Fasismi on prosessi

Arja Alho

Euroopassa on aina ollut populistisia puolueita – niin vasemmisto- kuin oikeistopopulistisia. Populismissa ei sinänsä ole vikaa, jos lähdetään perusajatuksesta: politiikan pitää heijastaa kansan tahtoa. Populistiset liikkeet ovat haastaneet jo tovin demokratiaa ja kysyneet, toimiiko se todella niin kuin pitäisi. Vastaus on: ei toimi. Mutta mitä tehdä?

Avain on osallisuus. Kun yhteiskunnassa on ryhmiä, jotka eivät ole osallisia, se on ennen muuta demokratiakysymys. Jos ja kun pidämme demokratiaa itsevaltaista hallintoa parempana, osattomuuden kääntäminen osallisuudeksi lävistää koko yhteiskunnan ja eri yhteisöt. Olemme oppineet tämän, mutta muistammeko: kaveria ei jätetä. Silloin kaikki pysyvät mukana.

Keskustelemme aiheesta laajemmin osallisuustutkija Hanna Wassin kanssa sekä tässä numerossa että Ydin-podcastissa. Olemme vakuuttuneita, että hyvinvointivaltio on demokratian paras liittolainen. Samalla tavoin EU:n paras liittolainen on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistaminen.

Viimeistään brittien eropyrkimysten EU:sta pitäisi osoittaa, etteivät ihmisten ja yritysten elämä ja toiminta mene kartan rajojen mukaan, sekä myös sen, kuinka vaikeaa niiden pystyttäminen tulleina, maksuina ja erilaisina muodollisuuksina nykyaikana on. Suomalaisuuskin on suhteessa toisiin.

Populismiin on kuulunut puhe korruptoituneesta eliitistä. Luultavasti kaikki myös ymmärtävät, että populistinen puhe on yksinkertaista ja että sen tarkoitus on herättää erityisesti tunteita. Ajatellaanpa vaikka näitä heittoja: ”Missä EU, siellä ongelma. Suomi takaisin suomalaisille.” Samalla tavalla, siis tunteilla, myydään myös mediatuotteita, erityisesti iltapäivälehtiä.

Iltapäivälehdet tarjoavat eliitiksi kansanedustajia. On nähty paljon vaivaa heidän asemansa kyseenalaistamiseksi. Kansanedustajien mahtipalkkiot, erilaiset muut etuudet, matkustamiset sekä yksityiselämän eri käänteet ovat myyneet monta lehteä ja saaneet monta klikkausta. Mutta hetkinen! Kansanedustajat ovat kansan valitsemia – heidät voi vaihtaa. Samaan aikaan globaalikapitalismin yhden prosentin eliitti, jolle on kasautunut maailman varallisuus ja tulot, ovat eri puolilla maailmaa tavoittamattomissa verokeitaissa, turva-aitojen ja panssarilasien takana.

Raha on myös vallan valuuttaa. Sillä on voinut ostaa politiikan, joka on mahdollistanut tulo- ja varallisuuserojen repeämisen ja saanut kaikki muut tuntemaan, ettei omassa elintasossa ole tapahtunut parannusta eikä sitä edes ole näköpiirissä.

Uusliberalistinen politiikka on kapeuttanut yhteiskuntapolitiikan keinovalikoiman talouskuriksi. Tämä valtapolitiikka ei ole kunnioittanut valtioiden suvereniteettia. Se on selittänyt nälän olevan nälkäisten omaa syytä ja vannonut markkinaehtoisuuden, yksityistämisen ja kilpailun nimiin. Taas samaan aikaan leikkausten ja muiden kepitysten vaatijat ovat maksaneet finanssikapitalismin pitojen laskun eikä pöydältä ole tippunut muruakaan 99 prosentin enemmistölle.

Populistisia puolueita yhdistää aivan erityisesti vallanhalu. Niitä johtavat useimmiten miljonäärit ja mediamogulit. Ohjelmat muodostuvat kulloistenkin tilanteitten mukaan eikä muuta päämäärää ole kuin oman vallan pönkittäminen. Unkarissa ja Puolassa on jo ryhdytty rajoittamaan median vapautta ja sormeilemaan oikeuslaitosta, jotta populistipuolueiden oma valta-asema säilyisi. Tyypillistä on myös, että kannattajat vannovat johtajiensa ja mestariensa nimeen ehdoitta, kuten myös se, että vastustetaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta. Populistit halajavat ideaalia, jota ei koskaan ole ollut: puhdasta syntyperäistä kansallisuutta ja rotua, vierauden torjumista.

Populismin lihavasta toukasta on sukeutumassa fasismin yökiitäjä.

Haloo! Populistit pitävät kynsin ja hampain kiinni vallasta. Sehän on demokratian vastaista. Eikö muuten Timo Soini hajottanut jopa puolueensa, koska halusi pitää ulkoministerin salkkunsa? Ja nyt vielä isompi haloo kaikki!

Populismin suojissa fasistiset piirteet ovat voineet kasvaa ja jalostua. Juuri äärikansallismielisyys, demokratiavastaisuus sekä erilaisuuden pelko ovat siivittäneet populistisia puolueita menestykseen. Niissä on menossa muodonmuutos: populismin lihavasta toukasta on sukeutumassa fasismin yökiitäjä. Fasismia tutkinut Oula Silvennoinen pitää fasismissa olennaisena yhtenäisen kansakunnan uudelleen synnyttämistä ja sen uhkien murskaamista vaikka väkivalloin.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on korostanut myös fasistiselle ajattelutavalle tyypillistä ihmisten arvioimista hyödyllisyyden perusteella. Vaalikeskusteluissa hän toi tätä ajattelutapaa esille. Maahanmuuttajat eivät ole hänen laskelmiensa mukaan hyödyllisiä, koska he aiheuttavat kustannuksia.

Perussuomalaiset edustavat muutoinkin erityisesti talouspolitiikassaan hyvin oikeistolaista ajattelua ja siksi he ovat saaneet kannatusta myös hyvätuloisten ja koulutettujen parissa. Syntyperäiset suomalaiset eivät tässä maailmankuvassa voi välttämättä luottaa omaan hyödyllisyyteensä. Aiheutamme kustannuksia elämänvaiheestamme tai -tilanteestamme riippuen.

Menneissä Suomen eduskuntavaaleissa ja tulevissa EU-vaaleissa on hento, mutta sitkeä mahdollisuus uuden hegemonian synnyttämiselle. Hegemonialle, jossa ihmisten turvallisuutta rakennetaan yhdenvertaisella ja oikeudenmukaisella kohtelulla hyvinvointivaltiossa ja sosiaalisessa Euroopassa. On kuitenkin mahdollista, että hyvin erilaiset populistiset puolueet pystyvät johtajiensa keskinäisestä erimielisyydestä huolimatta liittoutumaan hetkeksi ja vähemmän EU:n läsnäolon nimissä estämään juuri sen, mitä eurokriisin hoitamisen aikana on puuttunut: ihmisiä varten tehtävän politiikan, sosiaalisen turvallisuuden.

Viimeistään nyt pitää meidän Suomessa hakea politiikan sisältöjen ja suunnan mukaista puolueiden välistä yhteistyötä ja tehdä selväksi arvolähtökohdat. Kratia kyllä pärjää, mutta demoksen on voitava hengittää vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden ilmaa!