Kevään puhkeaminen kylmän horroksesta on ottanut aikaa. Syntymän ihme ja menetyksen suru vuorottelevat niin luonnon kiertokulussa kuin ihmisten elämässä. Samat kaaret löytyvät myös kansakunnan historiallisesta muistista.

Paavo Lipponen korosti presidentti Mauno Koiviston muistotilaisuudessa hänen merkitystään kahden murroksen – niin sisäpoliittisen kuin ulkopoliittisen – luotsina.

Sisäpoliittinen murros ajoittui Koiviston pääministeri-presidenttikauden saranaan. Vallanvaihto tapahtui hyvässä kansanvaltaisessa järjestyksessä sekä johti parlamentarismin vahvistumiseen ja presidentin valtaoikeuksien kaventamiseen.

Ulkopoliittinen murros sijoittui kylmän sodan päättymiseen. Koivisto teki päätöksen EU-jäsenyyden hakemisesta mutta myös YYA-sopimuksen irtisanomisesta. Liikkumavaran hän oli varmistanut huolehtimalla hyvistä suhteista niin Neuvostoliittoon kuin länteenkin.

Lipponen luonnehti myös Koiviston persoonallisuutta, joka oli samanaikaisesti aristokraattinen ja rento. Samaa luonnehdintaa hakisin myös itse.

Koiviston kausi ajoittuu omassa elämässäni eräänlaiseen alkuun. Presidentin valitsijamiehenä pudotin ensimmäisen äänestyslipun uurnaan tammikuussa 1982. Opiskelijabudjetilla rahat riittivät mustan puvun hankkimiseen mutta eivät enää muuhun. Koruksi hankin punaisen ruusun. Varma olin, että olin mukana merkityksellisessä tapahtumassa ja jota en unohda. Enkä ole unohtanut.

Surujen summaan kuuluu myös Sadankomitean entisen puheenjohtajan Outi Ojalan kuolema. Ojalan elämänkaaressa näkyi vahvasti suomalaisen yhteiskunnan pyrkimys tasa-arvoon – kuten myös meidän kaikkien, jotka olemme päässeet toteuttamaan itseämme hyvinvointivaltion suomin eväin.

Ojala tunsi itsensä eikä koskaan unohtanut mistä oli tullut. Hänen työnsä jälki näkyi niin kaikkinaisen tasa-arvon kuin rauhan ja keskinäisen solidaarisuuden edistämisessä. Outi Ojalan kaltaisia ihmisiä tarvitaan enemmän!

Ydin oli Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen työn kanssa järjestämässä keskustelua moskeijasta.

Mielestämme on tärkeätä edistää uskontojen välitä vuoropuhelua, eritellä monikulttuurisuutta mutta myös lisätä tietoa Lähi-idän tilanteesta. Miksi näin? Siksi, että ymmärtäisimme paremmin kaikkia niitä tekijöitä, jotka ovat pakottaneet ihmiset liikkeelle pakolaisina, turvapaikanhakijoina mutta myös paremman elämän toivossa. Mutta myös siksi, että pystyisimme arvioimaan erilaisia poliittisia kytkentöjä, jotka vaikuttavat vertavuotavassa Lähi-idässä ja jotka heijastuvat myös Eurooppaan.

Globaalissa maailmassa ongelmia ei voi eristää. Avoimessa yhteiskunnassa uhkiin voi varautua, mutta niitä ei voi kokonaan estää. Siksi myös kauhistuttavia terroritekoja tapahtuu.

Keskustelujutussamme Joonas Pörstin kanssa propagandasta nousi vahvasti esille demokratian muuttuminen epädemokraattisemmaksi. Kun varallisuus- ja tuloerot revähtävät sietämättömiksi, kun valta keskittyy, ja kun vielä propagandan polttovoima yhteiskunnallisen keskustelun rajoittamisesta tunkeutuu kaikkialle, demokratiasta tulee haavoittuvainen.

Avoimessa yhteiskunnassa uhkiin voi varautua, mutta niitä ei voi kokonaan estää.

Demokratian kyky vastata muutoksiin ja epävarmuuteen on kiinni siitä, miten osallisia kaikki voivat olla. Jos emme ole lähtökohtaisesti samanarvoisia ja yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, demokratia ei toimi. Demokratian toimimattomuus taas purskahtelee esimerkiksi äärioikeistolaisina ilmiöinä. Fasismista puhuu Ydinhenkilömme Oula Silvennoinen. Elias Laitinen puolestaan kirjoittaa Unkarista arvioidessaan Heino Nyyssösen kirjaa Tasavallan loppu.

Jouni Tilliltä tuli keväällä kirjan Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa. Hän on arvioinut viimeaikaisia kotimaisia puheita ja niiden retoriikkaa. Niistä nousi esille kaksi linjaa: konservatiivinen ja uusliberaali.

Konservatiivinen näkyy lain ja järjestyksen korostamisena. Toden totta! Esimerkkinä tuore viranomaisten puhe kuinka paperittomilla ei ole laillisia oikeuksia. Mutta kun Afganistan ja Irak eivät ole turvallisia maita, pakkopalautukset ovat väärin. Oikeaa viranomaistoimintaa on huolehtia siitä, ettei ketään jätetä heitteille, saati sysätä yhteiskunnan varjoihin.

Uusliberaali puolestaan on julkisen sektorin syyllistämistä. Kuten Tilli kirjoittaa: ”…ei riitä, että rakenteita myllätään, ihmisten on uudistettava myös itsensä tuottavammaksi.”

Tätä vaaditaan eniten säästöpäätösten uhreilta mutta vähiten uusliberaaleilta itseltään – vaikka keisarilla ei ole vaatteita. Uusliberaalin aika on jo ehtoossa ja perinnönjako menossa. Se perii, jonka käsitteet ovat kirkkaat ja tarina oikeudenmukainen tai sitten se, joka hämärtää käsitteet ja kertoo tarinan, joka miellyttää eniten kuulijaa itseään.

Hämmentävässä ajassa suunta voi ratketa sattumavaraisesti. Jos siihen haluaa vaikuttaa edes jotenkin, käsitteisiin kannattaa panna aikaa. Siis sille, mitä tarkoitamme milläkin asialla. Tästä myös Veikko Räntilä kirjoittaa lehdessämme.

Miten sattumavaraista suunnan ottaminen voi olla? Ydinaseriisunnan välttämättömyydestä ihmiskunnan kohtalonkysymyksenä on vallinnut tähän asti varsin laaja kansainvälinen yhteisymmärrys. YK:n yritys saada ydinasekielto voimaan on jakanut jopa muuten niin yhtenäisesti aseidenriisunnan kannalla olevat Pohjoismaat.

YK:n käynnistämiä keskusteluja boikotoivat muun muassa Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Etelä-Korea ja Japani. Perusteluna on, etteivät ne usko Pohjois-Korean suostuvan ydinasekieltoon. Kim Jong-un nosti näin itsensä maailman vaikutusvaltaisimpien johtajien joukkoon.

Anni Lahtinen ja Laura Lodenius kirjoittavat Suomen asemoitumisesta neuvotteluissa. Julkaisemme myös The Ulkopolitist -lehdessä olleen Olli Saarisen arvion Pohjois-Korean toimista.

Eikä Ydin-lehti jätä käsittelemättä myös ympäristöteemojakaan!

Mukavia kesäisiä lukuhetkiä. Ja vielä iloinen uutinen. Ydin-julkaisuihin on liittynyt myös Rauhankasvatusinstituutti.