sosiaaliselle hyvinvoinnille.

Maailma joutui taistelemaan sekä uutta ennen kokematonta epidemiaa että sen synnyttämää paniikkia vastaan. Ebolaan liittyi myyttejä ja uskomuksia, joita media, huhut ja juorukanavat levittivät tehokkaasti. Paniikki valtasi rationaalisetkin toimijat. Britannian hallitus kielsi lennot englanninkielisiin Sierra Leoneen ja Liberiaan. Ranskan presidentti François Hollande liittyi kieltoon, mutta salli solidaarisuudesta lennot ranskankieliseen Guineaan. Poliittiset toimijat ebola-epidemian maissa toimivat viiveellä.

Sierra Leone kielsi rangaistuksen uhalla vainajien pesemisen. Liberia eristi pääkaupunkinsa Freetownin suurimman slummin ja ympäröi sen sotilailla, jotka jopa avasivat tulen slummista karkaavia asukkaita vastaan. Samoin määrättiin vainajat poltettaviksi, mikä sai kyläläiset toimimaan omin neuvoin traditionsa mukaisesti.

Kansainvälinen reaktio oli myöhäinen ja sen käynnistyminen hidasta. Tosiasiassa monilla alueilla epidemia oli jo laantunut ennen avun saapumista.

Maailman terveysjärjestö WHO tuli mukaan torjumaan ebolaa maaliskuussa 2014. Saman vuoden elokuussa se joutui julistamaan kansainvälisen hätätilan. Yhdysvaltalaiset sotilasjoukot saapuivat Liberiaan samassa kuussa. Kansainvälinen reaktio oli myöhäinen ja sen käynnistyminen hidasta. Tosiasiassa monilla alueilla epidemia oli jo laantunut ennen avun saapumista.

Epidemia raivosi vuonna 2014 ja saatiin kokonaisuudessaan hallintaan seuraavana vuonna. Sairastuneita oli 28 000 ja taudista selvinneitä 17 000. Mukana oli satoja kansalaisjärjestöjä, tuhansia asiantuntijoita ja vapaaehtoisia sekä kymmeniä tuhansia sotilaita. Palvelevia puhelimia tarjottiin väestölle.

Sairastuneille rakennettiin hoitokeskuksia paikallisten päälliköiden alueille. Keskukset tarjosivat maksutonta hoitoa ja ruokkivat sairaat maksutta, mikä auttoi väestöä hyväksymään hoidon. Aiemmista keskuksista oli huhuttu, että niissä metsästetään sairastuneiden elimiä luovutettavaksi. Hoitohenkilökunta oli varustettava täysillä suojavaatteilla, joten he eivät voineet työskennellä kuumuudessa kovin pitkiä toveja. Jätteiden hävittäminen vaati polttoainetta. Kaikki sairastuneiden kanssa kontaktissa olleet ihmiset oli tavoitettava ja karanteeneja oli rakennettava.

Taudin pitkän itämisajan vuoksi jokaisen kontaktihenkilön vointi oli tarkistettava päivittäin. Yksin Sierra Leonessa tämä merkitsi 96 768 rekisteröityä kontaktia, mikä merkitsi suunnatonta logistista ponnistusta. Vuoteen 2016 mennessä kaikki kolme maata on julistettu vapaiksi ebolasta. Yksittäisiä tapauksia saattaa vielä ilmetä, mutta epidemia voitettiin.

WHO:n ensisijainen lähestymistapa oli valistus. Tietoa levitettiin massiivisesti radion, julisteiden ja kovaäänisautojen avulla. WHO:n asiantuntijat eivät olleet yksimielisiä siitä, pitikö väestölle antaa neuvoja kotihoitoa varten. Osan mielestä neuvominen olisi epäeettistä, olivathan sairasta hoitavat suurimmassa riskissä itse sairastua. Myöhemmin laadittiin kuitenkin kotihoito-ohjeet. Sairaiden kuljettaminen erityisiin hoitopisteisiin oli vaikeaa huonojen yhteyksien ja pitkien matkojen vuoksi. Läheisten hoitaminen oli paikallisen väestön mielestä eettinen velvoite, jos tauti oli päässyt toiseen vaiheeseen asti.

Paul Richardsin näkemyksen mukaan valistusta painotettiin liikaa ottamatta paikallista väestöä mukaan: ”Riskikäyttäytymistä ei voida estää korostamalla pelkästään lääketieteellistä riskiä.” Ihmiset toimivat kaikkialla muiden motiivien pohjalta, ja läheisen ihmisen tarpeet ovat korkealla prioriteeteissa.

Ohjeissa ei osattu ottaa huomioon väestön köyhyyttä. Niissä kehotettiin polttamaan kaikki materiaali, kuten patjat, pyyhkeet ja huovat, jotka olivat olleet kontaktissa sairaan kanssa. Mistä uudet, jos ne olivat ainoat? Yksinkertainen suojautuminen hoitotyössä oli sekin ongelma: mistä muovipusseja, mistä kertakäyttösadetakkeja?

Mutta kelpaisiko kansan tiede, paikallisyhteisöjen osaaminen? Voitaisiinko miehiä valistaa miesten kielellä ja käytännöillä, juoppoja lähestyä heidän elämänsä riittien kautta?

Kukaan ei neuvonut, miten suojautua, kun oksentelevaa sairasta kannettiin paareilla maastossa kohti hoitopistettä. Kuolleen valmistaminen hautaan oli tärkeä osa yhteisön surua. Kuollut pestiin, läheiset kävivät koskettelemassa häntä. Viimeinen liina eli kangastilkku kuolleelta kuului nuorimmalle sukulaiselle. Hänen tuli kerätä siihen hiekkaa kuolinpaikalta, huuhtoa se joen vedessä ja kuivattaa liina muistoksi.

Richards kertoo kyläyhteisöjen toiminnasta, jossa tapahtui spontaania oppimista. Viisaat päälliköt ohjasivat joukkojansa. Hautajaisriitit opittiin suorittamaan turvallisesti. Kirjassa on monia tapausselostuksia ja tarinoita. Jopa piiritetyssä slummissa löytyi yhteisiä rakenteita, jotka auttoivat taistelemaan taudin leviämistä vastaan.

”[Länsimaisella] tieteellä ei ole Afrikassa hyvä maine, sitä on käytetty liikaa politiikan tai liike-elämän tarpeisiin”, Richards toteaa. Hän puhuukin niin sanotusta kansan tieteestä. Ilman väestön omaa toimintaa epidemiaa ei olisi saatu haltuun. Se olisi voinut ehkä tapahtua helpommin ja nopeammin, jos väestöä olisi kuunneltu. Väestö oli välttämätön toimija kansainvälisen avustusoperaation rinnalla.

Paul Richardsin kirja on nopealukuisesti kirjoitettu ja mielenkiintoinen kuvaus valtavasta prosessista. Etnografina ja antropologina hän tarkkailee ihmisyhteisöjen elämää toiminnan, riittien ja tekniikoiden kautta. Ebola-epidemian keskeinen kysymys täten on, miten uskomukset ja ideat vaikuttavat toimintaan.

WHO suurena toimijana korosti väärien tietojen oikaisemista: kunhan ihmiset vain saisivat oikeaa tietoa, he toimisivat sen mukaan. Tämä on tavallaan WHO:n toiminnan kivijalka. Ihmiset ovat rationaalisia olentoja, joita oikea tieto terveydestä ja terveyden edistämisestä ohjaa. WHO:n on samalla tunnistettava, että ”oikea” tieto on muuttuvaista. Sitä haastetaan jatkuvasti uuden tutkimustiedon kautta. Mutta kelpaisiko kansan tiede, paikallisyhteisöjen osaaminen? Voitaisiinko miehiä valistaa miesten kielellä ja käytännöillä, juoppoja lähestyä heidän elämänsä riittien kautta?

Richards lukeutuu durkheimiläiseen koulukuntaan. Ei riitä, että väestöön pumpataan ”oikeaa” tietoa siinä toiveessa, että tieto ohjaa käyttäytymisen muutoksia. Mielen ja käyttäytymisen suhteet ovat moninaiset, eikä toiminta johdu pelkästään ihmisyksilön älyllisistä funktioista, vaan myös häntä ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta ja vuorovaikutuksesta toisten kanssa. Näiden vuoksi ebola-epidemiassa kävi vaikeaksi määrätä ihmisten käyttäytymistä hoivan tai hautaamisen suhteen. Kollektiivinen emotionaalinen tila ohjautui riiteistä käsin.

Länsi-Afrikan riittejä on turha kummastella. Länsimaisissa yhteisöissä on yhtä lailla riittejä, joita ehkä ei vain huomata. Epidemian raivotessa paikallinen väestö otti tilanteen haltuunsa. Epidemiaa hillitsevien käytäntöjen syntyminen tapahtui spontaanin oppimisen kautta, mutta siellä täällä, ilman yhteistä tavoitteellista ohjausta. Olisiko sellainen ollut mahdollista kansainvälisten toimijoiden taholta?

Vaikka WHO saa kritiikkiä osakseen, sitä riittää myös antropologeille. Miksi alan tutkijat ja professorit eivät tuoneet osaamistaan ja tietojaan esille? Afrikan tuntijoita on paljon. Ei riitä, että tietoa kertyy, se olisi tärkeä saada myös yhteiseen käyttöön. Paul Richardsin kirja haastaa ajattelemaan monia käytänteitä ja uskomuksia. Afrikasta, epidemioista tai antropologiasta kiinnostuneita se ravitsee, mutta sopii helppolukuisena muidenkin käsiin.