Syksyn hieno uutinen oli, että kansainvälinen kampanja ydinasekiellon puolesta (ICAN) sai Nobelin rauhanpalkinnon. Suomi ei ollut mukana neuvotteluissa, ei äänestänyt sopimuksen puolesta eikä toistaiseksi ole allekirjoittamassa sopimusta, toisin kuin Ruotsi. Miksi näin?

Vastausta on haettava Pohjolan historiasta ja erityisesti lähihistoriasta. Ruotsin entinen Suomen suurlähettiläs Mats Bergquist kuvaa ruotsalaisen turvallisuusajattelun käännettä vuodelta 1812 syksyllä julkaistussa kirjassa Vakaus vaakalaudalla. Ruotsi vetäytyi tuolloin Manner-Euroopasta, luopui pyrkimyksestä vallata takaisin Ruotsin valtakunnan itäiset osat (eli Suomen) ja ryhtyi rakentamaan hyviä suhteita Venäjään.

Vaikka Ruotsin liittyminen Euroopan unioniin merkitsi ensimmäistä suurta muutosta tässä ajattelussa, Nato-jäsenyys olisi Bergquistin mukaan kiistatta uusi suunta. Hän arvelee, ettei poliittista tukea tälle muutokselle ole helppo saada. Ulkopuolinen painostus on kuitenkin ilmeisen kovaa, myös ydinasekieltosopimuksen suhteen.

Suomen itsenäistyminen ei ollut ihan johdonmukainen prosessi, kuten Seppo Hentilä kirjoittaa esseessään joulukuun kuudennen päivän tirkistelyaukosta. Suomen valtiolliset rakenteet olivat osin muotoutuneet jo Ruotsin vallan ja autonomian aikana. Sillä oli merkitystä, kun nuori kansakunta alkoi eheytyä sisällissodan jälkeen oikeusvaltiona ja demokratia lujittui erityisesti paikallisesti. Niko Kannisto kirjoittaa tästä Suomi 100 -kokonaisuudessamme.

Tiedämme myös lukemalla aikalaiskirjoituksia, että sotien jälkeen Suomessa tehtiin paljon puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden luottamuspääoman hyväksi. Pohjolan vakaus merkitsi Suomelle pohjoismaisen hyvinvoinnin jättiloikkaa.

Sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaa kuitenkin miinoitetaan koko ajan ankarasti. Esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaari tokaisi Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa lokakuussa Nato-jäsenyyden olevan osoitus kuulumisestamme länteen. Piste.

Silti viimeisimmänkin mielipidemittauksen pohjalta näyttää, että suomalaiset pitävät arvossa hyviä naapuruussuhteita eivätkä haikaile Naton mahdollista turvaa lisäämällä jännitystä ja epävakautta Pohjolaan.

On suurta rikkautta, että kansallisessa identiteetissämme on elementtejä niin idästä kuin lännestä. Kulttuurihistoriaa ei ole syytä kieltää eikä hävetä – etenkään, kun muistan Ahtisaaren aikanaan päihittäneen haastajansa Elisabeth Rehnin parempana karjalanpiirakan rypyttäjänä!

Olemme kuitenkin jo militarisoitumista mittaavan indeksin mukaan maavertailussa sijalla 22. Vähemmän militarisoituneita ovat kaikki muut pohjoismaat. Ranska on sijalla 60 ja Saksa 100. Suomea militarisoituneempia eurooppalaisia maita ovat muun muassa Venäjä, Kypros, Kreikka, Valko-Venäjä, Ukraina ja Turkki.

Ydinasekieltosopimusta emme ole allekirjoittamassa siksi, että myötäilemme tässäkin asiassa Nato-maiden linjauksia. Kannan pitää muuttua! Ydinaseiden kieltämisessä eteneminen on paitsi ihmiskunnan myös maapallon tulevaisuuden kannalta ykkösasia. Siksi myös Ydin-lehden tilaajat ja Lääkärien sosiaalisen vastuun jäsenet saavat tämän numeron kanssa Ira Helfandin Rajoitettu ydinsota, globaali katastrofi -kirjasen.

Ydin-lehti avaa Suomen valtiolliseen historiaan uusia näkökulmia monen esseen voimin. Aiheena on sellaisiakin asioita, joista on ollut tapana vaieta: Saksalaisuuteen hurahtaminen, josta Marjaliisa Hentilä kirjoittaa, tai Joni Krekolan kuvaama kansan valitsemien edustajien karu kohtelu. Samoin se, kuinka pilapiirtäjät olivat sata vuotta sitten rohkeita, rauhanaktivistit jopa uhkarohkeita. Katsomme myös sisällissodan jälkeensä jättämään pahaan maisemaan Pekka Elomaan kameran linssin läpi.

Menneestä on syytä kutoa tulevaisuuden kangasta. Mikko Lehtonen kirjoittaa vasemmistosta, jonka on tunnustettava, ettei ”vääryyttä vastaan taistella organisatorisin toimin eikä kannatuksen valumista pysäytä pehmeä imagobrändäys”. Lehtonen asettaa kiinnostavia kysymyksiä, jotka alleviivaavat surutyön loppuunsaattamista sekä elämän jatkumisen vapauttavaa merkitystä. Ehkä myös politiikassa on kyse uskalluksesta unelmoida.

Populismia pahimmillaan on se, että katse kääntyy omaan napaan. Silloin alkaa pyöriä kehässä eikä näe uusia mahdollisuuksia.

Lehtonen ja Anu Koivunen ovat löytäneet ajastamme erilaisia poliittisen identifioitumisen muotoja, joiden puolesta esitetään kutsuhuutoja. Niistä populismi on pahassa maineessa. Populismia parhaimmillaan kuitenkin on, että ihmiset kokevat politiikan puhuvan juuri omasta elämästään ja kokemuksistaan, mutta myös antavan voimaa toimia asioiden muuttamiseksi niin yksilön tasolla kuin yhteiskunnassakin.

Populismia pahimmillaan on taas se, että katse kääntyy omaan napaan. Silloin alkaa pyöriä kehässä eikä näe uusia mahdollisuuksia, eikä liioin edessä siintävän horisontin kauneuden antamaa voimaa jaksaa. Yhteiskunnallinen ulottuvuus ei enää aukene.

Politiikka ja poliittinen toiminta saa siksi tieteestä pohjaa rationaaliselle punninnalle, taiteesta taas kykyä asettautua erilaisiin tunnetiloihin ja toisten kokemuksiin. Arjen pienillä teoilla voi tehdä valintoja ja osoittaa välittämistä. Inhimillisessä kanssakäymisessä se tarkoittaa uskallusta mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle erilaisuuden kohtaamisen kautta.

Suomen varustelumenot tulevat uusien asehankintojen myötä nousemaan Naton vaatimaan kahden prosentin osuuteen bruttokansantuotteesta. Samalla rauhantyön rahoitus valtion budjetissa puolittuu. Vastavoimaa militarismille tarvitaan!

Niin rauhanliike kuin sen julkaisemat lehdet joutuvat pohtimaan, kuinka voimme edistää kriittistä tekstin ja kuvan lukutaitoa. Siitä nimittäin syntyy rohkeus ajatella itse ja vapaus valita toisin. Siitä syntyy demokratian ja oikeusvaltion elinvoima, hengittävä kansalaisyhteiskunta ja politiikan muutoskyky.

Kiitos Ydin-tilaajille kuluneesta vuodesta. Rauhaa ja rakkautta vuodelle 2018!

Ydin 4/2017 ilmestyy 7.12. Itsenäisyyspäivänä 6.12. julkaisemme sivuillamme Seppo Hentilän esseen Suomen itsenäistymisen historiasta aikalaisten näkökulmasta. 8.12. alkaen julkaisemme netissä viikoittain lisää valikoituja paloja numeron sisällöstä.