Nuorten asenteet demokratiaa kohtaan herättävät niin huolia kuin toiveitakin. Nuoret eivät kuitenkaan ole yhtenäistä massaa, vaan heillä on monenlaisia tapoja osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa.
Tasavallan presidentti Niinistö kiinnitti elokuussa 2016 huomiota suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiseen puhuessaan suurlähettiläspäivillä. Hän näki jaon menestyjiin ja yhteiskunnan reunalla rimpuileviin tyytymättömiin. Hän tulkitsi sekä Brexitin että Donald Trumpin kannatuksen taustalla olevan lisääntyvää tyytymättömyyttä yhteiskunnan vallitsevaa tilaa kohtaan. Presidentti luki erilaisia tilastotietoja suomalaisista nuorista ja näki huolestuttavia merkkejä.
Niinistö totesi puheessaan: ”Tyytymättömyys kuuluu demokratiaan. Olennaista on minne, miten ja minkälaisten toimijoiden johdossa se kanavoituu. Jos se aktivoi kansalaisia rakentavaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, tästä on vain hyötyä.”
Niinistön puhe on esimerkki poliittisesta pohdinnasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat tai huolet paikannetaan erityisesti nuoriin. Usein tietysti myös toiveet yhteiskunnan uudistamisesta ja elinvoimaistamisesta paikannetaan samaan ryhmään. Nuorten suhde yhteiskuntaan määrittyy huolen ja toiveikkuuden ristisidoksessa.
Nuorien ajatellaan olevan jonkinlainen osoitin yhteiskunnan tuleville kehityssuunnille. Siksi nuorten toiminta on ollut jatkuneen kiinnostuksen kohteena, ja myös nuorisotutkimuksissa on analysoitu pitkään nuorten demokraattista toimintaa. Tutkimusten kokonaiskuva ei muodosta yhtenäistä harmonista kuviota, missä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Nuoret eivät ole koskaan yhtenäinen massa, vaan nuoruuksia voi elää toteen monella eri tavalla.
Länsimaiden äänestyskäyttäytymistä leimaa useimmissa maissa se, että nuoret äänestävät vähemmän innokkaasti kuin heitä vanhemmat ikäpolvet. Vuoden 2013 kuntavaalien äänestysprosentteja voitiin analysoida sähköisen äänestyksen tietojen perusteella. Tulokset olivat nuorten osalta hätkähdyttävän alhaisia: äänestysprosentti mateli hieman yli 30 prosentin lukemissa. Sami Borgin ja Hanna Wassin mukaan vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli matalin 18–24-vuotiaiden ikäryhmässä. Heidän äänestysaktiivisuutensa oli 47 prosenttia, kun äänestysprosentti kaikkinensa oli 69 prosenttia.
Tulokset vahvistavat sitä, mitä on tiedetty. Nuorten kiinnostus edustuksellista demokratiaa kohtaan on muita sukupolvia vähäisempi. Ainakin jos ajattelee, että äänestämällä osallistuminen on demokratiakiinnostuksen yksi keskeinen mittari.
Nuorien ajatellaan olevan jonkinlainen osoitin yhteiskunnan tuleville kehityssuunnille.
Tutkimuksissa on analysoitu eri tavoin, miten nuorten poliittista aktiivisuutta voi selittää. Koulutustaustalla on vaikutuksensa: korkeasti koulutetut äänestävät enemmän. Olennainen merkitys on vanhempien koulutustasolla ja heidän aktiivisuudellaan. Kodin keskustelukulttuuri – puhutaanko kotona yhteiskunnallisista asioista tai poliittisista kiistakysymyksistä – selittää myös nuorten halukkuutta äänestää.
On hyviä syitä ajatella, että perinteinen äänestämiseen kietoutuva poliittinen aktiivisuus jakautuu epätasaisesti ja johtaa siihen, että hyväosaiset nuoret ovat yliedustettuina äänestämisessä. Tämän voi olettaa tarkoittavan, että heidän äänensä kuuluu selkeämmin asioista päätettäessä.
Nuorisotutkijat ovat kysyneet aiheellisesti, missä määrin poliittisia puolueita ylipäätään kiinnostaa nostaa agendalleen nuorten asioita tai käydä käsitteellisiä kamppailuja, joiden avulla voidaan käsitellä nuorille merkityksellisiä asioita. Monet edustuksellisen demokratian kriitikot ovat myös todenneet, ettei numeron kirjoittaminen muutaman vuoden välein äänestyskopissa ole järin vahvaa demokraattista toimintaa.
Äänestäminen ei houkuttele nuoria vastaavalla tavalla kuin heitä vanhempia. On esitetty, että nuorten poliittisen toiminnan ymmärtämiseksi täytyy katsoa uudenlaisia tapoja politikoida ja politisoida erilaisia ympäristössä olevia asioita. Tällöin kiinnitetään huomiota esimerkiksi kulutus- ja elämäntyylivalintoihin, kuten kasvissyöntiin, digitaalisten välineiden käyttöön keskustelun ja väittelyn areenoina, suoraan toimintaan tai erilaisiin nuorisokulttuurisiin tapoihin tuoda oma näkemyksensä esiin. Jälkimmäisiä ovat esimerkiksi Youtube-videot tai hip hop -kappaleet. Tällöin luodaan tarina vanhan puoluepolitiikan korvautumisesta uudella politiikalla, jonka ominaispiirteitä löydetään nuorten päivittäin käyttämistä välineistä ja kulttuurisen ilmaisun keinoista.
Vuonna 2014 julkaistussa nuorisobarometrissa Vaikuttava osa kysyttiin sekä nuorten itsensä käyttämiä että heidän tehokkaiksi kokemiaan vaikuttamisen kanavia. Järjestyksessä neljä tärkeintä vaikuttamisen tapaa, joihin nuoret olivat itse osallistuneet, olivat palautteen antaminen palvelusta, äänestäminen, aloitteen allekirjoittaminen ja ostopäätöksillä vaikuttaminen.
Huomionarvoista näissä vaihtoehdoissa on se, että ne ovat toimintoja, joita nuoret voivat tehdä yksilöinä ja itsenäisesti. Niihin osallistuminen ei edellytä vahvaa yhteistoimintaa ja tähän kuuluvaa sitoutumista yhteisiin menettelytapoihin ja aikatauluihin. Yksilöllistymisen on nähty olevan yksi nuorten elämää määrittävä megatrendi, jonka leviämistä tukevat sekä nuorisokulttuuriset lähtökohdat että nuoriin kohdistuva yksilöllinen hallinta valitsemisen pakkoineen, uravalintoineen sekä itsenäisesti kannettavine urariskeineen.
Vaikuttaminen kasautuu vahvasti nuorten maailmassa. Sama pätee vaikkapa liikunnallisiin harrastuksiin tai nettikäyttäytymiseen. Erittäin tai melko paljon harrastuskeinoja oli käytössään kolmellakymmenellä prosentilla nuorista. Tämä noin kolmannes vastaajista yhdisti perinteisiä vaikuttamisen keinoja uudenlaisiin toimintamalleihin. Heidän vastapainonaan vajaa kolmannes hyödynsi joko vähän tai ei ollenkaan vaikuttamisen kanavia. Jakolinjat nuorten välillä näkyvät myös poliittisen aktiivisuuden osalta.
Tilastojen taakse menevä tutkimus on pyrkinyt kyseenalaistamaan kahden edellä mainitun näkökulman. Tällöin on pyritty tekemään perinteinen dialektinen kumoaminen: aktiivisuuden ja passiivisuuden vastakohdat osoitetaan hedelmättömiksi, ja ne ylitetään tuomalla käsitteellisiin peleihin uusi siirto. Nuoret joko passiivisiksi tai aktiivisiksi jakava dualismi korvataan puhumalla luottamuksen ja epäluottamuksen välisistä suhteista. Tällöin korostetaan, että ainakin joillekin nuorille äänestämättömyydessä on kyse siitä, ettei haluta osallistua järjestelmään, johon ei lähtökohtaisesti luoteta. Heidän passiivisuutensa on aktiivista laatua. Nuorten yhteiskunnallista toimijuutta tutkinut Rhys Farthing on vaatinut uudenlaisten toimintamallien ymmärtämistä poliittisena – joko täydentävänä tai vaihtoehtoisena toimintatapana perinteiselle poliittiselle osallistumiselle.
Kansainvälistä, rajat ylittävää aktivismia tutkinut nuorisotutkija Sofia Laine on jakanut viimeaikaisia yhteiskuntakriittisten liikkeiden toimintamalleja neljään eri tapaan. Ensimmäisessä on kyse suoran demokratian käytänteistä poliittisen järjestelmän ulkopuolella. Tämän toiminnan tehtävänä on kuitenkin vaikuttaa sekä politiikkaan että talouteen. Esimerkkejä tästä ovat Espanjan talouskuria vastustanut Indignados-liike tai Occupy-liike, jotka ovat muodostaneet pitkäkestoisia vaikuttamisen tapoja. Toisena vaikuttamisen tapana osallistutaan muuttamalla omia kuluttamisen ja elämäntapoja. Tällöin politiikan lähtökohtana on henkilökohtainen muutos, joka saa aikaan kollektiivista liikettä.
Erilaisia yhteiskuntakriittisiä liikkeitä pitkällä aikajänteellä tutkittaessa on nähtävissä, että aktivistit hakeutuvat vuoropuheluun perinteisten edustuksellisten rakenteiden kanssa.
Kolmantena mallina on tuottaa vaihtoehtoista asiantuntijatietoa ja osallistua keskeisinä pidetyistä aiheista käytävään keskusteluun vaihtoehtoisten näkökulmien tuottajana. Joulukuussa 2016 eläinoikeusaktivismista väitellyt Pia Lundbom totesi liikkeen vaihtaneen poliittista tyyliä suorista iskuista mielipidevaikuttamiseen, jossa tarjotaan kuvamateriaalia ja osallistutaan yleisen mielipiteen muokkaamiseen. Poliittinen toiminta pyrkii objektiivisen ja tarkan tiedon tuottamiseen. Tietointensiivisen ajan politiikka on kamppailua oikeudesta tiedontuottajan asemaan.
Neljäs tapa on kerätä isoja mielenosoituksia ja massaprotesteja epäkohtia kohtaan. Voi tietysti väittää, että vastaavia poliittisen toiminnan malleja on ollut aiemmin. Näihin aktivismin muotoihin kytkeytyvä sosiaalisen median vaikuttaminen kuitenkin tuo niihin selkeitä uusia elementtejä.
Erilaisia yhteiskuntakriittisiä liikkeitä pitkällä aikajänteellä tutkittaessa on nähtävissä, että aktivistit hakeutuvat vuoropuheluun perinteisten edustuksellisten rakenteiden kanssa. Mitään jyrkkää katkosta ei näytä olevan vaan pikemminkin jatkumoita tai liukumia eri vaikuttamisen keinojen välillä.
Ylelle uuden vuoden tervehdyksen tehnyt hip hop -artisti Paleface jakoi presidentti Niinistön huolen eriarvoistumisesta. Hän toivoi, että kukin löytäisi oman tapansa liittyä yhteiskuntaan, ja totesi: ”On paljon yhteiskunnan rajat ylittävää aktivismia, joukkorahoituskampanjoita ja muita vaikutusmahdollisuuksia. Jokainen voi myös tehdä pieniä vallankumouksia omassa arjessaan esimerkiksi ostopäätöksillään, joilla saa aikaan positiivisia kerrannaisvaikutuksia.”
Suomi on maa, jossa presidentti ja vaihtoehtoartisti jakavat saman huolen eriarvoistumisesta. Myös ratkaisu on sama: Osallistu rauhanomaisesti. Vaikuta yhteiskuntaan. Älä irtaudu.
Moni tekeekin näin, vaikka kaikki eivät.