Kun kiinnitin teini-ikäisenä rauhanmerkin olkalaukkuuni, tunsin olevani osa maailmanlaajuista sodanvastaista liikettä. Kylmä sota hyyti luissa ja ytimissä. Uutiskuvat napalmin polttamista lapsista kuristivat kurkkua. Mutta kaikkialla – siltä ainakin tuntui – ihmiset marssivat rauhan puolesta sotaa vastaan: Peace and Love!
Sitten tulivat julisteet, joissa Ronald Reaganin käsivarsilla lepäsi Margaret Thatcher kuin Tuulen viemää -elokuvassa. Taustalla kohosi ydinpommin sienimäinen ja pelottava pilvi. Siksi minäkin liimasin julisteita sähkökaappeihin. Kummankin valtaantulo 1980-luvun alussa nimittäin leikkasi liennytykseltä siivet – ja käynnisti vieläkin voimissaan olevan uusliberalistisen hegemonian. Neutronipommia kehiteltiin, alkoi tähtien sota. Oli tehtävä taas jotakin. Rauhanmarssit saivat ihmiset liikkeelle.
Toki sodat ja konfliktit ovat koetelleet maailmaa kaiken aikaa. Ne ovat pakottaneet valtavat määrät ihmisiä jättämään kotinsa. Lähi-idän alueen konfliktit ovat olleet kuin avoin haava, jota ovat repineet vuoroin auki suurvaltojen intressit, alueen autoritaariset hallinnot sekä vanhat ja uudet terroristijärjestöt.
Nyt katselen uutisia taas huolestuneena. Uusi asevarustelukierre uhkaa, kun sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat irtautuneet keskimatkan ydinaseohjukset kieltävästä sopimuksesta (INF). Yhdysvallat vetäytyi myös Iranin ydinsopimuksesta, joka vaivoin vuonna 2015 saatiin aikaiseksi. Kemiallisia aseita on kiistatta käytetty Syyriassa. Vuoden 2017 ydinasekieltosopimuksen allekirjoittajamaista puuttuvat ydinasemaat, mutta myös Suomi.
Rauhanliikkeen kannalta on mielenkiintoista johtajuuden merkitys. Presidentti Kennedy kykeni panemaan liikkeelle pian Kuuban ohjuskriisin jälkeen osittaisen ydinkoekieltosopimuksen (1963) Neuvostoliiton johtajien kanssa. Vanhenevasta Reaganista sukeutui vastoin kaikkia odotuksia aseistariisuja, kun hän ja Mihail Gorbatšov allekirjoittivat nyt rauenneen INF-sopimuksen 1987. Kylmä sota siirrettiin historiaan ja muurit purkautuivat. Tuntui, että oli aika ottaa mukava asento nojatuolissa.
Nojatuolissa on nykyisin epämukavaa. Sieltä on pakko nousta. Eikä vain asevarustelun, vaan myös Suomen vuoksi. On suorastaan käsittämätöntä, miten nopeasti vahvoiksi uskotut instituutiot ja rakenteet sekä yhteisesti jaetuiksi uskotut arvot voidaan murtaa.
Aseiden varaan rakentuvasta turvallisuusajattelusta ollaan tekemässä epäpoliittista kysymystä. Kun tulevat eduskuntavaalit uhkaavat jälleen kerran kutistua keskusteluksi säästöistä ja kestävyysvajeesta, hävittäjähankintojen miljardit ovat vapaamatkustajan asemassa. Rahaa ei ole ilmastomuutoksen torjumiseen, koulutukseen eikä sosiaaliturvan uudistamiseen, mutta asehankintoihin kyllä. Eero Lehto kirjoittaa aiheesta.
Hyvinvointivaltion parhaat tulokset on kyseenalaistettu muodikkailla termeillä, jotka tosiasiallisesti romuttavat niin hyvän koulutusjärjestelmän kuin laadukkaan ja kustannuksiltaan tehokkaan sosiaali- ja terveydenhuollon. Suomen Pisa-menestys perustui Kari Uusikylän mukaan siihen, että traditionaalinen luokkaopetus yhdistyi järkevään oppilaskeskeisyyteen. Oppilaita vaadittiin opiskelemaan. Eriarvoistumista tapahtuu silti kotitaustan vuoksi. Erilaiset painotukset ja varakkaiden mahdollisuus ostaa lapsilleen lisäopetusta enteilevät koulutuksen osakeyhtiökehityskulkua kuten Ruotsissa.
On helppoa rikkoa, vaikea rakentaa.
Eräässä dokumentissa valotettiin kansankodin kehityksen ajatteluvirhettä. Kun kansankodissa taattiin kaikille tasavertaiset mahdollisuudet julkisten palvelujen avulla, koulutustason ja muun elintason nousun arveltiin tarkoittavan sitä, että ihmisillä pitää olla valinnanvapautta. Näin syntyivät mallit, jossa julkisten rinnalle tulivat yksityiset palvelut.
Kaikki ei enää ole Ruotsissakaan hyvin. Valinnanvapautta tarkasteltiin järjestelmäkeskeisesti, samoin kuin nyt Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollossa. Yksityiset toimijat tuotiin vahvasti mukaan sen sijaan, että valinnanvapautta olisi edistetty julkisten palvelujen sisällä.
Nyt on selvää, ettei ikäihmisten hoivapalveluissa laatua taata markkinaehtoisuudella eikä pääomasijoittajien itsesäätelyllä. Kunpa olisi mietitty, miten valinnanvapaus hoivassa voidaan turvata arkisissa mutta elämänlaadun kannalta tärkeissä asioissa – millainen huone, millainen päivärytmi, millaiset harrastukset – sekä ennen muuta huolehdittu osaavan henkilökunnan riittävyydestä ja jaksamisesta.
On helppoa rikkoa, vaikea rakentaa. Demokratiassa siihen kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus, mutta silloin demokratia on nähtävä Teppo Eskelisen tapaan enempänä kuin päätöksentekojärjestelmänä. Demokratiassa kaikki ovat mukana. Politiikka on yksittäisten ihmisten, yhteisöjen ja instituutioiden valtaa muuttaa tai vaalia elämänolosuhteitaan ja ympäristöään. Siksi eriarvoistuminen on myös demokratiakysymys. Tästä keskustelen Markus Jäntin kanssa.
Kevään eduskuntavaalit ovat esillä Ytimessä myös Taina Dahlgrenin haastattelemien entisten puoluejohtajien arvioissa. Kaikki kolme ovat huolissaan polarisaatiosta: yksi enemmän työmarkkinoiden jakautumisesta, toinen sosiaaliturvasta uloslyödyistä ja kolmas päätöksentekoprosessien liiallisesta erkaantumisesta.
Lapsiköyhyyden tuplaantumisella ja koulutuksen, työn tai työharjoittelun ulkopuolella olevien nuorten joukon kasvulla voi olla ennalta-arvaamattomia seuraamuksia. Johtopäätös on, että suomalaisen yhteiskunnan eheyden vaaliminen ja luottamuksen lisääminen ovat vaurauden ja hyvinvoinnin vahvistumisen kannalta olennaisia.
Ydin-lehti haluaa myös kiittää Niklas Piiparista, joka on kirjoittanut levyarvioita vuodesta 2011. Ne ovat tehneet osaltaan Ytimestä monimuotoisen kulttuurilehden. Niklaksen valinnat ovat avanneet ikkunoita myös siihen kellarikuhinaan, josta musiikkipalstan uusi pitäjä Pasi Kostiainen kirjoittaa!