Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin murhat sata vuotta sitten olivat sekä traaginen takaisku internationalistiselle sosialismille että ensimerkkejä Weimarin tasavallan kohtalosta.

Keväällä 1919 Saksassa kuohui. Maailmansota oli päättynyt edellisen vuoden marraskuussa keisarikunnan antauduttua ympärysvalloille, ja aselevon myötä eri puolilla maata alkaneesta sodanvastaisesta liikehdinnästä oli kehkeytynyt vallankumous. Keisari Vilhelm II oli luopunut kruunusta ja Saksa oli julistettu tasavallaksi, jota johtivat sosiaalidemokraatit Friedrich Ebert ja Philip Scheidemann.

Ebertin/Scheidemannin hallitus nojautui työläis- ja sotamiesneuvostoihin, joissa sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n virallista johtoa kannattavalla oikeistosiivellä oli enemmistö. Myös SPD:stä keväällä 1916 eronneilla riippumattomilla sosiaalidemokraateilla (USPD) oli kuitenkin vahva kannatus neuvostoissa. USPD:n äärimmäistä vasemmistoa kutsuttiin spartakisteiksi, joista erottui kaksi nimeä yli muiden: puolalais-saksalainen Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht, SPD:n perustajan Wilhelm Liebknechtin poika, joka oli ammatiltaan asianajaja.

Spartakistit järjestäytyivät vuodenvaihteessa 1918–1919 Saksan kommunistiseksi puolueeksi. Vain kaksi viikkoa myöhemmin Luxemburg ja Liebknecht murhattiin ampumalla lähietäisyydeltä. Sotaveteraaneista koottujen suojeluskuntalaisten (Freikorps) aseistetut miehet olivat pidättäneet heidät muutamaa tuntia aikaisemmin ja ennen ampumista pahoinpidelleet kumpaakin kiväärinperällä hakaten, myös pienikokoista ja ontuvaa Rosa Luxemburgia.

Luxemburgin ja Liebknechtin murhat liittyivät Berliinissä tammikuun alussa puhjenneeseen spartakistikapinaan, jota kukistamaan sosiaalidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske oli lähettänyt suojeluskunnat. Kapina alkoi protestina hallituksen päätökselle erottaa riippumattomiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Berliinin radikaali poliisipäällikkö Emil Eichhorn ja korvata hänet hallituksen luottohenkilöllä. Protesti keräsi puoli miljoonaa työläistä Berliinin keskustaan, joukossa myös aseistettuja ryhmiä. Julkisia rakennuksia vallattiin, ja joukot alkoivat vaatia hallituksen eroa.

Spartakisteilla ei kuitenkaan ollut mitään strategista suunnitelmaa vallan ottamiseksi, ja heitä paljon päättäväisemmän hallituksen oli helppo kukistaa kumousyritys. Rosa Luxemburg oli kapinaa vastaan, koska tiesi sen epäonnistuvan. Hän oli myös painottanut vahvasti sitä, että sosialistinen vallankumous saa oikeutuksensa vain, jos sillä on tukenaan työläisten ja kansan ehdoton enemmistö.

Luxemburg kuitenkin pysyi loppuun saakka sydämeltään lojaalina tammikuun kapinallisille työläisjoukoille eikä säästellyt sanojaan tai pehmentänyt kynänsä terävyyttä haukkuessaan hallitusta noina kuumeisina päivinä laatimissaan pamfleteissa ja lentolehtisissä. 47-vuotiaan sosialistin viimeinen kirjoitus ”Järjestys hallitsee Berliinissä” (Ordnung herrscht in Berlin) päättyy raamatulliseen vertaukseen: se järjestys on hiekalle rakennettu.

Rosa Luxemburg olisi voinut pelastaa oman henkensä, jos olisi poistunut Berliinistä ennen suojeluskuntien saapumista, niin kuin Lenin oli paennut Pietarista Suomeen kesällä 1917, kun pidätykset uhkasivat bolševikkien johtajia. Luxemburg ja Liebknecht kuitenkin näyttävät viimeisten päiviensä kuluessa kulkeneen kuin unissakävelijät kohti tuhoaan.

Kumous- ja kaappausyritykset jatkuivat Saksassa 1920-luvun alkuvuosiin, kunnes poliittinen elämä uudessa Weimarin tasavallassa vakiintui kymmeneksi vuodeksi ja päättyi sitten Hitlerin ja natsien valtaantuloon vuonna 1933. Natsivalta olisi ehkä voitu estää, jos sosiaalidemokraatit ja kommunistit olisivat yhdessä ja päättäväisesti asettuneet ruskeapaitoja vastaan. Kommunistit kuitenkin noudattivat Moskovasta tullutta Stalinin mahtikäskyä, jossa ”sosiaalifasisteiksi” haukutut sosiaalidemokraatit luokiteltiin natseja vaarallisemmiksi.

Rosa Luxemburg syntyi vuonna 1871 Zamość-nimisessä kaupungissa siinä osassa Puolaa, jonka Venäjä oli kahmaissut itselleen Puolan jaoissa 1700-luvun lopulla. Hänen vanhempansa olivat maallistuneita juutalaisia. Kotikielenä ei ollut Itä-Euroopan juutalaisten kieli jiddiš vaan puola, minkä lisäksi Rosan vanhemmat osasivat hyvin venäjää ja saksaa. Perheessä luettiin yleistä eurooppalaista kirjallisuutta – yhteys perinteelliseen juutalaiseen kulttuuriin oli katkennut.

Kapinalliseksi luonteeksi jo varhain osoittautunut Rosa kävi lukion Varsovassa ja siirtyi ylioppilastutkinnon jälkeen opiskelemaan Zürichiin Sveitsiin, jossa hän hankki tohtorin arvon väittelemällä Puolan teollisesta kehittymisestä. Sveitsissä hän myös tutustui tsaarinvallan sortoa Venäjältä paenneisiin vallankumouksellisiin.

Kotimaahan palattuaan Rosa Luxemburg oli perustamassa Puolan kuningaskunnan ja Liettuan sosiaalidemokraattista puoluetta, joka tunnettiin nimilyhenteellä SDKPiL (Socjaldemokracja Królestwa Polskiego i Litwy). Tämä pieni marxilainen ryhmä oli korostetun internationalistinen dogmaattisuuteen asti. Niinpä se rajoitti toimintansa vain Venäjän hallitsemaan Puolaan (Puolan kuningaskunta) ja Liettuaan sekä vastusti jyrkästi paljon suuremman Puolan sosialistisen puolueen PPS:n (Polska Partia Socjalistyczna) ajamaa nationalismia ja itsenäisen Puolan uudelleenperustamista.

Puolassa Rosa Luxemburg myös tapasi elinikäisen kumppaninsa ja rakastettunsa Leon Jogichesin. Hänkin päätti päivänsä suojeluskuntalaisen ampumaan surmanluotiin Berliinissä vain pari kuukautta Luxemburgin ja Liebknechtin murhien jälkeen.

Rosa Luxemburg asettui Saksaan ja Saksan kansalaiseksi valeavioliiton kautta vuonna 1897. Uudessa kotimaassaan hän liittyi sosiaalidemokraatteihin ja heittäytyi tuota pikaa poliittisiin väittelyihin sekä Saksassa että eri maiden työväenpuolueiden muodostamassa Toisessa internationaalissa.

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue SPD (Sozialdemokratische Partei Deutschlands) oli 1900-luvun alussa todellinen joukkopuolue, ainutlaatuinen ehkä koko työväenliikkeen historiassa. Ensimmäisen maailmansodan aattona sillä oli yli miljoona jäsentä ja runsaasti yli neljä miljoonaa äänestäjää. SPD:n äänenkannattajina toimi 90 päivälehteä, ja puolueen piirissä vaikutti ammattiyhdistysliikkeen lisäksi naisliike ja nuorisojärjestö sekä lukuisia urheiluseuroja ja kulttuuriyhdistyksiä opintopiireineen. Puolue oli elämäntapa sadoille tuhansille työläisille.

SPD:n ohjelma oli marxilainen siinä muodossa, missä Marxin ja Engelsin kirjoitukset tulkitsi puolueen teoreetikko, ”marxilaisuuden paavi” Karl Kautsky. Tavoitteeksi asetettiin sosialistinen yhteiskunta, johon pyritään parlamentaarisen toiminnan kautta. Kautskylainen marxismi oli myös tuoreen sosiaalidemokraattisen puolueen ohjelmana Suomessa viime vuosisadan alussa.

Sosiaalidemokratian menestys maailmansotaa edeltäneen Saksan rauhallisissa oloissa tuotti myös ”teoreettisia” ongelmia: puolueessa alkoi kuulua puhdasoppisten marxilaisten revisionisteiksi moittimia ääniä. Eduard Bernsteinin ja muiden ”revisionistien” mielestä sosialismista ohjelmallisena tavoitteena voitaisiin kokonaan luopua, koska sillä ei ole merkitystä käytännön politiikassa. Päämäärä – sosialismi – ei ole tärkeintä, vaan liike sitä kohti, kuten Bernstein ajatuksen muotoili. Meillä Suomessa Bernsteinin nimi putkahti uudelleen julkisuuteen 1900-luvun loppuvuosina, kun Mauno Koivisto mainitsi hänet aatteelliseksi esikuvakseen.

Saksassa nuori Rosa Luxemburg heittäytyi revisionismi-keskusteluun polemisoiden innolla Bernsteinia vastaan. Aluksi hän tukeutui hyvään ystäväänsä Kautskyyn, mutta ajautui sitten erimielisyyksiin tämän kanssa yleislakkoa koskevassa väittelyssä.

Balkanin sotien aikaan vuosina 1912 ja 1913 kansainvälinen työväenliike oli vannonut, että jos suursota puhkeaa, se kehottaa työläisiä kieltäytymään taistelemasta toisten maiden työläisiä vastaan. Toisin kuitenkin kävi: keskus- ja ympärysvalloiksi muotoutuneet geopoliittis-imperialistiset liittoutumat aloittivat kymmeniä miljoonia uhreja vaatineen sodan, mutta sosialististen puolueiden johto keskeisissä sotijamaissa tuki hallituksia. Saksassa siitä käytettiin nimeä Burgfrieden (linnarauha), Ranskassa Union sacrée (pyhä yhtenäisyys), jälkimmäistä myös ironisessa mielessä sodan vastustajien parissa.

Työväenliike ei tietenkään hyväksynyt sotaa yksimielisesti, vaan kaikissa internationaalin jäsenpuolueissa toimi sodanvastaisia ryhmiä ja yksittäisiä henkilöitä. Rosa Luxemburgille maailmansodan puhkeaminen ja ennen kaikkea työväenliikkeen enemmistön asettuminen sodan kannalle oli todellinen šokki, ja hänen kerrotaan harkinneen jopa itsemurhaa. Yhdessä Karl Liebknechtin kanssa Luxemburg perusti SPD:n sisälle Gruppe Internationale -nimisen ryhmän, jonka jäseniä alettiin kutsua spartakisteiksi muinaisen Rooman suurimman orjakapinan johtajan Spartacuksen mukaan. Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht istuivat molemmat vankilassa sotavuosina.

Taistelujen pitkittyminen vuosien mittaisiksi itä- ja länsirintaman mutaisissa juoksuhaudoissa kasvatti sodanvastaista mielialaa sotaa käyneissä maissa. Venäjällä ja Saksassa päädyttiin keisareiden kaatamiseen. Loppu on viime vuosisadan historiaa, johon kuuluivat stalinismi, natsismi, toinen maailmansota kaikkine kauhuineen ja lopulta atomipommi.