4000 vuotta vanha kiinalainen keksintö, helmitaulu, on tietokoneiden esihistoriaa. Ensimmäisen tietokoneen näin omin silmin Helsingin yliopistolla Franzeniassa 1970-luvun lopulla. Se oli huoneenkokoinen, reikäkortteja louskuttava kuuma kapistus.

Mikroprosessorin keksiminen 1971 puolestaan teki kymmentä vuotta myöhemmin mahdolliseksi, että joka kotiin voitiin hankkia oma PC (personal computer). Hankin sellaisen työhuoneelleni vuonna 1984. Se oli hiirellinen Apple Macintosh, joka muistutti kottaraispönttöä. Olipa ihana muokata tekstiä ruudulla vain ranneliikkeellä, ilman saksia ja teippirullaa!

Sitten on ollut vaikea pysyä kyydissä. Syntyi nopeasti kasvava ohjelmistoala, IT-kupla ja sen puhkeaminen, ja taas alan uusi nousu. Pöydälläni on läppäri. Taskussani älypuhelin. Siihenkin liittyy huikea aikamatka.

Lapsuuteni keskusneiti kuunteli pöydälle jätettyä puhelinluuria, kun äiti ja isä olivat naapurissa kyläilemässä. Mikäli kuului koiran haukuntaa tai peräti lapsen itkua, he tulivat kiireesti kotiin. Nyt tuo kapine laskee askeleeni, on reaaliaikainen pankkikirjani, päivän uutiset ja yhteys ystäviini, joskus jopa puhelin.

Odotan digiajalta arkielämääni helpottavia ratkaisuja. Hyvästä esimerkistä käy nykyinen veroehdotus, jonka koen olevan parasta mahdollista valtionhallinnon palvelua: luotettavaa, räätälöityä mutta myös avointa. Silti paljon on vielä toistensa kanssa keskustelemattomia rekisteröitymistarpeita ja hankalia lomakkeita, joissa ei ole digitaalisuuden tuomaa lisäarvoa. Paperittomat kokoukset ovat ainakin minun näkökulmastani suurelta osin vielä kankeita ikkunoiden avaamisia ja sulkemisia, tiedostojen lukemista usein ilman muistiinpanomahdollisuutta sekä erilaisten teknisten ongelmien ja käyttöhäiriöiden ratkontaa.

Tekoäly herättää ristiriitaisia tunteita. Tiedän, että Kehruu-Jenny, teollisen vallankumouksen käynnistäjänä, vapautti ihmisiä raskaista ja vaarallisista työtehtävistä. Monet pelkäsivät silloinkin työpaikkojensa puolesta. Uskon, että tekoäly vapauttaa ihmisiä edelleen mekaanisista ja teknisistä työvaiheista, ja vapauttaa harkintaan ja pohdintaan, ymmärtämiseen.

Mutta samalla ajattelen 1900-luvun merkittävintä kirjoitettua dystopiatarinaa, George Orwellin kirjaa Vuonna 1984, jonka hän julkaisi juuri sodasta toipuvassa Euroopassa vuonna 1949. Orwellin ajatuspoliisi ei ehkä olekaan totalitaristisen valtion totuusministeriön virkamies vaan sitä vastoin totalitarismia muistuttavien monikansallisten jättien luoma algoritmi, joka heti Lissabon-hakuni jälkeen tarjoaa minulle joukon hyviä majoitusvaihtoehtoja kaupungissa. Se tietää mieltäni askarruttavat asia ja kulutustottumukseni ja kuplaistaa minut niin, että käsitykseni todellisuuden monimuotoisuudesta kapenee.

Supertekoäly, itse omaa tietoisuuttaan luovana ja ihmisen syrjäyttävänä, on vielä kaukana. Ydin-keskustelussa puhumme asiasta Marketta Mattilan kanssa Yuval Haririn varoitusten pohjalta. Ne ovat samoja kuin Stephen Hawkingin tai Elon Muskin. Musk on se samainen mies, joka lähetti sähköauton avaruuteen matkalle vieraisiin galakseihin yhtä suurella innolla kuin ne, jotka heittivät ensimmäiset hajoamattomat roskat mereen ajatuksella, että tilaa riittää.

Wachowskin siskosten vuosituhannen vaihteessa ilmestyneessä Matrix-trilogiassa supertekoäly hallitsee ihmiskuntaa, jonka se on pyyhkäissyt virtuaaliverkon epätodelliseen elämään. Verkosta vapaat ovat kapinallisia, jotka etsivät valittua.

Trilogia ammentaa tarinankerrontansa voiman historiallisista myyteistä, uskonnoista ja filosofiasta. Näiden tarinoiden pohjalta itse asiassa käymme yhteiskunnallista keskustelua. Tutkimme hyvän ja pahan puolia, järjestäytyneen yhteiselomme mahdollisuuksia ja sen rajoja, aikamme kykyä ratkoa niin isoja, ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyviä kuin myös pienempiä arjen ongelmia.

Ei ole heitä ja meitä, on vain vuoropuhelua: kuuntelemista, kunnioitusta, oppimista ja omaksumista.

Tarinoiden rakennusosia ovat arvot. Niitäkin on kovin eri sorttisia ja niistä pitäisi puhua esimerkkien avulla – onhan tiedollisia, uskonnollisia, oikeudellisia tai hedonistisia arvoja. Sitten on myös sen etsimistä, mikä on hyvää ja oikein. Antiikin Kreikassa hyveet jalostuivat nimenomaan tiedosta, joka kuvastui viisautena, rohkeutena, oikeamielisyytenä ja kohtuullisuutena.

Vuosituhantiseen hyvän määrittämiseen lomittuvat niin itämaiset kuin länsimaiset filosofiat ja niiden arvokäsitykset. Ei ole heitä ja meitä, on vain vuoropuhelua: kuuntelemista, kunnioitusta, oppimista ja omaksumista – kuin leiritulilla ikään.

Ydin paneutuu läpimedioituneen aikamme median murroksiin. Teemme myös pistoja kiinnostaviin ajankohtaisiin aiheisiin aktiivimallista soteen, Zimbabwesta Kataloniaan, ja käymme paperittomien klinikan vastaanotolla.

Esimerkiksi Frank Pasquale kirjoittaa digikapitalismista. Valtavat digitaaliset alustat hallitsevat yhä suurempaa osaa taloudellisesta toiminnastamme ja ottavat hoitaakseen valtioille kuuluvia tehtäviä ilman, että sitä säätelisi demokraattinen lainsäädäntöprosessi.

Samaa ilmiötä käsittelee A.-P. Pietilä monimuotoisen uutismedian turvaamisen näkökulmasta. Hänkin päätyy käsittelemään monikansallisia, digitaalisia alustoja hallitsevia jättejä kuten Googlea, Applea, Facebookia ja Amazonia.

Media on sisällöltään tarinankerrontaa. Demokratian, monimuotoisen yhteiskunnallisen todellisuuden sekä tieteen ja teknologisen kehityksen reunaehtojen asettamisen tarinan pahiksia eivät ole arvot, moraaliset koodistot eivätkä edes yhteinen. Siksi tarinankerrontaan tarvitaan erilaisia medioita.

Kolumnistillamme Jasmina Amzililla on tärkeä viesti: ”Meitä ei auta se, että palkataan vähemmistön edustaja toteuttamaan valtaväestön ajatuksia monimuotoisuuden nimissä.”

Tämä pätee myös mielipidelehtien merkitykseen. Siksi Ydin.