Kiina hyötyy vapaakaupasta, mutta nationalismin vetovoima ja ulkopoliittiset edut estävät sen johtoa taipumasta Trumpin kiristykseen.

Länsimaita vuosikymmen sitten kurittaneen talouskriisin jälkeen Kiina on pitänyt yllä globaalia talouskasvua – enimmillään se on vastannut jopa kolmasosasta maailmantalouden kasvua. Vaikka Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasota hidastaa kasvuvauhtia, talouden näkymät jäävät poliittisten voimapelien jalkoihin sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa.

Kauppasota alkoi presidentti Donald Trumpin poliittisena vetona, jossa uhkauksin pyritään voittamaan myönnytyksiä muilta mailta. Vaikka Trump perustelee kauppakiistoja Amerikka ensin -politiikalla, kyseessä ei ole taloudellinen sisäänpäinkääntyminen vaan kansallisen taloudellisen edun ja sisäpoliittisten jännitteiden tuominen vapaakaupan areenoille.

Kiina on erityisasemassa Trumpin kauppapolitiikassa, sillä sen kauppatapojen kuriinpaneminen kuului hänen vaalilupauksiinsa. Trumpin vaatimuksissa Kiinalle yhdistyvät yhdysvaltalaisten talouseliittien argumentit sekä taantuvien alojen ja alueiden työntekijöiden tyytymättömyys: Talouseliitit syyttävät Kiinaa valuuttamanipulaatiosta ja maailmankaupan pelisääntöjen vääristelystä selittääkseen Yhdysvaltojen johtoaseman suhteellisen heikkenemisen maailmanmarkkinoilla. Trumpin kautta äänensä saaneille globalisaation häviäjille Kiina taas on syntipukki kansallisen keskiluokan köyhtymiselle.

Huomio kiinnitetään työpaikkoihin, ei pienituloisten kasvaneisiin kulutusmahdollisuuksiin. Kiinan halpatuotannon ansiosta yhä useammalla amerikkalaisella on varaa kuluttaa kuin keskiluokka, samalla kun enemmistön palkkakehitys on pysähtynyt ja varallisuus keskittyy harvoille.

Vientivetoisena taloutena Kiinan olettaisi haluavan lopettaa kauppasodan nopeasti. Kiina on maailmanluokan teollisuuskeskus, jonne länsimaat ovat ulkoistaneet teollisuustuotannon sivutuotteina myös saasteensa ja kasvihuonekaasupäästönsä. Sen valtteja ovat tehokas infrastruktuuri, laajat kotimarkkinat, poliittisesti vakaan valtion vahva tuki ulkomaisille investoinneille sekä kohtuulliset työvoimakulut.

Vapaakauppa on etu Kiinan viennille sekä teollisuustuotannon tarvitsemien raaka-aineiden ja puolivalmisteiden hankinnalle. Konttien, komponenttien ja kokoonpanolinjojen tuotantojärjestelmässä tavaraa kierrätetään maasta toiseen halvempia työvoimakustannuksia metsästettäessä. Sama tuote voi kulkea moneen kertaan Kiinan rajan yli puuvillana, lankana, kankaana ja vaatteena. Muun Aasian vientituotteet Yhdysvaltoihin voivat sisältää merkittävän osan kiinalaista arvonlisää. Yhdysvaltalaiset tuottajat taas tarvitsevat kiinalaisvalmisteisia osia. Globaalissa taloudessa Kiinan sulkeminen markkinoilta on vaikeaa, kuten Yhdysvallat on aiempien tuontitulliensa kanssa saanut huomata.

Kiinalaisessa historiankuvassa maan köyhyys, tekninen takapajuisuus ja poliittinen taipuminen siirtomaavaltojen vaatimuksiin liittyvät yhteen – 1800-luvulla Kiinaa voitiin nöyryyttää sen heikkouden takia. Sen nousu maailman suurimmaksi teräksen tuottajaksi ja ostovoimapariteetilla mitattuna maailman vauraimmaksi maaksi osoittaa kiinalaismielikuvissa, että Kiina ei ole enää heikko. Saavutettu asema oikeuttaa myös Kiinan kommunistisen puolueen vallan ja laajalti jaetun uskon siihen, että oma poliittinen järjestelmä puutteineenkin sopii Kiinan oloihin.

Ulkomaankauppa on myös Kiinan keino vahvistaa kansainvälistä asemaansa rauhanomaisesti: Kiinan poliittinen vaikutusvalta voi olla epäilyttävää, mutta kauppasuhteet tuottavat molemminpuolisen hyödyn mielikuvan. Naapurimaissa omien rajojen vahvistaminen kiistanalaisilla alueilla, kuten Etelä-Kiinan merellä, tuottaa huolta ja Kiinan vastaista mielialaa. Samaan aikaan Kiinan luomat vapaakauppa-alueet ja infrastruktuurihankkeet ovat kuitenkin hyödyttäneet Kaakkois-Aasian omaa tuotantoa sekä laajempien markkinoiden että kiinalaisten tuotantoketjujen muodossa.

Länsimaissa, joissa Kiina muistetaan ihmisoikeusloukkauksista ja demokratian puutteesta, Kiinan talousmahti on se mukava Kiina, jota hallitukset houkuttelevat investoimaan maihinsa. Afrikassa taas arvostetaan Kiinan tapaa tehdä kauppaa kauppana, jossa molemmat puolet voittavat. Kiinan kanssa Afrikan maat tuntevat itsensä tasa-arvoisemmiksi kuin länsimaalaisten normatiivisten hyvään hallintotapaan kohdistuvien ehtojen kohdalla.

Esteettömän kaupan edut eivät kuitenkaan saa Kiinaa myöntymään Trumpin vaatimuksiin. Yhdysvallat on merkittävä, mutta ei korvaamaton kauppakumppani Kiinalle: viidesosa Kiinan viennistä suuntautuu Yhdysvaltoihin, mikä on vähemmän kuin sen vienti muualle Aasiaan. Koska Kiina on Yhdysvaltoja suurempi kauppakumppani 124 maalle, Kiinalla on vaihtoehtoja.

Tuonnissa vaihtoehtomaat ovat jo kasvattaneet kilpailuasemaansa suhteessa yhdysvaltalaistuottajiin. Kiina on hankkinut soijansa Brasiliasta ja Argentiinasta Trumpin viljelijä-äänestäjille suunnatun soijaboikotin aikana. Kiinan kotimarkkinat ovat hyötyneet ostajien nationalismista: matkapuhelinmarkkinoilla kotimaisen tuotannon suosiminen näkyy jo negatiivisesti Applen tuloksessa.

Kiina on valmis kauppasodan taloudellisiin kustannuksiin, koska Trumpin politiikasta on Kiinalle poliittista etua. USA:n vetäytyminen vapaakauppasopimuksista antaa Kiinalle tilaisuuden esiintyä vapaakaupan ja monenkeskisen maailman johtajana. Kiinan vahva tuki monenkeskisille kansainvälisille mekanismeille osoittaa maailmalle, että maa on luotettava ja ennakoitava valta, joka seisoo sanojensa takana ja tukee kansainvälistä yhteistyötä. Arvaamattoman Trumpin aikakaudella luotettavuus tuo kansainvälistä vaikutusvaltaa.

Kiinan talousuudistukset toteuttanut teknokraattinen johto uskoi, aivan oikein, että kansainvälisen vapaakaupan sääntöihin sopeutumalla Kiina oppisi länsimailta keinot vaurastumiseen. Se pyrki välttämään johtoasemaan liittyviä velvotteita. Tuo sukupolvi piti Kiinaa takapajuisena ja etsi lännestä oppia vanhanaikaisen teollisuuden kehittämiseksi.

Sittemmin vaurastuva Kiina vahvisti vaikutustaan kulkemalla sivuteitä ja rakentamalla suhteita kumppaneihin, joista monet kuuluvat keskivahvaan sarjaan yhdysvaltalaisjohtoisten piirien ulkopuolella. Kehittyvien talouksien yhteistyöjärjestelmät ja kahdenkymmenen suurimman talousmahdin G20 ovat tuoneet uusia ääniä länsimaiden ja Japanin hallitsemiin kauppapolitiikan kuvioihin. Näiden yhteistyökuvioiden kautta Kiina ei haastanut vallitsevaa järjestelmää yksin vaan yhdessä muiden vallan ytimen ulkopuolelle jätettyjen alueellisten voimakeskusten kanssa.

Presidentti Xi Jinpingin aikana maa ei ole enää oppilas, vaan uusi nationalistinen Kiina pitää itseään yhtenä maailmantalouden keskuksista. Kiinan taloudellinen ja diplomaattinen nousu heijastuu itsevarmuutena ja haluna jakaa omaa infrastruktuurivetoista kehitysmallia maailmalla. Kiina vaatii tasa-arvoa ja oman painoarvonsa mukaista kansainvälistä asemaa.

Trumpin vaatimusten kohdistuminen Kiinan kehitysstrategioiden ytimeen rajoittaa Kiinan halua myönnytyksiin. Kiinan strategiana ei ole ollut vain houkutella ulkomaisia investointeja vaan myös käyttää niitä ulkomaisen teknologian omaksumiseen. Yhdysvallat näkee tämän patenttiloukkauksina.

Kiina on jo luopumassa ulkomaisten investoijien sitomisesta yhteisyrityksiin, joiden kautta osaamista siirtyy kiinalaisille. Sen sijaan se ei peräydy strategisesta suunnitelmasta, jolla hallitus siivittää Kiinan kehitystä innovaatiokeskukseksi. Suunnitelma panostaa kotimaisiin innovaatioihin viedäkseen lännessä kehitetyt teknologiat uudelle tasolle.

Kiinan ja Yhdysvaltojen tariffitaistelun sivussa syntynyt konflikti kiinalaisen teleyhtiön Huawein kauppasuhteiden ja teknologian ympärillä kuuluu tämän strategisen kehityssuunnitelman piiriin. Yhdysvalloille kyse on myös siitä, kenellä on pääsy huippunopeiden 5G-verkkojen teknologiaan ja kyky kontrolloida niiden kautta levitettävää tietoa. Sotilas- ja tiedustelustrategiset kysymykset sekoittuvat näin kauppakysymyksiin.

Sisäpolitiikkakin vaikuttaa Kiinan peräänantamattomuuteen. Kuten Yhdysvalloissa, Kiinassakin nationalismi ja johtajakeskeinen karisma ovat korostuneet taloudellisen epävarmuuden ja sosiaalisen median leviämisen myötä. Kuten Trump, Xi Jinping on populistinen johtaja, joka puhuu suoraan kansalle poliittisten eliittien ohi. Hän muun muassa vastasi populistisella kampanjalla kansalaisten huoleen korruption leviämisestä. Nationalismi on Xin toinen suosikkiaihe.

Kiinassakin kansa ottaa sosiaalisessa mediassa kantaa helposti ymmärrettäviltä vaikuttaviin asioihin. Someraivo Kiinaa nöyryyttäviä ulkovaltoja kohtaan on yleistä. Vaikka Kiinan hallitus ei suostu jakamaan valtaa, se kerää teknokraattisesti tietoa kansalaismielipiteestä internetissä politiikanteon pohjaksi. Poliittinen polarisaatio suhteessa ulkovaltoihin on siten levinnyt sosiaalisesta mediasta ulkopolitiikkaan.

Merkittävä osa kansalaisista niin Kiinassa kuin Yhdysvalloissa odottaa johtajiltaan karismaa, nopeita ratkaisuja ja sanojen takana seisomista. Kompromissejä pidetään heikkoutena ja oman maan edun pettämisenä. Siten kauppakiistoihin ei ole odotettavissa loppua siinäkään tapauksessa, että kauppasodan pahin kierre saataisiin pysäytettyä.