Keltaliivit ja luottamuksen puute

Elettiin toukokuuta 2018. Savigny-le-Templessä kosmetiikka-alan pienyrittäjänä toimiva Priscillia Ludosky, joka oli näreissään dieselin korkeista kustannuksista, julkaisi Facebookissa vetoomuksen viranomaisille polttoaineen hinnan nousun hillitsemisestä. Vetoomus keräsi kesän ja syksyn mittaan lähes miljoona allekirjoitusta hallituksen ilmoitettua, että bensiinin verotusta nostettaisiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Muut Facebookissa samoista aiheista puhuvat alkoivat ottaa yhteyttä Ludoskyyn.

Koska Ranskan poliittisen kulttuurin keinovalikoimaan kuuluu olennaisesti katujen valtaaminen ja poliittiseksi näyttämöksi tekeminen, liike siirtyi nopeasti ulkoilmoille. Se lähti pienistä kaupungeista ja syrjäisistä maaseutualueista, joissa auto on tärkeä ja monien taloudellinen tilanne epävarma, ja kerääntyi erityisesti liikenneympyröihin. Monet osallistujista tulivat mielenosoituksiin pukeutuneina keltaisiin heijastaviin liiveihin, joita ranskalaisten kuljettajien on pidettävä autoissaan.

Mielenosoittajia yhdisti tunne siitä, että he elävät taloudellisesti vaikeissa olosuhteissa, joissa pienikin veronkorotus on suuri asia. Toimittajia he tervehtivät sekoituksella torjuvaa asennetta sekä tarvetta puhua elämästään. Heidän huomattavimmat vaatimuksensa olivat bensaverojen alennus, reilumpi verojärjestelmä, jossa ”rikkaat maksaisivat enemmän”, sekä suora demokratia.

Liike syntyi Facebookin nurkissa, joissa sekoittuivat sosiaaliset vaatimukset ja poliittiset keskustelut, mutta myös salaliittoteoriat, ääriliikkeiden retoriikka ja väkivaltaiset vallankumousfantasiat. Se oli alusta lähtien maantieteellisesti laaja, vaikkakin luvuiltaan melko pieni: ensimmäiseen mieleenosoituspäivään 17. marraskuuta osallistui 300 000 ihmistä, mikä on vähän Ranskan kontekstissa. Mielipidetutkimusten mukaan liikettä kuitenkin tuettiin laajalti vielä vuoden 2019 alussa.

Keltaliivien kytkös sosiaalisen median maailmaan, ideologinen heterogeenisyys sekä johtajien ja selkeiden vaatimusten puute vaikuttivat alusta lähtien hämmentäviltä. Liikkeen poliittinen viesti oli ja on edelleen epäyhtenäinen, ja liikenneympyröissä näkyi myös paljon ihmisiä, joille pääasia oli poliittisen ja henkilökohtaisen suuttumuksen purkaminen. Liike syntyi myös tarpeesta löytää uudestaan eräänlaista kollektiivista tunnetta ja puuttuvaa empatiaa modernisessa maailmassa, joka korostaa individualismia ja erottaa ihmisiä toisistaan.

Keltaliivien keulahahmot olivat sekoitus salaliittoteoreetikkoja, Facebook-julkkiksia, paikallisesti tunnettuja aktiivisteja ja pienyrittäjiä. Ideologinen kirjo oli laaja, etnonationalismista vero-aktivismiin, ääriliikkeiden väkivaltafantasioista maaseutualueiden kehitysvaatimuksiin. Edinburghin yliopiston apulaisprofessori Emile Chabal on yhdistänyt liikkeen näkyvimpien keulahahmojen esiin nostamia teemoja maakuntien konservatiiviseen keskiluokkaan ja vähäosaisten luokkaan – ryhmään, joka tunsi olevansa vailla edustusta sen jälkeen, kun keskustalainen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi vuonna 2017.

Tutkimukset osoittavat, että liikkeen tukijat ovat ennen joko äänestäneet poliittisen kentän laitoja (äärivasemmistoa tai äärioikeistoa) tai jättäneet kokonaan äänestämättä. Keskimäärin he ovat vähemmän koulutettua, valkoista keski- ja alaluokkaa. He toimivat yksityisellä sektorilla olosuhteissa, joita he useimmiten eivät ole valinneet itse – tutkimuksissa korostuvat erityisesti valtavissa logistiikkakeskuksissa työskentelevät tavarankäsittelijät (caristes) sekä kauppiaat ja pienyrittäjät.

Vasemmistoon keltaliivit yhdistää vaatimus valtion virastojen palauttamisesta maaseudulle ja pieniin kaupunkeihin sekä kapitalismin kritiikki, joka kuitenkin kohdistuu pääasiassa siihen, miten kapitalistisen järjestelmän hedelmät jaetaan. Vaikka mielipidetutkimuksissa selvä enemmistö keltaliiveistä sanoo, että rikkailta pitäisi ottaa ja köyhille antaa enemmän, selvä enemmistö heistä myös uskoo, että työttömät saisivat työtä, jos he vain ”yrittäisivät”. Samalla he ajattelevat, että hyvinvointivaltion resursseilla ei saisi auttaa ”siirtolaisia” tai ”ulkomaalaisia”.

Mieleen tulevat myös Donald Trumpin äänestäjät, jotka korostavat median ja poliitikkojen korruptiota, enemmistön valtaa vähemmistöjä vastaan, suoraa demokratiaa ja maahanmuuttokriittisyyttä sekä saavat ärsykkeensä ja uutisensa pääasiassa Facebookista ynnä muualta sosiaalisesta mediasta. Keltaliivit elävät samalla tavalla toisessa todellisuudessa, kaikukammiossa, jossa he luottavat pääasiassa heidän kanssaan samalla tavalla ajatteleviin. Monimutkaisessa maailmassa se tuo turvallisuutta, mutta myös altistaa valheille ja manipulaatiolle.

Paradoksaalisesti Macronin ja keltaliivien taustalla on sama kehityskulku, eli puolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen heikkeneminen Ranskassa viime vuosikymmeninä. Jo vuonna 2018 Jean Jaurès -säätiön tutkimus korosti, että 78 prosenttia ranskalaisista ei luota ”muihin” ja että noin puolet ei luota poliittisen elämän perinteisiin rakenteisiin eli puolueisiin, ay-liikkeeseen, mediaan ja niin edespäin. Samalla liike heijastelee myös valtion toiminnan kriisiä: valtio on Ranskassa supistuva toimija, joka on vetäytynyt erityisesti maaseudulta, mutta siihen kohdistuu edelleen vahvoja kansalaisten odotuksia.

Keltaliivien liikkeeseen liittyy myös tunne siitä, että tietyt asiat on suljettu pois demokraattisesta keskustelusta erityisesti ”järkevän talouspolitikan” nimissä. Kirjassaan Crise mondiale et systèmes partisans Sciences Po -yliopiston Pierre Martin kuvaa poliittisen kentän asettuneen nykyiseen muotoonsa pitkän taloudellisen ja luottamuksen kriisin lopputuloksina sekä tilanteessa, jossa kulttuuri ja maahanmuutto ovat käytännössä ainoat poliittiset aiheet, joista puhutaan. Tässä kontekstissa keltaliivit edustavat pääasiassa, vaikkeivät yksinomaan, oikeistopopulistista reaktiota pitkään taloudelliseen kriisiin, monikulttuurisen yhteiskunnan pelkoon, sosiaalisen median nousuun sekä keskustalaisen Macronin pääsyyn presidentiksi.

Keltaliivit ovat paradoksaalinen ja ideologisesti epämääräinen liike sen takia, että sen eri ryhmiä yhdistävät lähinnä tunnepohjainen pahoinvointi ja perifeerisyyden tunne sekä kyvyttömyys kanavoida sitä perinteisten poliittisten kanavien kautta. Yksi keltaliivien keulahahmoista, Ingrid Levavasseur, tiivisti asian hyvin sanoessaan, että liikkeen ensimmäinen vaatimus on tulla kuulluksi. Nyky-Ranskassa, jossa vasemmisto on hajaantunut ja heikko, tämä prosessi tapahtuu populistisen oikeiston keinovalikoimilla ja retoriikalla.

Marraskuusta lähtien mielenosoittajat ovat kokoontuneet lauantaisin Pariisiin, jossa osanottajien määrä on ollut joka viikko pienempi. Kokoontumisissa on ollut alusta lähtien selkkauksia poliisin kanssa, vaikka vain osa väkivallasta johtui varsinaisista keltaliiveistä. Samalla keltaliivien Facebook-ryhmissä on esiintynyt myös yllyttämistä väkivaltaan, jossa on esimerkiksi kehotettu ihmisiä valtaamaan Elysée-palatsi, minkä lisäksi mielenosoittajien mukana liikkuvat väkivaltaiset ryhmät ovat nyt näkyvin osa liikkeestä. He esimerkiksi olivat ne, jotka hajottivat joulukuun alussa Concorde-aukion ja Champs-Elysées’n aluetta.

Keltaliivien liike on huipentuma muutamia vuosia kestäneelle ranskalaisten mieleenosoitusten hitaalle väkivaltaistumiselle, joka sai alkunsa oikeastaan jo Nicolas Sarkozyn ollessa presidentti. Ilmiö liittyy ranskalaiseen poliittiseen keinovalikoimaan, jossa katu on tärkeä poliittinen näyttämö ja väkivalta hyväksytympää kuin monissa muissa eurooppalaisissa maissa. Samaan aikaan ranskalainen poliisi on tunnettu kovista otteistaan ja hallitus on systemaattisesti yrittänyt pimittää sen aiheuttamia selkkauksia. Väkivallan lisääntyminen on huolestuttava ilmiö, joka johtuu spontaanin liikkeen vaikeuksista kontrolloida omaa väkivaltaista osaansa sekä poliisin järjestysvalvonnan keinovalikoiman jämähtämisestä 1970-luvulle.

Poliittisesti keltaliivien liike taitaa sataa yllättävästi sekä Macronin että äärioikeiston edustajan Marine Le Penin laariin. EU-vaaleissa kaikki enemmän tai vähemmän liikkeeseen liittyvät listat ovat yhteistyössä joko Le Penin tai muun äärioikeistolaisen listan kanssa. Vasemmisto, joka alussa näki liikkeen eräänlaisen vallankumousmyytin kautta, ei onnistunut saamaan keltaliiveistä nostetta: tällä hetkellä Macron seisoo edelleen yksin Le Peniä vastaan, vaikka hänen tähtensä on himmennyt ja toiveet muun muassa Euroopan uudistumisesta ovat haihtuneet. Macron on ruokkinut tätä asetelmaa kuvaillessaan eurovaalien tilannetta ”minä tai populistista kaaosta”-asenteella.

Keltaliivien tulevaisuus näyttää siis olevaan eräänlainen versio Italian skenaariosta, jossa Viiden tähden liike toimi lähinnä ponnahduslautana äärioikeistoon. Presidentinvaaleihin on kuitenkin vielä kolme vuotta, ja Marine Le Pen on yhä yksi Ranskan epäsuosituimpia politiikkoja. Kysymys siis kuuluu: riittääkö keltaliivien noste viemään hänet vaaleissa kynnyksen yli?