Tiananmenin aukion mielenosoitukset nostivat hetkeksi esiin sata vuotta vanhat vaatimukset demokratiasta ja Kiinan uudistamisesta. Aika näyttää, mitä näiden liikkeiden perinnölle seuraavaksi tapahtuu.

Keväällä 1989 maailma ensin yllättyi Pekingin Tiananmenilla järjestetyistä mielenosoituksista ja sitten järkyttyi niiden tukahduttamisesta. Mihail Gorbatšovin vierailun vuoksi paikalla olleet televisiokamerat näyttivät, kuinka opiskelijat, työläiset ja tavalliset kaupunkilaiset marssivat oikeudenmukaisemman Kiinan puolesta. Kesäkuun kolmannen ja neljännen päivän väliset väkivaltaisuudet taas loivat tähän päivään asti ulottuvan varjon maan ylle, vaikka kommunistinen puolue teki parhaansa siivotakseen tapahtuneen historiankirjoista.

”Pekingin kevät” ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun opiskelijat protestoivat Tiananmenilla. Taivaallisen rauhan aukio toimi jo sata vuotta sitten alkupisteenä toukokuun 4. päivän liikkeelle, jonka perintöön myös vuoden 1989 aktivistit vetosivat. Molemmilla kerroilla yleinen tyytymättömyys purkautui maanlaajuisina mielenosoituksina, joissa patriotismi yhdistyi vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen monipuoliseen kritiikkiin.

Vuonna 1919 oli selvää, että kahdeksan vuotta aikaisemmin perustettu Kiinan tasavalta ei ollut täyttänyt siihen liitettyjä toiveita. Presidentti Yuan Shikai oli ennen kuolemaansa julistautunut keisariksi ja saanut vastaansa kapina-aallon, jonka jäljiltä maan pohjoisosaa pitivät hallussaan eri sotaherrat. Sisäisesti hajanainen Kiina ei näyttänyt pystyvän toteuttamaan yhteiskunnallisia uudistuksia tai vastustamaan sitä riistäviä siirtomaavaltoja.

Erityisen kuumeisesti Kiinan alennustilaa pohti niin sanottu uuden kulttuurin liike, jonka keskiössä olivat Cai Yuanpein johtama Pekingin yliopisto ja sen kanslerin Chen Duxiun perustama Uusi nuoriso -lehti. Toisin kuin aikaisemmat uudistusmieliset oppineet, liike näki perinteisen kungfutselaisen ideologian Kiinan ja kiinalaisten kehityksen esteenä. Kungfutsen tilalle se tarjosi kahta ”herrasmiestä”, tiedettä ja demokratiaa, joita Chen kuvasi ainoiksi mahdollisiksi Kiinan pelastajiksi.

Uuden kulttuurin liikkeen näkemys aikaisemmasta kiinalaisesta kulttuurista oli monin tavoin negatiivinen, ja sitä voikin perustellusti syyttää myös länsimaisten kolonialististen asenteiden sisäistämisestä ja toistamisesta. Liikkeen ajattelutapa näkyi esimerkiksi Lu Xunin novellissa Mielipuolen päiväkirja, jonka päähenkilö alkaa nähdä ympärillään todisteita läpi Kiinan historian jatkuneesta ihmissyönnistä. Modernin kiinalaisen kirjallisuuden lähtölaukauksena pidetyn novellin viimeinen lause ”pelastakaa lapset” kiinnitti kuitenkin huomion mahdolliseen valopilkkuun: nuoriin, joita ”kannibalistinen” perinteinen kulttuuri ei ollut vielä turmellut.

Toukokuun 4. päivän mielenosoitusten aatteellinen pohja oli peräisin uuden kulttuurin liikkeeltä, mutta kipinänsä ne saivat päivänpolitiikasta. Kiina oli tukenut ympärysvaltoja ensimmäisessä maailmansodassa, jotta se saisi Saksan hallitsemat toimilupa-alueet Shandongin maakunnassa takaisin itselleen. Ehdotetussa rauhansopimuksessa nämä alueet kuitenkin siirrettiin Japanille, minkä lisäksi sopimus vahvisti japanilaisten vuonna 1915 saamaa valtaa käytännössä päättää Kiinan politiikasta ja taloudesta.

4.5.1919 yli 3000 opiskelijaa kokoontui Tiananmenin portille Pekingissä osoittamaan mieltään rauhansopimusta vastaan. Marssiessaan kohti lähetystöaluetta he jakoivat Pekingin yliopistossa opiskelleen Luo Jialunin laatimaa manifestia, jossa pyydettiin liittoutuneita muuttamaan kantaansa ja kiinalaisia nousemaan pettureita vastaan. Lopulta marssijat tunkeutuivat japanilaismielisten hallituksen jäsenten koteihin ja pahoinpitelivät paikallaolijoita, mikä johti kymmenien opiskelijoiden pidätyksiin ja yhden kuolemaan.

Ympäri maata levinneet mielenosoitukset jatkuivat lopulta useita viikkoja, ja myös niiden jälkeen Kiinassa järjestettiin lakkoja ja japanilaisten tuotteiden boikotteja. Vaikka nuori älymystö säilyi koko ajan liikkeen ytimenä, toiminnan laajentuessa mukaan liittyi sekä työläisiä että kaupunkien keskiluokkaa. Tämän laajan tuen sekä älymystöön kohdistuvan kunnioituksen takia Kiinan hajanainen hallinto ei myöskään halunnut tai pystynyt tukahduttamaan liikettä.

Opiskelijoiden välitön tavoite oli estää hallitusta allekirjoittamasta Versaillesin rauhansopimusta ja saada japanilaismieliset ministerit eroamaan, missä he myös onnistuivat. Uuden kulttuurin liikkeen tavoin he vaativat kuitenkin myös demokratiaa, sanan- ja kokoontumisvapautta sekä korruption kaltaisiin Kiinan kehityksen esteisiin puuttumista. Näitä tavoitteita käsiteltiin sekä uusien sanoma- ja aikakauslehtien sivuilla että kaduilla pidetyissä luennoissa, joissa opiskelijat saarnasivat kansalle myös muun muassa perhejärjestelmän uudistamisesta ja taikauskon vastustamisesta.

Valtaapitävät eivät kuitenkaan antaneet liikehdinnän jatkua loputtomiin. Vuoden 1925 toukokuussa brittiläinen poliisi ampui Shanghaissa yksitoista työläisten huonoa kohtelua vastustanutta mielenosoittajaa, ja vuotta myöhemmin Pekingissä verilöylyn toteuttivat kiinalaiset sotilaat, jotka surmasivat 47 imperialisteja myötäilevää politiikkaa protestoinutta opiskelijaa. Tapahtumat paljastivat opiskelijoille, että heidän etuoikeutettu asemansa ei riittänyt enää suojelemaan heitä.

Suora väkivalta ei ollut ainoa nuoria ja vanhoja intellektuelleja koetellut vastoinkäyminen. Tšiang Kai-šekin valtaannousu ja vuonna 1927 aloittama kommunistien puhdistus pakottivat eri aatteiden suuntaan kallellaan olleet ajattelijat valitsemaan puolensa käynnistyvässä sisällissodassa. 1930-luvulla Kiinan ja Japanin välinen sota puolestaan lisäsi imperialismin vastustamisen suosiota, mutta hukutti samalla alleen kiinalaista yhteiskuntaa kritisoivat tai ulkomaalaisiksi leimattuja poliittisia ihanteita puolustavat äänet. Demokratian kannattajien yrityksistä huolimatta Taiwaninsalmen molemmilla puolilla vallitsikin sodan jälkeen diktatuuri, jossa ei ollut sijaa kansanvallalle tai itsenäiselle älymystölle.

Kiinan kommunistiselle puolueelle toukokuun 4. päivän perintö on vaatinut tarkkaa luovimista historian tulkintojen kanssa. Puolueen varhaisista johtajista Chen Duxiu ja Li Dazhao kuuluivat liikkeen ideologisiin johtohahmoihin, minkä lisäksi myös Pekingin yliopiston kirjastossa työskennellyt Mao Zedong piti itseään sen seuraajana. Vuonna 1939 julkaistussa artikkelissa Mao kehui opiskelijamielenosoittajien rohkeutta ja kirjoitti liikkeen merkinneen uutta vaihetta Kiinan vallankumouksessa.

Maon mukaan esikuviksi kelpasivat kuitenkin vain ne älymystön jäsenet, jotka ”liittyivät työläisiin ja maanviljelijöihin” eli käytännössä hyväksyivät puolueen johtoaseman. Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen kritisoitavien listalle joutuivatkin kaikki liberaalista filosofi Hu Shista kommunisteihin liittyneeseen feministikirjailija Ding Lingiin. Kulttuurivallankumouksen aikana liikkeeseen liitetyistä ajattelijoista muistamisen arvoiseksi katsottiin ainoastaan Lu Xun, josta leivottiin kuolemansa jälkeen kaukokatseinen maolaisuuden profeetta.

Deng Xiaopingin kauden suojasää antoi kuitenkin osittaisen mahdollisuuden palata vanhoihin ajatuksiin Kiinan uudistamisesta, jolloin esimerkiksi vuoden 1979 demokratiamuuriliike sai hetken vaatia demokraattisia instituutioita ”byrokraattisen luokan” vallan rikkomiseksi. Vuonna 1989 vuorossa olivat pekingiläisissä yliopistoissa järjestetyt demokratiasalongit, joihin kutsuttiin fyysikkopariskunta Fang Lizhin ja Li Shuxianin kaltaisia liberaaleja ajattelijoita. Myös monet Pekingin kevään tulevista johtajista, kuten historianopiskelija Wang Dan, olivat näiden keskustelukerhojen vakiohahmoja.

Vanhemmat intellektuellit eivät kuitenkaan juuri osallistuneet vuoden 1989 mielenosoituksiin, vaikka osa heistä esimerkiksi julkaisikin niitä tukevia vetoomuksia. Näiltä osin Pekingistä muualle Kiinaan levinnyt liikehdintä noudattikin toukokuun 4. päivän asetelmaa, jossa vanhemmat intellektuellit toimivat hajanaisen liikkeen innoittajina, mutta sen toteuttajia olivat kansakunnan omantunnon roolin ottaneet nuoret.

Myös opiskelijamielenosoittajat itse näkivät selkeitä yhtäläisyyksiä oman toimintansa ja aikaisemman liikkeen välillä. Mielenosoituksia olikin alun perin kaavailtu toukokuun alkuun, mutta ne käynnistettiin jo huhtikuussa puolueen pääsihterin paikalta syrjäytetyn Hu Yaobangin kuoleman takia. Edesmenneiden johtajien muisteleminen oli jo pitkään tarjonnut kiinalaisille tilaisuuden julkisille kokoontumisille ja myös nykyjohdon verhotulle kritiikille.

Opiskelijoiden asemoituminen älymystöön heijastui heidän 17. huhtikuuta esittämiinsä vaatimuksiin, joihin kuuluivat lehdistösensuurin lakkauttaminen, intellektuelleihin kohdistuneiden kampanjoiden mitätöinti sekä korkeakoulutuksen rahoituksen lisääminen. Korruption torjumiseksi opiskelijat vaativat puolueen ja hallituksen johtajien sekä näiden perheenjäsenten varallisuuden julkistamista. Avoin vuoropuhelu hallituksen kanssa ja opiskelijoiden muodostaman autonomisen liiton tunnustaminen taas lisättiin listalle sen jälkeen, kun Kansan päivälehti julkaisi 26. huhtikuuta mielenosoittajia kritisoivan pääkirjoituksen.

”Monet vuonna 1989 aukiolle menneistä nuorista intellektuelleista olivat marxilaisia. Meidät oli opetettu rakastamaan kansakuntaa ja kansaa, ja niin me teimme.”

Puolueen äänitorven harjoittama ”nimitteleminen” suututti opiskelijat, sillä he ajattelivat olevansa isänmaan ja sosialismin uudistamisen asialla. Opiskelijoiden mukaan demokratia tuli saavuttaa puolueen johdolla ja he halusivat toukokuun 4. päivään vetoamalla liittää oman toimintansa osaksi kiinalaisen kommunismin historiaa. ”Monet vuonna 1989 aukiolle menneistä nuorista intellektuelleista olivat marxilaisia. Meidät oli opetettu rakastamaan kansakuntaa ja kansaa, ja niin me teimme”, muisteli eräs liikkeeseen osallistunut yliopistonopettaja vuonna 2004.

Myös työläiset osallistuivat vuoden 1989 liikehdintään esimerkiksi korpilakkoja järjestämällä, vaikka opiskelijat ottivatkin heidät mukaan Tiananmenille pystytettyyn leiriin vasta toukokuun lopulla. Työläisten tyytymättömyys kohdistui lähinnä nepotismiin ja korruptioon sekä Dengin uudistusten aiheuttamaan taloudelliseen epävakauteen, mutta opiskelijoiden tapaan he halusivat virallisen tunnustuksen autonomisille liitoilleen. Niitä muodostettiin lopulta yli kahdessakymmenessä eri kaupungissa.

Työläisten järjestäytyminen oli samalla myös keskeinen syy sille, että Kiinan johto päätti tukahduttaa mielenosoitukset väkivalloin. Maan virallisessa ideologiassa teollisuustyöläiset ovat johtava vallankumouksellinen luokka, jonka ei voi sallia toimia itsenäisesti puolueen ulkopuolella. Tämän takia mielenosoituksiin osallistuneita työläisiä myös rangaistiin kovemmin kuin opiskelija-aktiiveja.

Vuoden 1989 mielenosoitusten tukahduttamisen jälkeen Kiinan johto ryhtyi useisiin toimiin estääkseen vastaavaa tapahtumasta uudelleen. Näistä tärkeimpiä on ollut edelleen jatkuva patrioottinen opetuskampanja, jossa lapsille ja nuorille korostetaan puolueen historiallisia saavutuksia. Puolueelle isänmaallisuus tarkoittaa uskollisuutta valtiolle ja ”kiinalaisen” identiteetin asettamista muiden yläpuolelle, mistä yksi esimerkki ovat myös Xinjiangin muslimivähemmistöihin tällä hetkellä kohdistuvat tuhoisat kiinalaistamistoimet.

Eri ryhmiä yhdistävän liikehdinnän tiellä on myös ollut koulutetun keskiluokan keskittyminen omien etujensa ajaamiseen, joskin ilmassa on merkkejä tilanteen muuttumisesta. Viime vuonna ironiamittarit näyttivät ennätyslukemia, kun kommunistisen puolueen hallitsemassa maassa pidätettiin tehdastyöläisten puolesta kampanjoineita marxilaisia opiskelijoita. Mielenkiintoista potentiaalia sisältyy myös ruohonjuuritason feministiseen aktivismiin, jota tutkija Leta Hong Fincher on kuvannut Kiinan lupaavimmaksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi vuoden 1989 jälkeen.

Ei ole vielä varmaa, tuleeko nykypäivän nuorista aktivisteista uuden kulttuurin liikkeen toivomia Kiinan pelastajia. Lu Xun tuskin pitäisi lupaavana merkkinä sitä, että Kiinan johto on 2000-luvulla alkanut perustella valtaansa ”kiinalaisilla arvoilla” ja kungfutselaisuudesta ammennetuilla käsitteillä – kaikella sillä, miltä Kiinan ”lapset” olisi jo pitänyt pelastaa. Nykyisellään toukokuun 4. päivän radikaalin perinnön kohtalona näyttäisikin olevan hautautua puolueen hyväksymän historiankirjoituksen alle.

Historia kuitenkin osoittaa, että demokraattiset ihanteet eivät ole kiinalaisille mitenkään vieraita ja että niiden voimistumista voi olla vaikea ennustaa. On siis vielä mahdollista, että sadan vuoden takaiset toteutumattomat toiveet alkavat taas kummittelemaan Kiinassa. Tulevaisuus näyttää, millainen kevät Pekingissä seuraavaksi koittaa – ja kuinka merkittävä sen perintö tulee olemaan.