Suomalaisella herravihalla on pitkät juuret. Eliittivastaisuus on ottanut julkisessa nykykeskustelussa populismista kierteen, jossa luokkaerojen kaventamisen sijaan korostetaan eroja ja epäluuloja. Seuraukset ovat muuttaneet paitsi poliittista kenttää myös tapaa analysoida yhteiskunnallisia ilmiöitä. On avointa tieteen ja tutkimuksen halveksuntaa tai sitten pseudotieteellistä näppäröintiä.

Jotkut ilmapiirimuutoksen seuraukset ovat jopa surkuhupaisia. Meillä eurooppalaiseksi vallankäyttäjäksi on noussut verraton hölmö, joka kaipaisi enemmän suojelua kuin parrasvalojen valaisemaa elämän rosoisuuden tirkistelyä.

Yhteiskunnan eliitit ovat alansa vallankäyttäjiä. Tavallaan he ovat yhteiskunnan eri alueiden valittua tai valikoitunutta kerrostumaa. He voivat toki olla tavallisesta elämästä vieraantuneita kaviaaria maistelevia hienostelijoita, mutta useimmiten he ovat alansa huippuja tieteissä ja taiteissa. Heitä, joiden edessä kuulija voi kokea jotakin suurta. He voivat olla vaaleilla valittuja tai heidän asemansa voi perustua arvoon, kokemukseen tai yhteisön arvostukseen.

Eliitit ovat kuitenkin alkaneet samankaltaistua. Ilkka Ruostetsaaren tutkimuksissa suomalaisista eliiteistä on korostunut kodin merkitys: Eriytymistä eliitteihin pääsyn kannalta tapahtuu jo nuoruudessa. Aktiivinen koti auttaa menestyksen poluille. Finanssimaailman eliitti on jopa niin samankaltaista, ettei ajattelun tai elämäntyylin suhteen tahdo löytyä tikullakaan eroja.

Yhteiskuntaluokalla on myös yhteytensä yhteiskunnan kerrostumiin. Olemme jakaantuneet koulutuksen, varallisuuden, ammattiaseman tai jonkun muun seikan perusteella luokkiin. Luokkayhteiskunnassa meillä on eriarvoiset mahdollisuudet taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Luokat ovat edelleen olemassa siitäkin huolimatta, että hyvinvointivaltion yhteisten palvelujen politiikkavalinnalla niitä pystyttiin loiventamaan.

Eriarvoisuus on myös kuolemaksi. Elinajanodotteen ero ylimpään ja alimpaan viidennekseen kuuluvien välillä on kasvanut Suomessa. Työttömyys lisää kuolleisuutta, kun taas koulutus, kokoaikatyö ja avioliitto lisäävät elinajanodotetta riippumatta siitä, tekeekö ruumiillista työtä vai ei.

Koulutuksen merkityksen oivaltaminen on sodanjälkeisten vanhempien suurimpia oivalluksia lasten tulevaisuuden turvaamisessa. Koulutus on ollut matkalippu luokkaretkelle. Tässäkin numerossa haastatellun professorin äiti oli lehdenjakaja ja isä sekatyömies. Koulutusta on perheessä arvostettu!

Koulutuspuheen rinnalle tarvitaan kuitenkin puhetta sivistyksestä. Sivistynyt voi olla, vaikka ei olisi korkeakoulutettu. Vaikka olisi ihan tavalliset geenit eikä mitään erityistä lahjakkuutta.

Ydin-lehti tarjoaa näkökulmia sivistykseen, tieteeseen ja tutkimukseen useammasta eri näkökulmasta. Sivistys on juuri sitä, joka antaa valmiuksia ymmärtää toisia ihmisiä ja eri kulttuureja, kehittää itseään ja olemaan tiedon tulvassa kriittinen tiedon käsittelijä. Jälkimmäisen merkitys korostuu koko ajan. Sivistys ei ole vain lukeneisuutta. Se on myös avarakatseista sydämen sivistystä.

Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina toiminut Kari Raivio muistuttaa tieteen tehtävästä pyrkiä totuuteen. Pelkästään jo tästä syystä yliopistot ovat tärkeitä instituutioita demokratian kannalta. Hömppä- ja valeuutiset ovat Raivion mukaan kuin virtuaalinen virustauti, jota vastaan on vain yksi rokote: sivistys.

Yliopistojen autonomia turvaa akateemista vapautta, jota Sari Kivistö korostaa. Se taas puolestaan turvaa monimuotoisen tutkimuksen. Mutta kuten Esko Harni kirjoittaa, myös tiede on tavalla tai toisella poliittista. Siksi rotututkimus on noussut osin uudelleen esille. Rahoitus ja poliittiset paineet saattavat palkita kyseenalaista tutkimusta. Näistäkin akateemisen vapauden uhista on syytä olla tietoinen.

Aurora Lemmalla on myös hyvin mielenkiintoinen näkökulma nykykeskusteluun. Hän haastaa tolkun ja osoittaa sen lisäävän yhteiskunnallista vastakkainasettelua, vaikka toisin kuviteltiin. Tässä tiivistyy myös Ydin-lehden missio: kaivaa syvemmältä ja haastaa valtajulkisuutta.

Sivistys on juuri sitä, joka antaa valmiuksia ymmärtää toisia ihmisiä ja eri kulttuureja.

Kaipaan myös sivistynyttä ilmastokeskustelua. Tiedeyhteisö on jo pitkään ollut yksimielinen siitä, että ilmastonmuutos on tosiasia. Suomen lämpötila on esimerkiksi noussut 1800-luvun puolivälistä reilut kaksi astetta. Vaikka arviossa olisikin epävarmuutta, muutos on silti tilastollisesti merkittävä.

Jääkauden kylmimpänä aikana maapallon keskilämpötila oli kuusi astetta nykyistä alhaisempi. Nyt odotettavissa on yhtä suuria muutoksia, mutta ne tulevat tapahtumaan tuhansien vuosien sijaan sadoissa vuosissa. Koska ekosysteemin, mukaan lukien ihmisen, on vaikea sopeutua suuriin ja nopeisiin muutoksiin, muutosta on hidastettava.

Ilmastonmuutospuhe on nyt päivittäistä. Jos ja kun haluamme ihmisen korjaavan aikaansaannoksiaan, tietoisuuden kasvattaminen, tieteen ja teknologioiden kautta ratkaisujen hakeminen sekä laaja globaalin yhteisen tahdon muodostaminen ovat välttämättömiä kaikille hiilidioksidipäästöjen vähentämisohjelmille. Muutoksilla on aina eri tasonsa. Ne tulevat vaikuttamaan elämäntapaamme ja kulutustottumuksiimme. Kriittisen tiedonseulonnan avulla selviää ilman paniikkia.

Maapalloa uhkaavat monet muutkin asiat. Johannes Hautaviita muistuttaa, että ydinaseiden olemassaolo on rinnastettavissa ilmastonmuutoksen kaltaiseksi uhaksi maailman tulevaisuudelle ja turvallisuudelle.

Ydinasekieltosopimusta tukevat maailman valtioiden enemmistö, mutta EU-maista kuitenkin vain Itävalta ja Irlanti ovat allekirjoittaneet sen. Ruotsi luopui päätöksestään allekirjoittaa sopimus ennennäkemättömän painostuksen jälkeen. Suomi on asiassa hiljaa. Hiljaisuus on sittenkin harvoin kultaa.

Sivistystäkään ei kannata ulkoistaa. Ydin toivottaa rauhaa ja rakkautta syksyyn!