Ilmastokriisi tarvitsee liikettä

Suomessa keskustelua ilmastokriisistä hallitsee edelleen usein kysymys siitä, mitä yksilö voi tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kuten usein todetaan, lähes 70 prosenttia Suomessa syntyvistä päästöistä on peräisin kotitalouksien kulutuksesta ja niiden jo entisestään valtava hiilijalanjälki on vuonna 2019 edelleen kasvussa. Näissä kehystyksissä unohdetaan kuitenkin lähes aina kertoa yhteiskunnan luovan ne raamit, joissa kotitalouksien kulutus tapahtuu, sekä se, miten yhteiskunnan rakenteita on mahdollista muuttaa.

Yle kirjoitti syyskuussa Erica Chenowethin ja Maria Stephanin tutkimuksesta, jonka mukaan historiallisen näytön perusteella yhteiskunnan suunnan muuttamiseen tarvitaan ainoastaan 3,5 prosenttia kansasta. Tutkimuksen perusteella jokainen kansanliike, jonka takana on ollut vähintään näin suuri osa väestöstä, on onnistunut muutoksen aikaansaamisessa. Tärkeä tekijä on tutkijoiden mukaan ollut myös tavoitteensa saavuttaneiden kansanliikkeiden väkivallattomuus: väkivallattomat vaikutuskeinot houkuttelevat suuremman joukon ihmisiä mukaan liikkeeseen ja painostuskeinona toimiva yhteiskunnan hetkellinen halvaannuttaminen, kuten yleislakko, auttaa saavuttamaan liikkeiden tavoitteet tehokkaasti.

Rakenteisiin ja niitä koskevaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon voi siis vaikuttaa juuri kansalaisyhteiskunnasta käsin, mutta monet merkittävät toimijat eivät tuo tätä syystä tai toisesta ilmi. Kollektiivisen ilmastotoiminnan kiistämättömästä tehokkuudesta huolimatta muun muassa Sitran suosittu hiilijalanjälkitesti tarjoaa oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi sataa ilmastotekoa, joista yksikään ei ole kansalaisvaikuttaminen. Ongelma ulottuu myös muun muassa valtionhallintoon, jonka tuottamassa ilmastobarometrissa (2019) esitettiin kansalaisille 21 yksilön kulutusvalintoihin liittyvää kysymystä, mutta ainoastaan yksi järjestötoimintaa koskeva.

Lähes kaikkien paitsi järjestöjen ja liikkeiden harjoittaman ilmastoviestinnän kansalaiskuvaa vaikuttaa pitkälti määrittävän kapitalistinen yksilökeskeinen ihmiskäsitys, kollektiivisen toiminnan jäädessä varjoon tai jopa kokonaan pois keinovalikoimasta. Tällaiset painotusvalinnat ovat huolestuttavia, sillä tuoreen Nature Climate Change -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan valloillaan oleva yksilötason toimien painottaminen saattaa jopa vähentää tukea valtiovallan ilmasto-ohjaukselle.

Tapamme valvoa ilmastotyössä itseämme ja toisiamme sen sijaan, että valvoisimme sankoin joukoin yhtiöitä ja niiden toimintaympäristön reunaehtoja luovia päättäjiä, näyttäytyy yhä erikoisempana Climate Accountability Institute -tutkimuslaitoksen tutkimuksen valossa. Instituutin selvitys kertoo ainoastaan 20 yhtiön tuottaneen jopa kolmasosan ilmastohätätilaan johtaneista maailmanlaajuisista kasvihuonekaasupäästöistä. Suurin osa kyseisistä yhtiöistä toimii öljy-, hiili- tai kaasubisneksessä.

Tutkija Lewis Akenjin mukaan kestämävyysongelman mittakaavan ja ratkaisujen kiireellisyyden takia vihreä kuluttajuus voikin olla jopa vaarallista, sillä se viivyttää tehokkaiden ratkaisujen käyttöönottoa. Akenjin tuoreessa väitöskirjatutkimuksessa todetaan, ettei maailman kestävyysongelma voi ratketa kuluttajia syyllistämällä: ”Järjestelmän sisäisten ongelmien ratkaiseminen sysätään kuluttajalle – pohtimatta lainkaan, onko hänellä edes mahdollisuuksia vaikuttaa järjestelmän muihin, merkittävämpiin toimijoihin.”

Akenji pitää vihreää kuluttajuutta tärkeänä, mutta tulee siihen tulokseen, etteivät kuluttajien käytössä olevat mahdollisuudet riitä kestävyysongelman ratkaisemiseen kiireen ja ongelman mittakaavan vuoksi. ”Parempi tapa kestämättömän kulutuksen aiheuttamien tai sitä aiheuttavien järjestelmän sisäisten vikojen korjaamiseen on ottaa kohteeksi vaikutusvallan keskipiste sekä johtavat toimijat. Näin voitaisiin uudistaa ne järjestelmät, joista ihmiset ovat riippuvaisia tarpeidensa täyttämiseksi”, Akenji kuvaa Helsingin yliopiston tiedotteessa.

Yksi maailman tunnetuimmista ilmastokampanjoitsijoista, Bill McKibben, on ollut Akenjin kanssa samoilla linjoilla. McKibben on todennut, että yksittäisen ihmisen merkittävin ilmastoteko on muodostaa yhteistyössä muiden ihmisten kanssa liikkeitä, jotka ”pystyvät ajamaan läpi niin isoja muutoksia, että niillä on merkitystä”. Viime aikoina kansainvälisesti ja erityisesti Pohjois-Amerikassa asiantuntijat ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat ovatkin nostaneet esiin kollektiivisen toiminnan merkityksen ilmastotyölle ja arvostelleet ilmastoviestinnän vahvaa keskittymistä yksilöön.

Yksilön vastuuseen keskittyvän keskustelun mahdollisia seurauksia ihmisten ilmastotoiminnalle tuo esiin osuvasti NRDC-järjestön (National Resources Defence Council) viestintäjohtaja Mary Annaïse Heglarin paljon huomiota herättänyt essee Vox-verkkolehdessä. Heglar kertoo ihmisten usein luettelevan hänelle synninpäästön kaltaisesti omia kestämättömiä kulutusvalintojaan, vaikka hän itse haluaa keskittyä taistelemaan meitä kaikkia ilmastoa tuhoavaan elämään pakottavia teollisuudenaloja vastaan. Kuvaus ripittäytymisestä kuulostaa liiankin tutulta ja saa pohtimaan, onko ihmisiä syyllistetty kulutukseen keskittyvällä ilmastoviestinnällä jo siinä määrin, että he uskovat ainoastaan maakuopissa asuvilla vegaaneilla olevan oikeus ilmastoaktivismiin.

Myös toimittaja Sami Grover esitti taannoisessa artikkelissaan samankaltaisia ajatuksia. Hänen mukaansa fossiiliyhtiöt ovat vastoin yleistä käsitystä erittäin mielissään kulutuskeskeisestä ilmastoviestinnästä ja -toiminnasta, sillä tällöin ihmiset eivät näe ongelman juurisyitä: fossiiliteollisuutta ja siitä riippuvaisia toimijoita. Grover tuo artikkelissa ilmi, että hiilijalanjälkitestitkin ovat alun perin levinneet maailmaan BP-öljy-yhtiön PR-kampanjan kautta.

Groverin artikkelin myötä mieleen nousevat erilaiset elämäntapatestit, jotka ovat Suomessa keskeinen osa valtionhallinnon ynnä muiden näkyvien toimijoiden suurelle yleisölle suunnattua ilmastoviestintää. Kuvitellaan esimerkiksi mitä olisi tapahtunut, jos samat 750 000 ihmistä, jotka ovat tehneet Sitran elämäntapatestin, olisivat käyttäneet kevään 2019 ilmastomarssiin tunnin elämästään. Marssi olisi tällöin kattanut 13,6 prosenttia väestöstä ja toiminut luultavasti historiallisen järisyttävänä kannustimena poliitikoille sekä mullistanut ennennäkemättömällä tavalla Suomen ilmastopolitiikkaa koskevaa julkista keskustelua ja ilmapiiriä.

Jo marssiin todellisuudessa osallistuneet (eri arvioiden mukaan 10 000 – 20 000) ihmistä saivat osakseen valtavasti mediahuomiota ja auttoivat luultavasti osaltaan luomaan ilmastotyön kannalta suhteellisen onnistunutta vaalitulosta. Ilmastomarssit tutkitusti kasvattavat laajojen yleisöjen myötämielisyyttä ilmastoaktivisteja kohtaan sekä toisaalta vahvistavat ihmisten uskoa kollektiivisen ilmastotoiminnan tarjoamiin toimintamahdollisuuksiin ja tavoitteisiin.

Toistaiseksi ihmiset on pitkälti jätetty kohtaamaan ilmastokriisin tuomat haasteet lompakkoon rajatun työkalupakin kanssa kuluttajina ja yksilöinä yhteisöjen ja verkostojen sijaan. On todennäköistä, että mitä pidemmälle ilmastokriisi etenee, sitä selvemmin sen yhteiskunnalle ja siinä eläville ihmisille esittämän haasteen laajuus vaatii siirtymään monipuolisempaan ja yhteisöllisempään ilmastotoimijuuteen, jossa huomio suunnataan rakenteiden muuttamiseen. Ilmastotoiminnan yhteisöjä tarvitaan myös siksi, että ne voimauttavat toimijoitaan ja kykenevät kehittämään yksilöitä tehokkaammin ilmastonmuutoksen torjuntatyön vaatimia luovia ja monimuotoisia ratkaisuja.

Ilmastotekojen polku näytetään hahmotettavan Suomen julkisessa keskustelussa tällä hetkellä niin, että ensin tulisi muuttaa itsensä täydelliseksi ilmastokuluttajaksi, ja jos sen jälkeen vielä jaksaa, voi toki mennä mukaan yhteiskunnalliseen ilmastotoimintaan. Haluaisin kovasti kääntää asetelman ylösalaisin, ja välittää suurelle yleisölle aivan päinvastaiset hyveet: Mene mukaan kollektiiviseen ja omaehtoiseen ilmastotoimintaan vaikuttamaan niihin rakenteisiin, joiden sisällä meidän jokaisen arkipäivä tapahtuu! Jos jaksat ilmastokansalaisuuden lisäksi opetella kasvissyöjäksi ja tehdä muita kestäviä kulutusvalintoja, tee ihmeessä niin! Omien arvojen mukaan toimiminen antaa voimaa ja ilmastoystävälliset valinnat esimerkiksi ruokavaliossa ja liikkumisessa edistävät usein hyvinvointiamme.

Suomen hallitusohjelman ilmastopolitiikkaa on luonnehdittu maailman kunnianhimoisimmaksi, mutta hallitus ei ole ainakaan toistaiseksi onnistunut lunastamaan lupauksiaan. Ilmastokriisin tuoma yhteiskunnallinen muutos luokin haasteita myös demokratiajärjestelmällemme: kuinka taata laajat osallistumismahdollisuudet tilanteessa, jossa yhteiskunnallista päätöksentekoa määrittävät edelleen pitkälti vanhat valta-asemat, mutta tulevaisuuden rakentamisen keinovalikoimaa rajoittavat ilmastonmuutos ja sitä koskeva ilmastotutkijoiden konsensus tilanteestamme? On ilmiselvää, että kyseessä on historiallisesti ennennäkemätön yhteiskunnallinen tilanne, joka haastaa käsityksemme niin yhteiskunnallisista rakenteista, kuluttajuudesta kuin kansalaistoiminnastakin.