Translaki on pala suomalaisen tasa-arvon kehitystä

Susi Nousiainen

Tällä hetkellä yksi ihmisryhmä Suomessa odottaa tietoa lakimuutoksesta tavalla, jossa on oma keho panoksena. Kun translain uudistuksen yksityiskohdista tiedotetaan, se näkyy seuraavina vuosina sukupuolivähemmistöjen työpoissaoloja, koulupudokkuutta, työttömyyttä, mielenterveyttä ja lopulta itsemurhia koskevissa luvuissa. Seuraukset mitataan jälkeenpäin, mutta ne on helppo ennustaa. Tässä toiveiden ja pelon sekaisessa odottamisen tilassa elävät näiden ihmisten lisäksi myös heidän lapsensa, vanhempansa ja muut läheisensä.

Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten translain kokonaisuudistus on osa suomalaisen tasa-arvon kulttuuria. Juuri sitä, minkä koemme positiiviseen isänmaallisuuteen liittyvänä perusarvona, sellaisena, josta olemme ylpeitä.

Translaki linjaa yksittäisten ihmisten elämää voimallisella tavalla. Samalla se vaikuttaa sivustakatsojien toimintaan – ehkä enemmän kuin ajatellaankaan.

Jos opettaisin koululuokkaa, havainnollistaisin tämän tehtävällä: Sanoisin, että nyt parin kanssa etsitte nettifoorumeilta transsukupuolisiin liittyviä keskusteluja. Miettikää sieltä kolme kommenttia, jotka menisivät eri tavalla, jos translaki olisi erilainen. Mitä ihmiset kirjoittavat, jos laissa sanotaan, että transsukupuolisten täytyy olla lisääntymiskyvyttömiä, ja mitä jos niin ei sanottaisikaan?

Luuletteko, että nettikommenteissa olisi eroa?

Uskon, että yksi jarru translain uudistamiselle on ollut asenne. Ei mikään vihamielisyys, vaan epävarmuus puhuttaessa ilmiöstä, jota ei vielä meidän koulukirjoissamme opetettu. Onko kyse jostain seksuaalisuudesta? Eikö kauhean moni kadu niitä hoitoja? Mitä jos viattomat nuoret ajautuvat kirurgiaan, kun se tuntuu kivalta idealta?

Ja sitten se, että hormoneilla on OK viivyttää nuoren murrosiän alkamista. Paitsi jos syy on sukupuoliristiriita, koska silloin vaikutuksia ei olla tutkittu tarpeeksi. Hetkinen?

Huolipuhe nuorista saa naurahtamaan, vaikka se tuntuu samalla loukkaavalta. Moni asuu kehossa, joka on niin tuskallinen helvetti, että siitä on elossa pysyäkseen pakko leikkauttaa osia pois – hoitamaton sukupuolidysforia on hengenvaarallinen tila. Ja siksi moni äyskähtää, kun joku tulee selittämään, miten nuoret saattavat hölmöinä ajautua samaan. Kyse on monesti hyväntahtoisesta huolesta, mutta se purkautuu vastuuttomalla tavalla, jos sivistäytymisen korvaa tunnepohjainen huutelu.

On olemassa tutkimusta siitä, että transhoitoja kadutaan vähemmän kuin polvileikkauksia.

Asenteet näkyvät laiskassa innossa varmistaa tieto. On olemassa tutkimusta siitä, ettei transkokemus tartu muotina nuorten keskuudessa. Silti tällaista pelkoa lietsotaan meidän vastuullisten aikuisten toimesta. On olemassa tutkimusta siitä, että transhoitoja kadutaan vähemmän kuin polvileikkauksia. Ja siitä, että yllättävän suuri osa katujista päätyy perumaan hoitoja syrjinnän, ei suinkaan transkokemuksen muuttumisen takia. Näissä tapauksissa menetetään perhe, ystävät ja työ, ja lopulta palaaminen näkymättömäksi kaappiin on ainut vaihtoehto.

Tutkimusta on olemassa, ja sen ohi tapahtuva keskustelu kiepsahtaa yllättävän helposti vihapuheen puolelle. Sille on saatava loppu. On kyse siitä, että Suomen laki muutetaan ihmisoikeuksia vastaavaksi, eikä se ole mikään mielipideasia, vaikka voissa paistaisi.

Näen nyt ajankohtaiseksi tulleen paineen translain uudistukselle olevan vain yksi osa tasa-arvon jatkumoa. Suomalaista kulttuuria on myllätty muutama vuosikymmen sen suhteen rajusti: kun katsoo verkosta Ylen vuoden 1996 homoilta-keskusteluohjelmaa, korvat alkavat punoittaa. Samalla saattaa jälkeenpäin tajuta, miksi silloin se yksi rinnakkaisluokan poika viilteli niin paljon, vaikka kaikki kaverit sanoivat hyväksyvänsä hänet. Samoin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen radikaalit jutut poikien tunnekasvatuksesta tuntuvat monesta nyt jo siltä samalta vanhalta: itsestäänselviä hommia. Enkä usko, että moni keskustelee enää tosissaan siitä, onko naisista huippukoodareiksi.

Tässä tasa-arvoistumisen virrassa jää joskus joku yksittäinen laki päivittämättä. Mitä jos joku vertailun vuoksi kahvipöydässä sanoisi, että kyllä kuuroilta ihmisiltä oikeastaan pitäisi vaatia lisääntymiskyvyttömyyttä? Ei siis voida syyttää turhasta äkäpusseilusta aktivisteja, jotka ovat nostaneet ääntään yhä useammin ja yhä kovemmin. Eikä siitä kannata syyttää myöskään YK:ta, jota on koettanut potkia Suomea takamukselle, jotta ihmisoikeudet toteutuisivat sovitusti.

Kuten jälkeenpäin kirjoitan muista suomalaisen tasa-arvon virstanpylväistä kehitystä ihaillen, haluaisin kirjoittaa tästä ajasta, että heti 20-luvun alussa translaki uudistettiin. Se muutti asenteita niin, että tutkittuun tietoon perustuvaa koulutusta lisättiin. Tämän seurauksena ymmärrys lisääntyi ja vihapuhe väheni. Monet havahtuivat siihen, että kyse olikin aivan tavallisista ihmisistä, joihin osui vanhentunut laki, ja lopulta sukupuolivähemmistöihin kuuluvat saivat käyttää resurssinsa syrjinnästä johtuvan vähemmistöstressin sijaan oikeisiin asioihin.

Esimerkiksi ihan riittävän hyvän perheen perustamiseen, työntekoon syrjimättömässä ympäristössä, ja ylipäänsä asioihin, joita nyt kukin ihminen pitää tärkeinä.

 

Kirjoittaja on transmies, kahden lapsen isä ja Trasek ry:n hallituksen varajäsen.