Kun tapaamme vieraan ihmisen, kerromme hänelle yleensä nimemme. Nimi tekee tuntemattomasta vähemmän tuntemattoman.

Saatan kysyä juhlissa uudelta tuttavuudeltani yhteyttä hääpariin tai syntymäpäiväsankariin. Olen kiinnostunut hänen kasvuympäristöstään, haluan tietää mistä hän kotoisin, missä käynyt koulua ja kuin huomaamatta olen onkinut samalla tietoja sukupolvikokemuksista, harrastuksista tai hänen ryhmäidentiteeteistään, siis mihin joukkoihin hän kuuluu. Yleensä aina löytyy jotain yhteistä.

Tietenkin meillä on myös monia sosiaalisia rooleja. Kun kuuntelin illallispöydässä lasteni kertomuksia kaikenlaisista tapahtuneista asioista, huomasin usein kertovani vastavuoroisesti pikku tarinoita omasta elämästäni ja kokemuksistani. Vastaus oli usein: ”Ketä kiinnostaa.”

Ehkäpä se kuitenkin oli oma kömpelö tapani aikuisen ja vanhemman roolissa kertoa erilaisista tunteista ja tilanteista, joita jokainen kokee jossain vaiheessa. Kun kertoo omista erehdyksistään tai onnistumisistaan, sitä uskoo siirtävänsä elämään kuuluvia navigointitaitoja sukupolvelta toiselle ja auttavansa lastensa identiteetin rakentumisessa.

Identiteettimme koostuu siis hyvin yksilöllisistä aineksista, mutta ei rakennu kuitenkaan umpiossa. Identiteetin kehittymiseen vaikuttavat sosiaaliset olot ja historiallinen aikakausi. Me havainnoimme kaikin aistein ympäristöämme ja otamme siitä osia omaan identiteettiimme.

Jos alkaa oikein tehdä listaa omasta identiteetistään tai rooleistaan, luettelosta tulee pitkä. Identiteettiä on myös kamppailu siitä, mikä milloinkin on tärkeää. Kyse on jonkinlaisesta prosessista ja luultavasti myös väistämättömistä kriiseistä.

Olen taipuvainen olemaan sillä kannalla, että identiteetin käsite on aivan liian moniselitteinen ja muuttuva, jotta se voisi olla yhteiskuntapolitiikan lähtökohta tai analyysin väline. Identiteettipuhetta voi toki eritellä, mutta voidaanko siitä rakentaa kategoria, jonkinlainen peruskäsite?

Haluan omasta puolestani ankkuroida monet nykykeskustelussa olevat identiteeteistä lähtevät vaatimukset yhteiskunnallisemmiksi ja liittää ne osaksi arvomaailmasta lähteviin koodeihin. Arvelen puhtaan identiteettipolitiikan pirstovan politiikan näkemyksellisyyttä. Näkemyksellisyys kokoavana on kuitenkin yhteiskunnallista muutosvoimaa.

Selitän tarkemmin. Kun ottaa tasa-arvon suunnan, merkitykselliseksi ei tule luetella kaikkia niitä ryhmiä, jotka kokevat identiteettinsä vuoksi tulevansa kohdelluksi eriarvoisesti. Kokoava asia on tasa-arvo ja teot sen puolesta. Kun ottaa suunnaksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, siis köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämisen, ei tarvitse luetella työttömiä, vammaisia, eläkeläisiä, opiskelijoita tai muita pieniä ja keskisuuria ihmisiä – aina joku ryhmä jää mainitsematta – sillä kokoava asia on köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen.

Identiteettiä on myös kamppailu siitä, mikä milloinkin on tärkeää.

Identiteettipolitiikka johtaa luokitteluun, joka voi saada erilaiset ryhmät toimimaan toisiaan vastaan, vaikka kaikki olisivat esimerkiksi köyhiä tai syrjittyjä. Tai sitten se johtaa sivuraiteille. Huomaan esimerkiksi kiusaantuvani vaatimuksista kokonaan sukupuolineutraalista kielestä. En koe suurta yhteiskunnallista suuttumusta puhemies tai virkamies-sanoista, mutta olisin pöyristynyt, ellei näihin tehtäviin voitaisi valita ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Tunnen ahdistusta siitä, että julkisessa keskustelussa on yhä enemmän teemoja, joitten osalta katson viisaimmaksi olla niihin osallistumatta. Vihaiset kaikilta laidoilta tulevat tulkinnat syövät myös kuuntelemisen tilaa. Paikannan ne usein identiteettipolitiikaksi. Ymmärrän mutta myös hämmennyn, ja koen hukkaavani suunnan.

Rutger Bregman puhuu myös mieluusti näkemyksellisyydestä. Hän kehottaa keskustelussamme utopioista lisäksi muuttamaan tapaamme puhua ja valloittamaan sanoja uudelleen sen sijaan, että tilalle keksittäisiin uusia. Kasvu, myös taloudessa, on hyvä sana. Olennaista on panna sana tarkoittamaan merkityksellistä kasvua, tuotantoa ja toimintaa. Nyt se tarkoittaa myös turhien töitten tekemistä, saastuttamista ja tuhlaamista.

Pauli Kettunen puolestaan kirjoittaa monimerkityksellisestä nationalismista. Vaikka jalkapallosta kesän MM-kisojen kunniaksi lähdetäänkin liikkeelle, päädytään nationalismin eri muotoihin kuten muukalaispelko- ja kilpailukykynationalismiin. Kummankin puheessa toistuu me-he-asettelu. Kilpailukykyretoriikassa talousasiantuntijoiden kansallisesti rajattu me-puhe luo Kettusen mielestä politiikasta vapaan ideaalin käsitystä. Sitä ei taida olla.

Eurooppalaiset populistiset puolueet kuten esimerkiksi Itävallan vapauspuolue, Italian pohjoisen liitto, Ruotsidemokraatit tai perussuomalaiset kuvaavat itseään isänmaallisiksi ja maahanmuuttovastaisiksi. Niistä on kuitenkin sukeutunut myös jonkinlaisia uhatun eurooppalaisen elämänmuodon suojelijoita.

Uhattu sivilisaatio on koostettu sellaisista identiteeteistä, jotka vetoavat näennäisesti kristillisyyteen, liberalismiin tai jopa sukupuolten tasa-arvon korostamiseen. Ne esitetään vastakohtana islamille, ikään kuin islamissa ei olisi mitään meihin yhdistyvää. Tällainen naamiointi puhuttelee ihmisiä, etenkin kun siihen liitetään pelko.

Ei siis ole ihme, että ihmiset menevät ihan sekaisin. Sitten puolueet menevät sekaisin, kun vaaleissa pitää voittaa. Minkään käytännöllisen tai tässä ajassa olevan ongelman – ei edes muuttoliikkeiden tai pakolaisuuden – ei pidä johtaa navigaatiovirheisiin, siis näkemyksellisyyden katoamiseen. Viime kädessä kyse on rauhasta, turvallisuudesta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään sekä sen edellytyksistä. Ne eivät mene maiden rajojen tai ihmisten luokittelujen mukaan.

Ydin tarjoilee tässä numerossa kovin monenlaista aihetta ja monta eri näkökulmaa: kerromme vähemmistöistä, kaltoinkohdelluista, mutta myös elämäntyön merkityksestä ja muutoksen mahdollisuudesta. Pensseli sutii laidasta laitaan. Kuvassa kauempaa katsoen on utopia.