”Älä lue kommenttiosiota”, pomppaa mieleeni automaattisesti, kun luen juttua ei-valkoiselta toimittajalta tai juttua, jossa on edustettuna ei-valkoinen ihminen. Vapaana jylläävien rasististen ja nativististen kommenttien lukeminen muistuttaa asioista, jotka laitan vaakalaudalle, kun olen esillä: turvallisuuteni, yksityisyyteni, ja kuulumisen tunteeni. Asioita, joita koetellaan muutenkin ei-valkoisen naisen arjessa. Ei ole sattumaa, että Me Too -kampanjan loi alun perin musta nainen.

Mutta on isompia asioita kuin vihapuhe, sellaisia, jotka vaikuttavat osallistumiseeni jo ennen kommenttiosioita. Rasistinen vihapuhe ja varsinkin sen salliminen ovat vain räikeitä ilmentymiä toiseuttavista valtasuhteista, jotka aiheuttavat hiljennysvaikutusta.

Sananvapauteni ei valitettavasti ole pelkästään moderointikysymys, paitsi jos moderointi tarkoittaa myös juttujen aiheiden, näkökulmien ja kirjoittajien valintaa. Mitä julkaistaan, mitä ei julkaista, kuka puhuu, kuka ei puhu – toisin kuin yhä enemmän näkyvissä oleva vihapuhe, nämä valinnat tapahtuvat piilossa. Tulokset ovat kuitenkin kaikkien nähtävillä, jos vain kiinnittää huomiota.

Kilpailun voittaa kiinnostavin ja ajankohtaisin juttu. Kun päätös näkökulmasta tapahtuu kuvitellun väestön kiinnostuksen perusteella, keskusteluun luonnollisesti valikoituu näkökulma, joka on relevantti valtaväestölle. Meidän näkökulmamme on harvoin sitä. Mutta silloinkin kun aiheena on vaihteeksi jokin meitä erityisesti koskettava asia tai edustettuna on ei-valkoinen henkilö, näkövinkkeli pysyy samana.

Joudun etsimällä etsimään sisältöä, jossa käsitellään asioita todellisuuteni aidosti ymmärtävästä näkövinkkelistä. Sisältöä, jossa en ole poikkeuksellinen, ulkopuolinen, uhri tai sankari, eli stereotypia. Otsikoita ja ingressejä, joissa ei turhaan painoteta suomalaisuuttani siksi, etten istu käsitykseen siitä, että suomalainen on valkoinen ihminen. Artikkeleja ilman sanoja, joita en halua itsestäni käytettävän.

Joudun siis etsimällä etsimään juttuja, joissa minut esitetään normaalina ja olemassaoloni Suomen kontekstissa on itsestään selvää. Samalla kun minä etsin normaalia representaatiota, normiin menevälle kiinnostavaa ja ajankohtaista on jokin kiehtova, erilainen, vieras tai vaarallinen.

Pahimmassa tapauksessa iso osa vireillä olevasta, juuri meitä koskevasta keskustelusta on lähtöisin meistä piirretyistä negatiivisista stereotyypeistä tai uhkakuvista. Lähtöasetelmalla on iso rooli siinä, kenen ehdoilla mitäkin keskustelua käydään. Haastateltaviksi valikoidaan niin sanotun objektiivisuuden nimissä henkilöitä, jotka pitävät meitä valmiiksi alempiarvoisina tai täysin tähän yhteiskuntaan kuulumattomina. Ääripää-ajattelu loistaa, ja yhtäkkiä ihmisoikeuksistani ja kuulumisestani tulee mielipidekysymys.

Siihen on vielä matkaa, että valtamedia olisi aidosti meiltä kaikilta meille kaikille, aidosti monimuotoinen ja moniääninen.

Lähtöasetelmaa ei pelasta se, että studioon kutsutaan vähemmistön edustaja, jonka päätehtäväksi on jäänyt puolustaa kulloinkin puheenaiheeksi nousseita asioitaan ja oikeuksiaan. Valinnat on tehty etukäteen, tarpeeni jo ohitettu, olin sitten paikalle kutsuttu toimittaja tai katsoja. Ei kiinnosta seurata eikä osallistua.

Sananvapauteen kuuluu oikeus vastaanottaa tietoa ilman, että sitä ennakolta estetään. Suomessa olemme sensuurin osalta onnellisessa tilanteessa. Se ei silti tarkoita, että olisi helppoa välittää ja vastaanottaa tietoa, jonka ei-valkoisena naisena kokee oleelliseksi ja tarpeelliseksi.

Päättävissä asemissa olevilla henkilöillä on valta määrittää sitä, mistä ja miten ei-valkoiset toimittajat puhuvat. Olemme huolestuttavan harvoin noissa asemissa, eikä vähiten siksi, että monimuotoisuustavoitteita noudatetaan edelleen pinnallisesti, jolloin monimuotoisuus ei läpäise organisaatioiden hierarkian kerroksia ja toimintatapoja.

Meitä ei auta se, että palkataan vähemmistön edustaja toteuttamaan valtaväestön ajatuksia monimuotoisuuden nimissä. Kun emme itse ole valitsemassa itsellemme tärkeitä aiheita, ajatuksemme eivät pääse osaksi julkista keskustelua emmekä voi rakentaa aidosti jaettua todellisuutta.

Asia on muuttumassa. Alamme olla tilanteessa, jossa olemme eri tavalla esillä – osittain samasta syystä kuin vihapuhekin, jonka me tiedämme olleen olemassa jo pitkään eri muodoissa. Sosiaalinen media on tarjonnut meille alustan käydä keskustelua myös omin ehdoin ilman, että aina tarvitsee keskittyä oman todellisuuden ja tarpeiden selittämiseen valtaväestölle.

Siihen on vielä matkaa, että valtamedia olisi aidosti meiltä kaikilta meille kaikille, aidosti monimuotoinen ja moniääninen. Niin, ettei kenenkään tarvitse puhua meistä yhtenä ryhmänä, vaan jokainen voi keskittyä siihen, mikä on itselleen tärkeää, ja haastaa.

Siihen asti joudumme operoimaan valtaväestölle selittämisen ja omien tarpeidemme keskittämisen välimaastossa. Yksi viimeisistä esteistä on tietynlainen itsesensuuri, johon kuuluu sisäistetty kyseenalaistaminen ja käsitys kohderyhmästä. Kun pääsemme paikkaan, jossa voimme itse päättää mistä puhumme, muistammeko itsekään puhua itsellemme?

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja Ruskeat Tytöt ry:n markkinointijohtaja.