Oula Silvennoisen mukaan väärän tiedon perusteella ei voi tehdä oikeita poliittisia päätöksiä.
Kuva: Pekka Elomaa.
Kiinnostukseni historiaa kohtaan heräsi lapsena kuunnellessani isovanhempieni ja vanhempieni keskustelua, väittelyä ja riitelyä. Menneisyydessä oli jotain omituista ja kiehtovaa, mikä sai ihmiset vielä vuosikymmenienkin jälkeen kiihtymään. Sitä historian arvoitusta olen edelleen selvittämässä.
Tällä hetkellä olen muun muassa mukana suomalais-ruotsalaisessa Demokratian voimavirrat -hankkeessa. Syksyllä aloitan oman hankkeeni, jossa selvitetään Suomen ja holokaustin historiaa. Suomi on siitä erikoinen maa muuhun Länsi-Eurooppaan verrattuna, että meiltä puuttuu yleiskäsitys valtion ja yhteiskunnan suhteista kansallissosialistiseen Saksaan ja sen sotarikoksiin. Tämä aikakausi on ikään kuin kirjoitettu ulos Suomen historiasta. Jopa Ruotsissa asiasta puhutaan. Aikaisemmin tämän aiheen sivuaminen tutkimuksessa hyssyteltiin kuoliaaksi. Aika onneksi kuluu eteenpäin.
Tutkijoiden asema maailmassa ei ole kuitenkaan muuttunut. Tohtorien kantamiin miekkoihin kiteytyy heidän roolinsa yhteiskunnassa – toimia totuuden puolustajina. Kaikenlaisen valetiedon vyöry korostaa tarvetta pitää pää kylmänä ja olla aktiivisesti valtaamassa keskustelun pelikenttiä takaisin propagandistisilta tahoilta. Näen tutkijoilla ja akateemikoilla olevan vastuun yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta, myös populaareilla alustoilla. Kaikki tieteilijät humanistisista tieteistä luonnontieteisiin ovat samalla, tiedon, puolella.
Tutkijoiden ääni yksin ei riitä, vaan myös vallan on syytä ryhtyä aitoon dialogiin. Vuoropuhelu pelkän vuoropuhelun vuoksi ei kuitenkaan vie mihinkään. Tutkijoiden ja valtiovallan keskustelusuhteen on perustuttava haluun kuunnella, ja aitoon kunnioitukseen.
Aikalaiset ovat tuskin koskaan tyytyväisiä poliittisen keskustelun tasoon omassa yhteiskunnassaan, eikä pidäkään olla. Väärän tiedon perusteella ei voi kuitenkaan tehdä oikeita päätöksiä: Valtioneuvoston ja eduskunnan tasolla pitäisi kuunnella asiantuntijoita, eikä mennä mukaan populistiseen höyhötykseen. Täytyisi muistaa, että suuri osa poliittisista kysymyksistä on sellaisia, että niihin voi etsiä ratkaisuja tieteellisen tiedon pohjalta.
Väärä tieto myös lietsoo paniikkia ja paniikissa lepää fasismin siemen. Fasismi on 1800-luvun lopulta lähtien ollut osa läntisiä yhteiskuntia, eikä siksi ole yllätys, että se on läsnä myös tämän päivän Suomessa. Aatteen ytimessä on ajatus siitä, että elämäntapamme tai kulttuurimme romahtaa, ellei jotain tehdä äkkiä. Uhatuksi uskottuja yhteisöjä yritetään puolustaa määrittelemällä, ketkä eivät yhteisöön kuulu ja sulkemalla heidät yhteisön ulkopuolelle.
Ei ole olemassa taikatemppua, jolla fasismi katoaisi maailmasta. Sitä vastaan tulee taistella avoimen yhteiskunnan keinoilla ja rakenteilla, lähtien parlamentarismista, vallan kolmijaosta, lehdistönvapaudesta ja olemassa olevastaa kansalaisyhteiskunnasta. Kansalaisten ei pidä pelätä avata suutaan: fasistit eivät ikinä tule kokonaan katoamaan, mutta äärimmäisiin toimenpiteisiin tai väkivaltaan valmiiden liikkeiden vaikutusvalta yhteiskunnassa on minimoitava.
Olen innostunut syksyllä alkavasta uudesta akatemiatutkijanhankkeestani, joka nostaa Suomea mukaan osaksi läntistä muistipolitiikkaa. Pohdin, pääsisinkö tulevaisuudessa akatemiahankkeen jälkeen tutkimuksessani viimein pois 1900-luvun Suomeen liittyvistä aiheista. Tuskin. Historiasta löytyy vielä paljon perattavaa ja varjoja, jotka tulevat puhuttamaan nykyajan suomalaisia vielä pitkään.