Sivistys ja yliopistot ovat joutuneet muutosretoriikan kouriin. Kirjallisuuden professori Sari Kivistö haluaa puolustaa akateemista vapautta ja tieteen pyrkimystä totuuteen, mutta myös lukemista. Hän itse tarttuu mielellään yhä uudelleen Dostojevskin romaaneihin.

Arja: Snellmanilaisen sivistysvaltion perintö on kantanut Suomessa pitkälle. Nykyään saatetaan kuitenkin puhua sivistyksen hyödyistä ja sivistyksestä kuin kauppatavarasta. Mitä sivistys sinulle on?

Sari: Haluan omasta puolestani ymmärtää sivistyksen hyvin avonaisena. Siihen kuuluu monia puolia: Tietämystä ja yleissivistystä, jota saadaan koulussa. Ymmärrystä historiasta, etiikasta, käsitystä oikeasta ja väärästä, miten asiat ovat kehittyneet ja miten tällaiseen yhteiskunnalliseen nykyhetkeen on tultu. Tietämystä pitkästä historiallisesta jatkumosta, jota pidän sivistyksenä.

Sivistykseen kuuluu myös toisten kulttuurien tuntemus ja itsetuntemus. Voi sanoa, että sivistys on ihmisen inhimillistämistä, siis ihmiseksi kasvamista. Opitaan olemaan ja toimimaan toisten ihmisten kanssa.

Sivistys on yleissivistystä, lukeneisuutta, mutta myös sydämensivistystä, joka on koulutustaustasta riippumatonta. Se on ymmärrystä toisista ihmisistä, avarakatseisuutta ja toisten arvostamista.

Arja: Pidän siitä, että painotat hyvää yleissivistystä ja itsensä kehittämistä. Avarakatseisuuteen kuuluu varmasti myös uteliaisuus. Mutta miten koululaitos selviää näistä haasteista uusien opetussuunnitelmien paineissa samalla kun lukiolaiset valittavat uupumisesta? Kriitikot väittävät, että nykyään painotetaan enemmän tiedon etsimisen taitoa kuin tiedon omaksumista ja ymmärtämistä.

Sari: Tiedon etsiminen ja sen sulattelu eivät mielestäni ole ristiriidassa keskenään. Tiedonjanoa voi tyydyttää monella tavalla.

Koulun kohdalla on huolehdittava erityisesti eri oppiaineiden kirjosta. Humanistiset aineet ovat tärkeitä eivätkä ne saa jäädä marginaaliin. Nyt on tullut painotuksia luonnontieteellisen sivistyksen hyväksi, kuten pitkän matematiikan kirjoittamisen piste-etu opiskelijavalinnoissa. Tällaista ohjailevaa toimintaa en pidä hyvänä kehityksenä. Pitkän matematiikan vaatimuksen mielekkyys vaikkapa humanististen aineiden opiskeluvaatimuksissa ei ole perusteltua.

Samalla kun kannustan opiskelijoita etsimään tietoa, pidän itsekin yliopistolla ”vanhanaikaisia” luentoja. On myös hyvä jakaa tietoa. Opiskelijatkin ovat olleet tyytyväisiä, että voivat kuunnella punnittua puhetta esimerkiksi siitä, mikä tekee kirjallisuudessa kirjasta klassikon. Voimme yhdessä opiskelijoiden kanssa pohtia niitä vaatimuksia, jotka muodostavat kirjalle pysyvän arvon. Ketään ei pidä jättää yksin etsimään tietoa, ei millään oppimisen tasolla.

Arja: Mitä tapahtuu yleissivistykselle, mikäli ryhdytään kovasti painottamaan hyötyä? Paljon keskustellaan siitä, että onko jonkun aineen opiskelu ylipäätään hyödyllistä. Sivistyshän on ylipäätään tärkeätä myös demokratialle. Sille, että voi yrittää olla hyvä ihminen, hyvä kansalainen, osallinen, ja ettei maailma mene kenenkään ohitse.

Sari: Sivistys todellakin ruokkii osallisuutta ja mahdollisuutta vaikuttaa moninaisessa maailmassa. Se auttaa, ettei mene populismin yksinkertaistuksien taakse, ainakaan helposti. Että tunnistaa erilaisia yhteiskunnallisia mekanismeja ja ymmärtää ilmiöiden monisäikeisyyttä.

Luin hiljattain H.G. Wellsin kirjan Ikuinen liekki (The Undying Fire). Wells tunnetaan enemmän tieteiskirjailijana, mutta tämä on teologinen fantasiaromaani.

Teoksen päähenkilö korostaa sisäisen liekin vaalimisen merkitystä. Hänen näkemyksensä on, että ongelmia voidaan ratkaista vain, kun koulutusta vaalitaan. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Se on ainut tapa pelastaa maailma vakavilta kriiseiltä ja tuhoutumiselta. Kirja on kirjoitettu 1919. Se on myös varhainen esimerkki siitä, ettei kaikki voi nojautua hyötyyn.

Arja: Sivistys luo tasa-arvoa ja kykyä tehdä kriittisiä kysymyksiä. Tuo on tärkeätä, että korostat demokratiassa sivistyksen merkitystä sen suhteen, ettei ole helposti johdateltavissa.

Sari: Kyllä, ja nimenomaan median lukutaitoa. Sitä, että pystyy itse valtavasta informaatiomäärästä seulomaan luotettavaa ja tutkimukseen perustuvaa tietoa. Myös niin, ettei mene sellaiseen mukaan, että kaikki ongelmat hoituisivat yhdellä yksinkertaisella reseptillä.

Arja: Akateemista sivistystä haastetaan myös dynaamisuuden vaatimuksella. Pitäisi rakentaa brändejä, tubettaa, twiitata ja saada paljon klikkauksia. Silti yliopistoja arvioidaan erityisesti tutkimuksen laadulla, mittarina kansainvälisesti ovat usein Nobel-palkinnot. Miten akateeminen sivistys voi tällä hetkellä yliopistomaailmassa?

Sari: Silloin kun teimme Sivistyksen puolustus -kirjaa, yliopistoihin oli rantautunut kova muutosinnostus. Sama, joka on tuttua yritysmaailmasta muutoksen hehkuttamisena. Niin yliopistojen johdossa kuin politiikan ohjauskeinoista vastaavien parissa korostui jotenkin, ettei yliopistoihin enää luoteta, että kaikki pitäisi tehdä uudella tavalla.

Tuli yksinkertaisesti tarve kirjoittaa kirja siitä, missä asioissa yliopistot ovat hyviä. Yliopistot ovat jatkuvuuden kannalta tärkeitä instituutioita. Ne pitävät demokratiaa kasassa.

Samoin kasvavasti alettiin korostaa tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuutta sekä keskustelua tutkimuksen kannalta aivan toissijaisilla foorumeilla. Ilman muuta tutkijoiden pitää osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun hyvinkin erilaisilla foorumeilla: tuoda esille faktatietoa, rauhallista tutkimukseen perustuvaa osaamistaan. Mutta jotenkin muutoksen, nopeiden tieteellisten tulosten ja uutuuden retoriikka tuli myös yliopistojen puheeseen.

Arja: Pidin siitäkin, kun kirjoitit eräässä tekstissä, että uusi heijastuu aina vanhasta. Eihän uusia asioita tyhjiössä keksitä, vaikka moni niin saattaa luulla.

Sari: Ilman vanhaa ei ole uuttakaan. Kirjassa toimme esille sen, millaisia arvoja yliopistoissa vaalitaan. Mistä silloin luovutaan, jos luovutaan vanhasta. Arvotyötä tehdään jatkuvasti yliopistoissa. Sivistys on useassa yliopistossa arvona mukana.

Arja: Kuten totuuden etsiminen?

Sari: Niin ja akateemisen vapauden arvo eli että tutkija voi omista lähtökohdistaan määrittää tutkimuskohteensa ja ettei sitä ohjailla ulkopuolelta.

Tietenkin yliopistot ovat tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kantaa ajankohtaisiin haasteisiin. Ei yliopistojen ole tarkoitus olla erillisiä ympäröivästä todellisuudesta. Mutta on myös paljon ajattomia kysymyksiä. Ne eivät ole vain reaktioita juuri nyt tarvittaville vastauksille.

Humanistiseen sivistykseen mielestäni liittyy yksilöstä lähteviä piirteitä, sisäisyyttä, joka ei yksinkertaisesti käänny sellaiselle kielelle, että se olisi vastaus johonkin akuuttiin yhteiskunnalliseen ongelmaan. Hyödyn logiikka ei aina toimi.

Arja: Miltä akateemisen vapauden puolustajasta tuntuvat heitot ”kaiken maailman” tai ”päivystävistä” dosenteista? Heiltähän todellisuudessa haetaan syvyyttä ja kokonaiskuvaa käytävään keskusteluun ja esille nouseviin kysymyksiin.

Sari: Se oli vain epäonnistunut heitto. Dosentit ovat oman alansa asiantuntijoita, joilla on pitkä koulutus takanaan. Tavallaan se oli myös asiantuntijuuden halventamista. Heitto tarjosi joillekin lisää tarttumapintoja koulutuksen ylenkatsomiselle. Silti Suomessa nähdäkseni arvostetaan edelleen koulutusta ja luotetaan tutkittuun tietoon yhteiskunnallisen päätöksenteon perustana.

Arja: Ehkä näillä heitoilla on yhteys myös sananvapauden ja kaikenlaisten mielipiteiden esittämisen vapauden puuroutumiseen, ja vielä sotkeutumiseen akateemisen vapauden kanssa. Demokratian varjolla uskotaan, että kaupan kassalla tehty mielipidetiedustelu olisi samassa sarjassa kuin tutkittu tieto.

Sari: Tutkijoilla, jotka ovat asiaan perehtyneitä ja tutkineet aihettaan, on valistuneempi mielipide kuin kaupan kassajonossa seisovalla. Akateeminen vapaus eroaa sananvapaudesta siinä, että sananvapaudessa voi sanoa mitä tahansa, mutta akateemisessa vapaudessa on sitoutunut totuuden vaateeseen. Tiedeyhteisö kontrolloi, mikä on luotettavaa ja pätevää.

Arja: Ehkä ei aina tulla ajatelleeksi, että esimerkiksi tieteellisiin artikkeleihin liittyy usein vertaisarviointi ja tutkimusta ohjaa sitoutuminen hyvään tieteelliseen käytäntöön.

Sari: Voi kuitenkin olla, että voimakkaan tutkimushyödyn korostaminen johtaa keskeneräisten tai odotusten mukaisten tulosten nopeaan julkistamiseen. Näinkin voi käydä millä tahansa alalla. Sekään ei ole hyvä, jos yliopistoissa palkitaan tai tuetaan vain kulloinkin päätettäviin painoalueihin sitoutuneita tutkimushankkeita tai niihin sopivaa kysymyksenasettelua. Se on silloin sellaista ohjaavaa toimintaa, joka ei palvele tiedettä.

Arja: Yliopistojen autonomiaa ei ole vain se, että yliopistot päättävät itse asioistaan, vaan se on myös tieteen ja tutkimuksen autonomiaa. Lähdimme liikkeelle yleissivistyksestä ja humanistisesta perinteestä. Mitä kirjallisuuden tutkijana olet mieltä lukemisesta ja kirjan asemasta? Kumpaakin haastetaan aina silloin tällöin yliarvostettuna ja ohimenevänä ilmiönä.

Sari: Asiasta tosiaan keskustellaan paljon. Kirjallisuudestakin saatetaan puhua hyödyn kautta. Lukemisen on osoitettu tuottavan terveydellisiä ja sosiaalisia hyötyjä, kuten alentavan verenpainetta, auttavan keskittymiseen tai lisäävän empatiaa. Martha Nussbaum on korostanut sitä, miten kirjallisuuden kautta voidaan tutustua erilaisiin maailmoihin, mikä lisää monimuotoisuuden ymmärtämistä. Mutta toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty.

Itse pidän kirjallisuutta mittaamattomana, joka ei välinearvon kautta perustele olemassaoloaan. Mutta haluan myös ymmärtää tekstit monimuotoisesti. On monenlaista kerrontaa, jota voidaan analysoida, eikä kirja ole ainoa formaatti.

Arja: Ajattelen, että valtion pitää luoda edellytykset sivistykselle. Se on tasa-arvokysymys myös. Miten tässä on mielestäsi onnistuttu?

Tutkijan hyveitä ovat puurtaminen kammiossa ja ryhdin kumartuminen.

Sari: Suomessa asiat ovat varsin hyvin. Meillä arvostetaan koulutusta, meillä on vanhastaan vahva kirjastolaitos ja korkeakoulutetut opettajat. Perusasiat ovat paremmin kuin monessa muussa maassa. Näitä vahvuuksia pitäisikin vaalia eikä muutoksen retoriikan nimissä luopua niistä.

Paljon on toki huolipuhetta. Vahva huolipuhe esimerkiksi nuorten lukemisinnon hiipumisesta on minulle vierasta. Haluaisin nähdä lukemisenkin monimuotoisena. Monenkaltaisten tekstien lukeminen ja analysointi on hyvä asia.

Arja: Entä paine lyhyeen ilmaisuun, joka ulottuu myös akateemiseen maailmaan? Lyhyiden tekstien some-maailmassa tärkeäksi tulee lisäksi asian sijaan henkilö. Uhkaavatko lyhyet tekstit sivistystä? Itse pidän twiittausta esimerkiksi enemmän viihteellisenä.

Sari: Kirjassamme on kokonainen luku pitkäjänteisestä kirjoittamisesta ja sen merkityksestä tieteen tekemisessä. Se on vastakohtana sille oletukselle, että pitää julkaista nopeasti ja olla kaikkialla läsnä koko ajan. Tutkijan hyveitä ovat puurtaminen kammiossa ja ryhdin kumartuminen.

Arja: Ja sivistyksen joutilaisuus. Katseen viipyily horisontissa.

Sari: Sekin. Jää tilaa ajatuksille. Tieteellinen monografia ilmaisumuotona on vaatinut aina monta vuotta työtä, se on pitkän, syvällisen ja vertailevan tutkimustyön ilmenemismuoto.

Twiiteissä pelataan eri asioilla. Nokkeluuksilla ja mielikuvilla, luodaan tutkijabrändiä. Asia on tiivistettävä muistettavaan riviin. En ole mikään twiittivihaaja, mutta haluan, että ihmiset ymmärtävät millaisia ilmaisumuotoja kulloiseenkin välineeseen sisältyy. Toki Twitterissäkin luodaan verkostoja.

Arja: Minä voin sanoa, että pidän Twitteriä aika lailla julkisuusnarkkarien areenana. Vielä kuitenkin hiukan tieteen tekijän näkökulmasta kokemusasiantuntijuudesta, joka sekin on tullut ainakin julkisessa keskustelussa kovasti tärkeäksi. Täydentääkö se jotakin puuttuvaa tilaa sivistyksessä?

Sari: Näkökulmia on monia. Pidän huonona, että asiaan huolellisesti perehtynyt tutkija ja kokemusasiantuntija tuodaan yhdenvertaisina keskusteluun. Tietenkään minkään eliitin ei pidä irtaantua kansasta ja aina pitää tutkijallakin olla käsitys, mitä maailmassa tapahtuu.

Yksilöiden kärsimyskertomukset ovat aika yleisiä. Sosiologit ovat tutkineet sitä. Asiaa ehkä selittää kurjuuskirjallisuus ja tuskaturismi. Ihmiset haluavat kokea toisten kärsimyksiä ja tirkistellä toisten elämiä – ja saada siitä mielihyvää.

Kokemustarinat ovat usein self-help-kertomuksia vastoinkäymisistä ja niiden selättämisestä. Silloin politiikan merkitys yhteiskunnallisissa ratkaisuissa jää sivuun. Koskaan ei pitäisi sivuuttaa vastuullisen politiikan, instituutioiden, tieteen ja tutkimuksen merkitystä eikä jättää ihmisiä yksin selviytymään. Toki kokemuksia pitää arvostaa.

Arja: Tästä päästään yhteiskunnan rakenteisiin, mutta jätetään aihe seuraavaan kertaan. Millainen on maailmankuvasi?

Sari: Se on humanistinen. Minusta maailmaan ei voi olla muita näkökulmia kuin ihmisen näkökulma.

 

Sari Kivistö

– yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa

– erikoisaloina ovat muun muassa antiikin kirjallisuus, klassiset traditiot ja retoriikan historia

– kirjoittanut yhdessä uskonnonfilosofian professorin Sami Pihlströmin kanssa Sivistyksen puolustus -kirjan (Gaudeamus 2018)