Digivaikuttamisen keinot

Helsingin yliopiston Tiedekulmassa tammikuussa järjestettyyn keskusteluun osallistuneista aktivisteista kukin ajaa omaa hankettaan ja aihealuettaan, joiden teemat vaihtelevat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja yhdenvertaisuuden puolustamisesta mielenterveystyöhön. Vaikuttamisen välineenä kaikilla on netti ja sosiaalinen media, yhdellä tosin myös muodollista valtaa kaupunginvaltuutettuna ja europarlamentaarikkona. Tilaisuudessa toimittaja Ina Mikkola kysyi keskustelijoilta, mikä on ollut vaikuttavin teko heidän tähänastisessa toiminnassaan ja kuinka paljon he kokevat, että heillä on valtaa.

– Alussa postasin omalle Facebook-seinälleni Ilmastoveivi 2019 -kampanjasta. Siitä se sitten lähti ihmisten aktiivisuuden ansiosta, vastaa ilmastoaktivisti Laura Kolehmainen.

– Olen ehkä jo lapsuudenkodin peruja aktivistityyppiä, kehitysapua tai turvapaikanhakijoiden auttamista. Ylipäätään halu jeesiä. Haluan aktivismin avulla valita sen vaikeimman ja polttavimman asian ja pyrin vaikuttamaan siihen.

– Ilmastoheräämiseni tuli yllättävän myöhään, mutta varsinkin nyt, kun homma ei ole vielä hoidossa ja ilmastosta oppii koko ajan lisää, ei ole kiire muuhun aktivismiin.

Kolehmainen tuntee, että hänellä on valtaa silloin, jos Ilmastoveivistä tullaan kysymään, miten hän jonkin asian tekisi. Hän kuitenkin täsmentää, että tämän merkitys tuntuu enemmän vastuun ja luottamuksen kuin vallan kautta.

– Vaikka en halunnut olla mikään diktaattorijohtaja, olin kuitenkin kampanjalle ”se naama” eli minua pyydettiin moniin paikkoihin edustamaan ja puhumaan isoille joukolle. Tuntui vaikealta tietää, kenen toiveita ja vaatimuksia oli siinä tosi isossa ryhmässä esittämässä.

Kolehmainen kertoo turhautuvansa aktivismissa siihen, että aktivistilla on valtaa vaatia, mutta poliittisia päätöksiä ei pysty kuitenkaan pakottamaan: päättäjät kyllä sujuvasti kuuntelevat aktivistia ja kahvitkin tarjoavat, mutta eri asia sitten on, mitä pöytäkirjaan kirjoitetaan. Voidaan siis erottaa käsitteet valta ja näennäinen valta. Kolehmaisen mukaan jonkin aiheen pysyminen agendalla on taistelu jokapäiväisen politiikan tilasta.

– Kyllä Ilmastoveivillä ja itsellänikin oli valtaa, mutta mihin se sitten kiteytyi? Joitain ison joukon vaatimuksista saavutettiin, mutta ei liikkeen lopullista tavoitetta. Ehdottomasti saatiin silti aikaan liikettä oikeaan suuntaan ja vaikutusta!

Erityisesti yhdenvertaisuusasioihin huomionsa kiinnittävä nuori helsinkiläinen someaktivisti Fatima Verwijnen on ollut perustamassa Suomeen uutta Silakkaliikettä, joka on rauhanomainen liike jakamattoman ihmisarvon, luonnon, tieteen, yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden puolesta. Verwijnen kertoo olleensa mukana myös monessa muussa rasisminvastaisessa työssä.

– On tullut tunne vallasta, kun omilta yhteisöiltä on saanut positiivista palautetta toiminnasta. Tuntuu kuitenkin kummalliselta ajatella itsellä olevan paljon valtaa, koska minähän juuri taistelen ja kritisoin monia instituutioita ja henkilöitä, joilla on valtaa, Verwijnen sanoo.

– Katson vallan käsitettä vähemmistöperspektiivistä. Tuntuu valheelta ja narsistiselta ajatella itsellä olevan valtaa, kun vallan keskiö on juuri sitä, mitä haluan murtaa – eli jakaa valtaa niille, joilla sitä ei tässä yhteiskunnassa ole. Mutta varmastihan kyse on vallasta, kun on julkisesti puhumassa jostain.

Verwijnen kertoo, että hän haluaa vaikuttaa tuomalla suomalaisen rasismin ongelman näkyväksi puhumalla siitä somessa.

– Keskustelen paljon institutionaalisesta rasismista ja piilorasismista, jota tapahtuu rakenteissa. Vaikka siis se, että mustat eivät saa töitä, on se konkreettinen ongelma, ei n-sanan käyttö.

– Silakkaliike pyrkii osallistamaan rivikansalaisia antirasistiseen työhön. Positiivisuus ja vakavastiotettavuus ovat Silakkaliikkeessä tosi isoja teemoja, kun yritetään osallistaa ihmisiä positiivisuuden kautta. Ongelma on vain siinä, miten puhua rasismista positiivisesti?

– Kun sain positiivisen vastineen mummolta Kuopiosta, tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että tämä toimii! Tajusin, että nihilistinen retoriikka ei ole se ainoa tapa vaikuttaa, vaan parempi on kommunikoida juttuja myös kivan kautta, kuvailee Verwijnen.

Vihreiden kaupunginvaltuutetun ja tuoreen europarlamentaarikon Alviina Alametsän mielestä vaikuttaminen on innostavaa ja siihen liittyy myös valtaa ja vastuuta, kun täytyy varmistaa, että kaikki menee niin kuin pitää.

– Uskon, että jos maailmaa halutaan muuttaa, se tehdään sekä kadulla, vaikka somessa, että parlamentissa. Poliitikot eivät yleensä tee päätöksiä, jollei ole ihmisiä vaatimassa muutosta, ja kadulta on vaikea saada lakia käytäntöön. Molempia puolia siis tarvitaan. Itse en olisi varmasti päättämässä ilman somea tai varsinkaan äänestäjiä, Alametsä pohtii.

– Valta on mielestäni nykyjärjestelmässä balanssissa Suomessa. Ongelmana vain on, että päättäjät eivät aina tee, mitä lupaavat.

Alametsä ei kuitenkaan tunne olevansa varsinaisesti someinfluensseri.

– Somen käyttö saattaa hermostuttaa, mutta itse menen logiikalla, että kun on oma itsensä ja edistää vain niitä asioita joihin uskoo, ei voi mennä kovin pahasti pieleen. Vastineet somekirjoituksiini eivät ole olleet kovin pahoja, ja vihapostikin on ehkä metoo-kampanjan ansiosta vähentynyt.

– Omalla kohdallani katson, että Terapiatakuu-kampanjan kansalaisaloitteen vireillepano oli merkittävin tähänastinen kansalaisaktiivisuuden osoitus. Toivon, että kampanjan avulla saadaan muutosta mielenterveyspolitiikkaan Suomessa. Mielenterveys tai eriarvoisuuden kitkeminen eivat ole olleet niin paljon muiden poliitikkojen agendalla.

Ennen Alametsä ajattelikin, että aktivismi on politiikkaa nopeampi tapa vaikuttaa.

– Kaupunginvaltuutettuna olen nyt kuitenkin ollut hyvin iloinen siitä, mitä politiikalla on mahdollista saada aikaan, myös nopeita muutoksia. Europarlamentissa vaikuttamaan pääsee sitten vielä laajemmalla skaalalla.

– Sosiaalisesta mediasta ajattelen, että se on alusta, jota kannattaa käyttää, koska se on helppo tapa saada isoja muutoksia aikaan. Toisaalta minäkin uskon, että vaikuttamisen tavoissa on käynnissä muutos. Esimerkiksi itse uskon vaalikampanjoinnissa kadulla jutteluun enemmän kuin someen. Tsemppauksen osoittaminen someaktivistille, joka julkisesti puolustaa hyvää asiaa, voi silti olla merkittävä juttu, joka antaa aktivistille voimaa.

Televisiojuontaja, graafikko ja someinfluensseri Kasper Strömman kertoo pitäneensä jo vuosia blogia, jossa hän on tuonut vakavia aiheita kevyeen valoon ja siten tehnyt niistä helpommin lähestyttäviä.

Ihmisiä auttaa, jos joku pystyy tarjoamaan vaikka pitkän raportin helposti ymmärrettävinä palasina. Sillä on oma arvonsa.

– Päätin kaksi vuotta sitten ryhtyä influensseriksi, koska mielestäni siinä on kiva vähän sekoittaa kevyitä ja vakavia asioita. En tiedä, mikä impakti yhteensä on, tai onko sitä edes tärkeä tietää. Fakta kuitenkin on, että kun kirjoitan vakavista asioista hauskalla kulmalla, kukaan ei koskaan lähetä vihapostia, Strömman toteaa.

– Meemikulttuurilla eli huumorilla voidaan abstraktia politiikkaa hieman lähentää ihmisiin. Ihmisiä auttaa, jos joku pystyy tarjoamaan vaikka pitkän raportin helposti ymmärrettävinä palasina. Sillä on oma arvonsa.

Miten sosiaalisessa mediassa siis voitaisiin mennä seuraavalle tasolle ja aidosti käydä rakentavaa keskustelua?

– Se on haastava kysymys, kun kukaan ei ole vastuussa keskusteluista, joita käydään, eivät myöskään ylirasittuneet moderaattorit, Verwijnen sanoo.

– Kaiken keskustelun tulee joka tapauksessa lähteä toisen kunnioittamisesta, vaikka olisi eri mieltäkin, määrittelee puolestaan Mikkola.

Keskeinen kysymys kaikessa somettamisessa on jaksaminen ja ajan käyttö. Ääripäinä somettajaa uhkaa loppuunpalaminen, mutta palkintona taas toimii voimaannuttaminen. Mikkola haluaa kannustaa myös ”think big” -ajatteluun, koska sosiaalisen median välityksellä aktivismi voi tänä päivänä olla maailmanlaajuista.

Strömmanin mukaan täytyy silti valita, mihin energiansa pistää: tärkeämpää saattaa olla vaikka kirjoittaa rakentava juttu kuin yötä myöten vääntää asioista netissä.