Olkiluoto 3 – renessanssin aloittajasta murheenkryyniksi

Sen luvattiin olevan varmin ja edullisin tapa toteuttaa Suomen Kioto-ilmastositoumus. Sen piti irrottaa Suomen sähköhuolto Venäjä-riippuvuudesta, tarjota modernia läntistä ydinvoimaa, turvallisuudesta ja laadusta tinkimättä.

Sen piti tarjota hyviä työpaikkoja suomalaisille rakentajille ja osaajille. Sen piti varmistaa edullinen sähkö, jolla teollisuuden pyörät pyörivät.

Sen piti aloittaa ydinvoiman renessanssi läntisessä maailmassa, lopettaa Tšernobylistä alkanut rakentamisen seisokki. Siitä piti tulla eurooppalaisen ydinvoimateollisuuden lippulaiva.

Sen piti olla loistokauppa: voimayhtiö TVO saisi 3,2 miljardin tarjoushinnalla reaktorin, joka valmistuisi maailmanennätysajassa, kolmessa vuodessa, avaimet käteen, viivästymisestä sakko.

Vuodet 2008–2012, joiden päästöjä Kioto-sitoumus koski, ovat olleet ja menneet. Vieläkään ei kuitenkaan tiedetä, valmistuuko Olkiluoto kolmonen koskaan. Aikataulu on venynyt melkein vuoden vuodessa.

Kun perustusten kuoppaa alettiin kaivaa juhlahumun säestyksellä vuonna 2006, reaktorin luvattiin tuottavan sähköä kesällä 2009. Ydinvoima-alan edustajat kävivät Euroopan parlamentissa puhumassa mepeille ydinvoiman renessanssista. Nyt viimeisin ilmoitus valmistumisvuodesta on 2019, mutta sekään ei ole varma.

Suomalaisten sijaan suurin kansallisuus työmaalla ovat olleet puolalaiset. Alihankkijan alihankkijan alihankkijoita on ympäri maailmaa.

Vieläkään ei tiedetä, valmistuuko Olkiluoto kolmonen koskaan. Aikataulu on venynyt melkein vuoden vuodessa.

Työmaalta on kantautunut pitkä skandaaliuutisten sarja. Ensimmäinen niistä oli voimalaitoksen perustusten liian huokoinen betoni. Sen jälkeen uutisia suunnitelmien ja normien vastaisista rakenteista ja menettelyistä on tullut niin monta, että harva on pysynyt laskuissa. Isoja betonirakenteita jouduttiin purkamaan, koska ne suunnitellut intialainen insinööritoimisto ei ymmärtänyt lämpötilaeroa Suomen talvipakkasten ja kesähelteiden välillä. Ammattiliitot ovat useaan otteeseen puuttuneet työmaan työsuhdeoloihin.

Ranskalais-saksalainen Areva-Siemens -konsortio, jonka piti toteuttaa ydinvoimala, on hajonnut vuosia sitten Siemensin lähdettyä omille teilleen. Rakennuskustannukset ovat yhtä pilvissä kuin ydinvoima-alan voitonriemu työmaan aloituksen aikaan. Todellisia kustannuksia ei ole kerrottu julkisesti, mutta mediassa näkyneet luvut ovat melkein kolminkertaiset kauppahintaan verrattuna. Areva ja TVO ovat riidelleet viivästyskorvauksien ja kustannusylitysten maksajasta välimiesoikeudessa Haagissa vuosia.

Areva on käytännössä konkurssissa. Ranskan valtion sähköyhtiö EDF on valmis ottamaan siipiensä suojaan Arevan, mutta ei Olkiluodon vastuita.

Parhaiten Olkiluoto 3 -hankkeessa on onnistunut eduskunnan periaatepäätöksen pohjustus ja siihen liittyvä mielikuvamarkkinointi. Vuoden 1993 mahalaskusta oli opittu – silloinhan eduskunnan niukka enemmistö hylkäsi hallituksen esittämän luvan Suomen viidennen ydinvoimalan rakentamiseksi. Tämä oli järkytys politiikan ja talouselämän isoille pojille, jotka olivat tottuneet saamaan tahtonsa läpi.

90-luvun alussa uutta ydinvoimalaa vastusti eduskunnassa puoluerajat ylittävä ryhmä näkyvinä hahmoinaan muun muassa keskustan Matti Vanhanen, vihreiden Heidi Hautala ja kokoomuslainen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen. Ryhmä järjesti eduskunnan auditoriossa lukuisia seminaareja energiapolitiikan vaihtoehdoista, kuten energian säästöstä, uusiutuvasta energiasta ja maakaasusta.

2000-luvun alussa kokoomuksen Martti Tiuri, ydinvoiman johtavia puolestapuhujia, johti tutkijoiden ja kansanedustajien Tutkas-seuraa. Varaamalla kaikki eduskunnan auditorion ajat keväällä 2002 hän varmisti, ettei kansanedustajille päästy esittelemään ydinvoiman vaihtoehtoja yhtä vapaasti kuin 90-luvun alussa.

Vuonna 1993 Tšernobylin onnettomuuden muisto oli vielä tuore, 2000-luvun alussa jo haaleampi. Sen ajan ydinvoimalobbarit käänsivät pelon toisin päin: ilman lisäydinvoimaa joudumme liian riippuvaisiksi Venäjän energiasta. Se oli myyntiargumentti numero yksi.

Myyntiargumentti kaksi oli ilmasto. Vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus velvoitti Suomen pitämään päästönsä korkeintaan vuoden 1990 tasolla vuosina 2008–2012. Lipposen toinen hallitus perusti ministeriryhmän valmistelemaan tarvittavia toimia. Sitä veti kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre.

Työryhmän työ oli melkoista vempulointia. Olen selostanut sitä tarkemmin kirjassani Tukka hattuhyllyllä (WSOY 2002) – silloisena ympäristöministerinä olin ryhmän jäsen.

Keväällä 2001 ministeriryhmä esitteli eduskunnalle kaksi vaihtoehtoa, Kio1 ja Kio2. Ykkösessä päästöjä vähennettiin ilman ydinvoimaa, kakkosessa ydinvoiman avulla. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ja elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen edustajat olivat laskeneet vaihtoehtojen vaikutuksen kansantalouteen ja saaneet alle prosenttiyksikön eron ydinvoimavaihtoehdon eduksi.

Osmo Soininvaara havainnollisti hiuksenhienoa eroa siten, että Kio1 -vaihtoehdossa Suomi olisi ollut vasta vuoden 2010 Runebergin päivänä yhtä vauras kuin Kio2 -vaihtoehdossa uudenvuoden päivänä. Tosielämässä Olkiluoto kolmosen kustannusten nousu sekä TVO:n vaatimat viivästyskorvaukset ylittivät vaihtoehtojen välisen erotuksen varsin pian, moninkertaisesti.

Julkisuudessa tämä ero kuitenkin saatiin näyttämään valtavalta. Talous olikin ydinvoimalobbauksen kolmas pääargumentti. Keväällä 2002, kun varsinainen ydinvoimalupa oli eduskunnan käsiteltävänä, ydinvoiman puolustajien viestiä oli kärjistetty vielä lisää: ydinvoima on isänmaan ainoa vaihtoehto.

Ydinvoiman imagoa pehmennettiin. 90-luvun alussa ydinvoiman puolesta julkisuudessa puhuvat päät olivat kaikki olleet miehiä. 2000-luvun alussa näkyi naisia; kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre, TVO:n Anneli Nikula ja EK:n Ulla Sirkeinen. Sinikka Mönkäre tapasi aloittaa ydinvoimaa koskevat televisiolausuntonsa sanomalla ”lääkärinä olen sitä mieltä…”

Keväällä 2002 ydinvoiman puolustajien viestiä oli kärjistetty vielä lisää: ydinvoima on isänmaan ainoa vaihtoehto.

1990-luvun alussa ydinvoimalobbarit keskittyivät puhumaan teollisuuden sähkön hinnasta. 2000-luvun alussa annettiin ymmärtää, että ilman lisäydinvoimaa suomalaiset kodit jäätyvät talvipakkasissa.

Mielikuvakampanjaa käytiin myös ydinvoiman näkyviä vastustajia vastaan. Yksi lehti kirjoitti minusta, että olen epärehellinen ihminen, koska en elä luontaistaloudessa eivätkä takapihallani kotkota kananpojat. Useampikin lehti väitti minun nuoruudessani laulaneen ylistyslaulua venäläiselle ydinvoimalalle.

Se, mitä ydinvoiman kannattajat ja vastustajat lupasivat ja ennustivat ennen luvan antamista Olkiluoto kolmoselle, on luettavissa eduskunnan pöytäkirjoista keväältä 2002. Näitä lupauksia on kuvattu edellä.

Entä mitä sanoimme me, jotka vastustimme Olkiluodon lupaa? Ennustuksemme ovat enimmäkseen toteutuneet, korkojen kera.

Varoitimme, että maailman ydinvoimalatyömaat ovat järjestään viivästyneet ja kustannukset nousseet, ja että jos Olkiluoto kolmonen viivästyy, se ei auta vuosien 2008–2012 päästöjen vähentämisessä. Niin isoa viivästystä ja kustannusten nousua kuin todellisuudessa on tapahtunut emme mekään osanneet kuvitella.

Varoitimme, että missä päin tahansa tapahtuva onnettomuus vaikuttaa alaan koko maailmassa. Fukushiman vuoden 2011 onnettomuuden jälkeen Saksa uudistikin päätöksensä luopua ydinvoimasta, ja päätöksen takana olivat kaikki puolueet, toisin kuin alun perin. Moni muukin maa päätti luopua ydinvoimasta tai olla rakentamatta sitä, esimerkiksi Sveitsi ja Italia.

Sanoimme, että uuden energiatekniikan markkinoiden laajetessa hinnat laskevat ja että tuulisähkö voi olla ydinsähköä halvempaa ennen kuin Olkiluoto 3 valmistuu. Nyt useimmissa maailman maissa tuuli- ja aurinkovoima ovatkin edullisimmat uuden sähköntuotannon muodot. Joissakin maissa aurinkosähkö yhdistettynä sähkön varastointiin tulee jopa halvemmaksi kuin vanhojen hiilivoimaloiden pitäminen käynnissä. Kiina on useiden vuosien ajan ollut maailman johtava tuuli- ja aurinkovoimaan investoija. Intia tulee lujaa perässä.

Sanoimme, että Suomi menettää uuden energiatekniikan vientimahdollisuuksia, jos päähuomio on ydinvoimassa. 2000-luvun alussa suomalaisten yritysten osuus maailman tuulivoimamarkkinoista oli yhtä iso kuin suomalaisen paperiteollisuuden osuus maailman paperimarkkinoista. Silloin tuulivoiman markkinat olivat vielä pienet, vaan eivät ole enää. Tuulivoimateknologia on edelleen vientiala myös suomalaisille yrityksille, mutta markkinaosuutemme on romahtanut 2000-luvun alun tasosta. Keskeinen syy on ollut, että kesti liian kauan ennen kuin energiapolitiikka alkoi kannustaa investoimaan tuulivoimaan myös Suomessa.

Eduskunta hyväksyi periaateluvan Olkiluodon kolmosreaktorille toukokuussa 2002 samana päivänä, jona presidentti Halonen vahvisti Kioton sopimuksen ratifioinnin. Muistan silloin miettineeni, kumpi päätös on tulevaisuudelle tärkeämpi.

Ydinvoima on sen jälkeen kokenut takaiskun toisensa jälkeen. Ilmastonsuojelukaan ei ole edennyt läheskään tarpeeksi ripeästi. Mutta tänä päivänä jokainen täysjärkinen poliitikko, virkamies, insinööri, yritysjohtaja ja rahoittaja ymmärtää, että ilmastonsuojelu ei ole jonninjoutavaa viherpiperrystä vaan välttämättömyys, jos haluamme sivilisaation säilyvän.