Tekemättömiä töitä Ranskan vaaleissa

Ranskan oikeistoon kuuluvassa tasavaltalaiset-puolueessa kuohui alkuvuodesta: puolueen ehdokas François Fillon joutui korruptiokohun keskelle, koska oli maksanut puolisolleen ja lapsilleen palkkoja tekemättömistä avustajantöistä. Kohu sai puolueen rivit hajoamaan hetkeksi, mutta senaattorien pienimuotoisen kapinan jälkeen Fillon on jatkanut kampanjointia.

Konservatiivilehti Le Figaron helmikuussa teettämän mielipidemittauksen mukaan Fillon saisi ensimmäisellä kierroksella yli kaksikymmentä prosenttia äänistä. Hänen pääsynsä toiselle kierrokselle olisi kuitenkin epätodennäköistä. Mahdollista onkin, että tasavaltalaisten kabineteissa hiotaan suunnitelmaa B eli Fillonin korvaamista toisella ehdokkaalla. Se ei tosin olisi helppoa: entisen presidentin Nicolas Sarkozyn aika on jo ohi, ja Alain Juppé kärsi rökäletappion esivaaleissa. Lisäksi Fillon ei lausuntojensa perusteella luovu ehdokkuudestaan kuin pakon edessä.

Kansallisen rintaman Marine Le Pen taas sai lisäpotkua Donald Trumpin voitosta. Le Pen julisti euforisesti, ettei kyseessä ole maailmanloppu vaan uuden maailman alku. Hänen uudessa maailmassaan Ranska ei kuulu Euroopan unioniin tai Natoon, ja Krim on osa Venäjää. Le Penin sisäpoliittiset linjaukset taas ovat kuin populistin käsikirjasta: yhdistelmä anti-elitismiä, protektionismia ja maahanmuuttovastaisuutta. Uudistaessaan kansallista rintamaa hän on Trumpin tavoin voittanut puolelleen vanhoja, taantuman runtelemia teollisuusalueita.

Myös Le Penin kampanja on herättänyt hämmennystä. Helmikuussa sosiaalisessa mediassa levisi video, jossa tämän turvamiehet poistavat kovin ottein toimittajan yleisötilaisuudesta. Toimittaja oli kysynyt Le Peniltä tämän henkivartijalle maksetuista, tekaistuista EU-avustajan palkkioista. Palkkioiden epäillään päätyneen kansallisen rintaman puoluetoimistolle.

Monen muun populistin tapaan Le Pen vaikuttaa kuitenkin kestävän kohuja paremmin kuin muiden puolueiden ehdokkaat. Ehkä siksi, että Le Penin äänestäjille kelpaa ainoastaan Le Pen – muut ehdokkaat ovat heidän mielestään epärehellisiä elitistejä, minkä takia nyt jos koskaan on aika ottaa Ranska takaisin.

Gallupit ovat pitkään ennustaneet Le Penin pääsyä toiselle kierrokselle, mutta voisiko hänestä tulla presidentti? Vastaus on ei. Mielipidemittausten mukaan Le Pen ei pysty punnertamaan kannatustaan yli kolmeenkymmeneen prosenttiin. Asiantuntijoiden mukaan kansallinen rintama on ollut politiikassa sen verran pitkään, että heidän kannatuksensa on vakiintunut. Tämä tarkoittaa sitä, että kyselyiden vastaajat eivät pelkää tai häpeä sanoa kannattavansa kansallista rintamaa.

Näkymätöntä kannatusta ei siis ole ja jytkyä on turha odottaa. Lisäksi on syytä muistaa, että Jean-Marie Le Penin päästyä toiselle kierrokselle vuonna 2002 vasemmiston kannattajat asettuivat Jacques Chiracin taakse pysäyttääkseen Le Pen vanhemman pääsyn Élysée-palatsiin. Samanlainen tilanne voisi toteutua nytkin.

Vasemmisto on presidentinvaaleissa hajaantunut: laitavasemmalla porskuttaa konkari Jean-Luc Mélenchon. Sosialistipuolueessa taas käytiin kiivaat esivaalit, joissa vastakkain olivat entinen pääministeri Manuel Valls sekä entinen europarlamentaarikko ja kulttuuri- ja opetusministeri Benoît Hamon. Esivaalit päättyivät Hamonin voittoon.

Entisen pääministerin häviö on osoitus puolueen tyytymättömyydestä presidentti François Hollanden hallituskauteen. Hollande oli alkujaan kompromissiehdokas, jota kansa ei koskaan täysin omaksunut. Hän vain sattui olemaan riittävän suosittu juuri kun entistä valuuttarahaston johtajaa, sosialistipuolueen  presidenttiehdokkaaksi povattua Dominique Strauss-Kahnia syytettiin seksuaalisesta väkivallasta New Yorkissa.

Nykyisen hallituksen epäsuosio sai myös entisen valtiovarainministeri ja investointipankkiiri Emmanuel Macronin perustamaan oman puolueen vaaleja varten. Nyt Macron voi etäännyttää itsensä kaikista hallituksen epäsuosituista päätöksistä ja samalla kerätä irtopisteitä omista saavutuksistaan ministerinä. Kätevää, eikö vain? Oli sitten kyseessä silmänkääntötemppu tai ei, niin Macron saa mielipidemittausten mukaan laajimman kannatuksen yli puoluerajojen. Ne myös ennustavat hänen voittavan toisella kierroksella sekä Fillonin että Le Penin.

Poliitikot Euroopassa ja maailmalla ovat yhä verkottuneempia, mutta luottamus politiikkaan on romahtanut.

Syvät jakolinjat ranskan vasemmistossa johtuvat myös globaaleista trendeistä. Esimerkiksi Valls ja osittain myös Macron edustavat blairilaista vasemmistolaisuutta, kun taas Hamonin progressiivinen sosiaalipolitiikka tuo mieleen Bernie Sandersin ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Kisan kiihtyessä myös Macron on joutunut tulemaan pois mukavuusalueeltaan ja puolustamaan julkista terveydenhuoltoa vastalauseena Fillonin suosimalle leikkauspolitiikalle.

Jos Macron pyrkii esiintymään politiikan sisäpiirin ulkopuolisena ehdokkaana, niin tekee myös Hamon, joka erosi Hollanden hallituksesta koettuaan sen politiikan liian oikeistolaiseksi. Toisin kuin Valls, Hamon kannattaa vastikkeetonta perustuloa, rohkeampaa ympäristöpolitiikkaa ja kannabiksen dekriminalisaatiota.

Selvä ero sekä oikeiston ja vasemmiston että vanhan ja uuden vasemmiston välillä löytyy ulko- ja maahanmuuttopolitiikassa. Poliittista islamia kolmenkymmenen vuoden ajan tutkinut François Burgat erehtyi helmikuisessa seminaarissaan Ammanin Ranskan instituutissa puhumaan myös presidenttivaaleista: ”Ranskan politiikassa harva ymmärtää arabimaailmaa tai islamia. Hamon on tässä asiassa valonpilkahdus ja poikkeus, mutta en usko hänen voittavan.”

Hamonin maahanmuuttopolitiikka perustuu integraatioon assimilaation sijasta. Aihe on ajankohtainen. Ranskassa on viime vuosien aikana kiistelty äänekkäästi uskonnon roolista julkisissa tiloissa. Esimerkiksi kesällä 2016 eräät pormestarit kielsivät burkinin eli muslimien suosiman uimapuvun käytön. Hallintotuomioistuin tosin kumosi kiellon laittomana.

Vaikka Vallsista voi sanoa paljon hyvää, hänen käsityksensä monikulttuurisuudesta kuuluu menneisyyteen: hänen mielestään hunnut on kiellettävä yliopistoissa ja se, että Franprix-ketjun kaupasta saa halal-tuotteita eikä lainkaan alkoholia, on uhka yhteiskunnalle. Hamon taas pitää Ranskaa monimuotoisena yhteiskuntana, jossa vähemmistöuskontojen edustajat ovat yhtä ranskalaisia kuin kuka tahansa Pierre tai Jacques. Hän haluaa normalisoida eri pukeutumistyylejä ja ruokavalioita sekä vähentää vähemmistöjen kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Hamonin politiikka saattaa olla reaktio kahteen ilmiöön. Ensimmäinen niistä on radikalisoituminen. Yhdysvaltalaisen The Soufan Groupin tutkimustilastoista ilmenee, että Lähi-idässä ranskankieliset ovat suurin eurooppalaisten vierastaistelijoiden ryhmä. Inklusiivisen politiikan toivotaan ennaltaehkäisevän nuorten liittymistä väkivaltaisiin ääriryhmiin. Ehkä Hamon on hakenut mallia Justin Trudeaulta, joka on laajentanut kanadalaisten kokemusta omasta identiteetistään.

Hamonin linjaa selittävät myös Ranskan hallituksen arabikevään aikana tekemät suuret virheet. Kun mielenosoitukset alkoivat Tunisiassa, ulkoministeri Michèle Alliot-Marie tarjoutui lähettämään sotilaita tukemaan diktaattori Zine al-Abidine Ben Alia. Myös Ranskan sotilaallista väliintuloa Libyassa on pidetty epäonnistuneena ja harkitsemattomana. Ulkopolitiikan muutoksista Ranskan vasemmistossa kertovat esimerkiksi Hamonin senaatissa tekemä aloite Palestiinan valtion tunnustamisesta sekä Macronin lausunto, jossa hän sanoi Ranskan läsnäolon Algeriassa olleen miehitys.

Euroopan unionille kelpaisivat mainiosti sekä Emmanuel Macron että Benoît Hamon. Saksassa luultavasti arvostettaisiin Macronin talouspolitiikkaa, Brysselissä taas pidettäisiin etuna Hamonin EU-taustaa ja englannin taitoa – aika harva ranskalainen poliitikko nimittäin puhuu sujuvaa englantia.

François Fillon taas on suhtautunut unioniin kriittisesti, mutta luultavasti pidättäytyisi tekemästä mitään äkkinäistä tai peruuttamatonta Ranskan EU-suhteille. Le Pen olisi luonnollisesti täysi katastrofi, joka veisi Brexitin ja Trumpin jälkeen euroeliitin viimeisetkin yöunet.

Mikäli vasemmiston kannattajat haluavat mieluisan edustajan Élysée-palatsiin, heidän tulisi asettua yhden ehdokkaan taakse. Tällä hetkellä Hamonin, Macronin ja Mélenchonin yhteinen kannatus hipoo viittäkymmentä prosenttia. Nyt riskinä on, että toisella kierroksella kisataan oikeiston ja äärioikeiston välillä. Tämä johtaisi väistämättä konservatiiviseen, palveluja kutistavaan ja nationalistiseen politiikkaan seuraaviksi viideksi vuodeksi.

Poliitikot Euroopassa ja maailmalla ovat yhä verkottuneempia, mutta luottamus politiikkaan on romahtanut. Siksi jopa Macron, École Nationale d’Administrationissa tutkinnon suorittanut entinen investointipankkiiri, pyrkii markkinoimaan itseään järjestelmän ulkopuolisena ehdokkaana. Tässä on kyse ei ainoastaan Ranskan vasemmiston hajaantuneisuudesta vaan myös laajemmasta ongelmasta, johon on löydettävä ratkaisu. Ja mieluiten jokin muu kuin palkkojen maksaminen tekaistuista töistä.