Saksassa on taas herätetty henkiin vanha keskustelu siitä, haluaako se pitää jatkossa Yhdysvaltojen ydinaseita maallaan ja olla osa jaettua ydinasepelotetta, vaikka sillä ei ole omia ydinaseita kuten Ranskalla ja Isolla-Britannialla. Angela Merkelin hallitus on nimennyt komission arvioimaan muun muassa jaetun ydinasepelotteen hyötyä Saksalle. Isossa-Britanniassa ylähuoneen raportissa ydinasekysymyksestä taas suositellaan aikaisempaa vähemmän vihamielistä suhtautumista ydinasekieltosopimukseen.

Kuuluvatko Nato-pakettiin automaattisesti ydinaseet tai vastapuolen maalituksen kohteeksi tuleminen, pyytämättä ja tilaamatta? Virallisesti ei kuulu, mutta miten on käytännössä?

Ydinaseet ja Nato on kiinnostava kysymys. Vuosien ajan meille on Suomessa kerrottu, että jos päättäisimme liittyä Natoon, se ei mitenkään edellyttäisi, että muuttaisimme perinteistä kielteistä suhtautumistamme ydinaseisiin. Kyllähän pohjoismaat Norja ja Tanskakin ovat voineet jatkaa ydinaseettomina ja silti kuulua Natoon.

Kun ydinaseita ja niistä luopumista joitakin vuosia sitten alettiin käsitellä – kansalaisliikkeiden vaatimuksesta – globaalina humanitaarisena kysymyksenä vanhan suurvaltastrategisen lähestymistavan sijaan, olisi monelle ydinaseettomalle maalle ollut luonnollista lähteä tukemaan ydinaseet kokonaan kieltävää sopimusta, kuten on tehty muiden joukkotuhoaseiden suhteen. Nato-maa Norja oli prosessissa aloitteellinen ja aktiivinen, mutta mitä lähemmäs sopimuksen syntymistä tultiin, sitä enemmän ydinasevaltojen painostus lisääntyi. Kävi ilmi, että – yllätys, yllätys – onkin kovin vaikeaa olla Natossa ja vastustaa ydinaseita.

Ruotsi oli mukana viimeiseen asti neuvotteluissa ydinasekieltosopimuksesta, mutta ei siltikään tähän päivään mennessä ole vielä uskaltanut allekirjoittaa sitä, kun sen sanotaan uhkaavan välejä Yhdysvaltoihin ja myös Natoon. Kysymys on jakanut Ruotsissa ulkoministeriön ja puolustusministeriön eri puolille ja vääntö lopullisesta kannasta jatkuu paraikaa Ruotsin parlamentissa. Sama pelko lienee ollut taustalla Suomen nuivassa suhtautumisessa sopimukseen, vaikka viralliset selitykset ovat puhuneet muista syistä.

Aiemmin oli muotia puhua kriisinhallinta-Natosta – siis siitä, joka ei olleenkaan liittynyt ”artikla viiteen” ja yhteiseen sotilaalliseen puolustukseen, vaan oli vain rauhanlähettiläs ja avustusjoukko maailman kriiseissä. Tällöin suhde ydinaseisiin ja ydinasepelotedoktriini oli siirretty taka-alalle.

Kävi ilmi, että – yllätys, yllätys – onkin kovin vaikeaa olla Natossa ja vastustaa ydinaseita.

Nyt kun tällaiset hupsutukset on unohdettu ja on palattu siihen perus-Natoon, jossa on kyse yhteisestä puolustuksesta, ovat yhteinen ydinasepelote ja oppi ydinaseiden käytöstä taas ajankohtaisia. Kaikki ydinasevallat modernisoivat arsenaalejaan. Varsinkin itäisen Euroopan maat, Naton uudemmat jäsenet, ovat pitäneet tärkeänä saada suojansa ydinasepelotteen kautta.

Natossa ”päätökset tehdään pääkaupungeissa”, mutta yksi kumppani on liittolaisista vähäsen muita vaikutusvaltaisempi: Yhdysvallat. Samalla kun ydinaseiden ja ydinasepelotteen roolia Nato-doktriinissa on korostettu viime vuosina voimakkaammin, Trump ja hänen hallintonsa politiikka herättävät kuitenkin myös närää ja pelkoa monissa eurooppalaisissa liittolaisissa. Viimeksi on seurattu huolestuneena Yhdysvaltojen ja Venäjän vetäytymistä INF-sopimuksesta sekä siitä seuraavaa uuden ydinasekilpavarustelun ilmeistä uhkaa.

On aika taas vaatia Euroopassa ydinaseriisuntaa, oman ja koko maapallon turvallisuuden ja tulevaisuuden takia. Sotilaallisesti liittoutumattomien maiden lisäksi myös Nato-maiden pitää voida yhtyä aseriisuntaan. Myös Suomen uuden hallituksen on otettava kantaa: jäämmekö ydinaseiden puolustajien ja peesaajien joukkoon vai liitymmekö kieltosopimukseen?

Kirjoittaja on Rauhanliiton toiminnanjohtaja.