EU ja maailma modernisaation puristuksessa

Vanha uutisfilmi on viime aikoina palannut toistuvasti mieleen: mustavalkoisia, vähän nykiviä kuvia miehistä, jotka juhlahumussa heittelevät ilmaan hattujaan. Juhlinnan aihe: sota on vihdoinkin alkanut!

Miesten identiteetti on vielä pääasiallisesti kollektiivinen. He ovat – tässä tapauksessa – saksalaisia ja heidän miehinen käsitys itsestään on määräytynyt sotilaallisten esikuvien mukaan:

”Erityisesti Saksassa yhteiskunta oli keisarikunnan sortumisen jälkeen muokkautunut militaristisesti; myös siviilisuhteilla oli sotilaallinen luonne, sosiaalisen aseman määritelmät oli johdettu sotilasjoukosta, ’järjestys’ ja ’kuri’ sotilaallisina hyveinä olivat yleisesti hyväksyttyjä ja kunnioitettuja. Miehisellä identiteetillä ’soturina’ oli huomattava merkitys politiikassa sekä ulkoisesti että sisäisesti. Ilman tätä esikuvaa olisi väkivaltaisuus sisäpoliittisessa välienselvittelyssä tuskin ollut toisen maailmansodan aikana mahdollista.” (Gabriele Metzler: Konzeptionen politischen Handels von Adenauer bis Brandt, s. 134.)

Tämä ilmiö alkaa uuden ajan murroksissa ja saa merkittävästi lisäpontta Ranskan vallankumouksesta sekä alkavasta teollistumisesta. Samalla kun osa Euroopan maista organisoitui uudestaan kansallisten ”kuvitteellisten yhteisöjen” mukaisesti, alkoi prosessi, joka ravistelee meitä kerta toisensa jälkeen: modernisaatio.

Modernisaation ydinprosessi on identiteetin jatkuva uudelleenmäärittely. Se ei tapahdu tasaisesti tai rauhanomaisesti, vaan alati uudestaan ja uudestaan. Jokainen sukupolvi käy sen läpi ja ottaa siinä prosessissa askeleita eteen- ja taaksepäin ja joskus sivullekin – hieman kuin Åke Blomqvistin tanssikoulussa, mutta karmivin seurauksin. Tästä prosessista tulee myös Euroopan unionin suurin haaste.

Alussa oli viisi ja puoli jäsenmaata, kaikki jollain tavalla samassa keskieurooppalaisessa muotissa valettuja ja 20. vuosisadan sodissa vihdoin yhteistyöhön kypsyneitä. 60 vuotta myöhemmin jäsenmaita on – vähän laskentatavasta johtuen – 27 ja puoli, joista osa on huolestuttavalla tavalla uudestaan kypsymässä. Tällä kertaa harjoitettuun yhteistyöhön.

Useimmat viimeaikaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat voidaan tavalla tai toisella jäljittää tämän pitkän modernisaatioprosessin epätasaiseen ja heittelehtivään kulkuun. Aloitetaan vaikka Donald Trumpista, vaikka hän ei kovin eurooppalaiselta vaikutakaan. Suku tulee kuitenkin Saksan Pfalzin Kallstadtista, josta 16 kilometriä länteen matkaamalla tullaan Frankensteiniin. Ehkä se selittääkin kaiken.

Donald Trump on erään modernisaatioilmiön perikuva. Elämme valtavassa informaatiotulvassa (information overflow), jonka riepottelemina yritämme saada tietomme jonkinlaiseen järjestykseen. Donald ei yritä. Hän kulkee kuin pikkupojan kaislavene tulva-aallon harjalla, joka heittelehtii milloin mihinkin suuntaan.

Vähänkin järkevämmät ihmiset yrittävät valita tässä informaatiotulvassa joitakin kiintopisteitä suunnistaakseen ja pärjätäkseen, ja päätyvät helposti jonkinlaiseen osamaailmankuvaan, jossa eri ristiriidoista otetaan joku osanen kuvaamaan tavoittamatonta kokonaisuutta. Näin päädytään helposti valikoiden vihreään, sysimustaan, vaaleanpunaiseen, sinivalkoiseen, keltapunaiseen maailmankuvaan, mikä lisää kerroksia yhteiskunnallisiin kiistoihin. Eikä tähän ole luvassa pikaista apua.

Valtaosa Yhdysvaltain kaikista riskipääoman investoinneista menee länsirannikolle (San Franciscoon 33,2 %, San Joséhen 10,9 % Los Angelesiin 8,6 %). Itärannikon New York sai 16,2 % ja Boston 11,5 %. Korrelaatio Obaman äänestäjien suhteen oli merkityksellinen 0,62. Luku viittaa samalla siihen, että Trumpin kannatusalueet pysyvät vuorenvarmasti hänen takanaan myös seuraavissa presidentinvaaleissa. (Lähde: Richard Florida, The Extreme Geographic Inequality of High-Tech Venture Capital.)

Vladimir Putinilla on edessään ihan samanlainen haaste: Venäjä seuraa samaa yhdysvaltalaista mallia, joskin paljon köyhempänä versiona. Putin on menettämässä kannatustaan Venäjän suurkaupungeissa, joissa modernisaatiolla on vankempi jalansija. Hän joutuu siksi kopioimaan Yhdysvaltain republikaanien 1950- ja 60-lukujen strategiaa: ”Kuka kaipaa Manhattania kun voimme voittaa syrjäseutujen osavaltiot.”

Modernisaatio ja entistä yksilöllisempi identiteetti voimistuvat suurkaupungeissa ja keskiluokan lisääntyneessä valinnanvapaudessa. Yksilölliset valinnat määrittävät identiteetin lukuisia särmiä yhä enemmän. Tämä kehitys synnyttää aiempaa useammin poliittista epävakautta, koska puoluerakenteet syntyivät nyt osittain hajoavien kollektiivisten identiteettien pohjalta. Tätä identiteettiä ei kohta enää löydy ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista.

Tämän päivän modernisaatioon kuuluva nopea teknologinen muutos yhdistettynä kasvavaan individualismiin synnyttää siis sekä taloudellista että identiteetteihin sidottua kahtiajakoa, joka ravistelee häikäilemättömästi yhteiskunnallisia olosuhteita. Eikä Euroopan unioni oli mitenkään suojassa tästä kehityksestä. Pikemminkin päinvastoin.

EU:n alkutaipaleen kuusi jäsenmaata olivat (Etelä-Italiaa lukuunottamatta) sekä yhteiskunnallisesti että kulttuurisesti hyvin samanlaisia länsieurooppalaisia valtioita. Ranskassa, Italiassa ja Saksassa dominoivat suuret kristillisdemokraattiset puolueet. Benelux-maissa tilanne oli vähän sosialidemokraattisempi ja siten monimutkaisempi, mutta samalla peruslinjoiltaan pragmaattisempi.

Muutokset alkoivat etelän entisten diktatuurivaltioiden Kreikan, Espanjan ja Portugalin jäsenyyden myötä. Suuri laajentuminen itään vuonna 2004 ja siitä eteenpäin synnytti perustavaa laatua olevan muutoksen. Kolmellatoista jäsenmaalla on kohtalaisen lyhyt ja ongelmallinen historia, kun mittapuuksi otetaan kansalaisyhteiskuntien kehitys.

Unkarilainen sosiologi Elemer Hankiss on kuvannut oman maansa tilannetta kirjassa Fears and Symbols. Valinnanvapaus ja kansalaisyhteiskunta eivät tietenkään puhjenneet kukkaan Miklós Hortyn diktatuurin aikana, mutta puna-armeijan saavuttua Unkariin sieltä hävisi välittömästi 10 000 kansalaisjärjestöä. Samanlainen kehitys oli havaittavissa muissakin rautaesiripun taakse jääneissä itäisen Keski-Euroopan maissa. Vaatimattomalla ja järjestäytymättömällä kansalaisyhteiskunnalla varustettuina ne astuivat Eurooppaan ja globalisaatioon riepottelemaan talouteen.

Puola revittiin toisen maailmansodan alkaessa kahtia, valloitettiin sen jälkeen kokonaan ja oli loppuvaiheessa kahden totaalista sotaa käyvän armeijan taistelukenttänä. Kaiken kukkuraksi maa vielä siirrettiin muutamia satoja kilometrejä länteen ja asutettiin uudestaan. Ja kuitenkin sosiologiset tutkimukset osoittavat, että länsiosissa, entisessä Preussissa asuvat ovat yhteiskunnallisesti valveutuneempia kuin synnynsijoilleen jääneet.

Ajoin kevättalvella 1990 Karl Marx-Stadtin läpi. Murros oli siellä meneillään. Pysähdyin Karl Marxin jättiläispään eteen ja otin kameran esille. Odotin, kunnes savuava Trabant oli juuri keskiössä patsaan edessä. Ja klikk.

Vähän minä silloin ymmärsin Chemnitzin historiasta. Auto-Union perustettiin siinä kaupungissa neljän yrityksen pelastamiseksi. Yksi niistä oli 30-luvulla mainetta niittänyt Horch. Autotehtailijan nimi on myös imperatiivimuoto sanasta hören (kuulla), joka erinäisten oikeudellisten kiistojen vuoksi oli pakko muuttaa latinankieliseen muotoon Audi. Loppu on historiaa, joskin aika traagista.

Kukoistava autoteollisuus ei pärjännyt DDR:ssä. Puuttuvan kulutuskysynnän vuoksi oli siirryttävä huonompiin ja halvempiin versioihin. Alasajossa kehitettiin IFA ja Wartburg. Lopullinen niitti ennen muurin kaatumista oli Trabant – hellittelynimeltään Trabbi – valmistettu VEB Zwickaussa (Volkseigener Betrieb – ”kansanomistama yritys”).

DDR oli myös toisella tavalla muutamia vuosikymmeniä suojassa muutosten paineesta. Saksan länsipuolelle Gastarbeiterit olivat saapuneet jo 1950-luvulla vastaamaan talousihmeen työvoiman tarpeesta. Siellä oli siksi jossain määrin totuttu ajatukseen, että saksalainen ei ole välttämättä vaaleatukkainen arjalainen eikä uskonnoltaan välttämättä katolilainen tai protestantti. DDR:n puolella ”rotu” oli tässä mielessä puhtaampi ja mieli alttiimpi äärimmäisyyksille.

Tämä tarina kertoo samalla sekä globalisaatiosta, modernisaatiosta että ihmisten ammattiylpeyden runtelusta ja siitä syntyvästä katkeruudesta. Pähkinänkuoressa siinä ovat kaikki EU:n haasteet.

Itäisen Keski-Euroopan haasteet eivät itse asiassa poikkea meidän ”läntisistä” haasteistamme muuta kuin yhdessä suhteessa: ne ovat ikään kuin suuressa laboratoriossa puhtaaksiviljeltyjä. Samat valtavan riepottelijan jäljet (vähän Karl Polanyin Suuren murroksen mukaan) ovat nähtävissä meillä: taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti erilaisissa Hylkysyrjissä, poliittisesti Sinisten ja Perussuomalaisten savuavissa Trabant-ideologioissa.