Keisareita ja narreja – Yhdysvaltain presidentit elokuvissa

Populistisella kampanjalla vaalit voittanut amerikkalainen poliitikko, joka halutaan erottaa virasta, koska hänen tiimissään on roistoja? Kyllä, vastaus on tietenkin Willie Stark!

Willie Stark on Robert Penn Warrenin romaanin Kaikki kuninkaan miehet (1946) keskushenkilö. Kirjasta on tehty kaksi elokuvaversiota vuosina 1949 ja 2006. Jälkimmäinen tehtiin kymmenen vuotta ennen nykyisen Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin valintaa, joten nykypäivänä elokuvan katsominen aiheuttaa kylmiä väreitä.

Fiktiivisen Starkin tavoin myös Trump voitti populistisella retoriikalla. Hän vetosi korruption taisteluun ja vihaisiin iskulauseisiin. Trumpin suosituissa kerääntymisissä huudettiin kuorossa, että vastaehdokas Hillary Clinton pitäisi lukita tyrmään, ”lock her up”, kun taas Steven Zaillianin elokuvaversiossa Willie Stark huutaa nyrkki pystyssä, että vastaehdokkaat tulisi naulata seinään, ”nail them up”.

Starkin vaalilupauksena oli rakentaa teitä, kouluja ja siltoja – yksinkertaisesti parantaa infrastruktuuria, tietoa ja kulkuyhteyksiä. Trump lupasi rakentaa muurin Meksikon rajalle eli katkaista tiedon, liikeyhteydet ja kehityksen. Hän lupasi muurata Yhdysvallat tietämättömyytensä sisälle.

Yhdysvaltoja on kuitenkin mahdoton eristää muusta maailmasta: Se vaikuttaa melkein jokaisen valtion elämään, dominoi viihdekuvastoa ja kaupankäyntiä. Jo 1940-luvulla puhuttiin Yhdysvaltojen vuosisadasta ja amerikkalaisetkin kutsuisivat maataan vaikutusvallaltaan imperiumiksi, ellei sillä olisi ikäviä konnotaatioita entisen hallitsijan Ison-Britannian suuntaan. Tästä syystä myös tänä vuonna järjestettävät äärimmäisen tärkeät presidentin vaalit kiinnostavat ympäri maailmaa. Ennen esivaaleja demokraattiehdokkaita on huima määrä, mutta selkeät suosikit ovat olleet alusta asti entinen varapresidentti Joe Biden sekä senaattorit Bernie Sanders ja Elizabeth Warren.

Sekä dokumenttielokuvat että fiktiot ovat ottaneet vaalitaistelun rakenteelliseksi kehykseksi, koska se tarjoaa loogisen draaman kaaren.

Historiallisesti presidentin vaalit on Yhdysvalloissa voitettu oikealla mediakuvalla, ja varsinkin demokraateilla on aina ollut erityisen tärkeä suhde kulloisenkin valtamediaan hyödyntämiseen. Franklin D. Roosevelt saavutti suosiota radion kultakaudella, joka auttoi poliota sairastanutta pyörätuolipotilasta ylläpitämään kuvaa vahvasta johtajasta. Nuori ja komea John F. Kennedy hyötyi suunnattomasti historian ensimmäisistä televisioiduista vaaliväittelyistä. Sosiaalista mediaa ja populaarikulttuuria hyödyntävä Barack Obama oli melkein ensimmäinen stand up -presidentti. Nykyinen istuva presidentti taas on ensimmäinen tosi-tv-presidentti.

Sunzi kirjoittaa Sodankäynnin taito -kirjassaan, että sodankäynnin korkein taide on kukistaa vihollinen ilman taistelua. Tämänkaltainen minimaalisten voimavarojen käyttäminen ja vaivattomuuden projisointi ulospäin näkyy vaaleissa loanheittona: kandidaattien menneisyydestä kaivetaan kaikki epäilyttävä vuodettavaksi lehdistölle, joka sitten kantaa raskaimman työn. Trumpin Ukraina-skandaali perustui juuri tähän taktiikkaan hänen halutessaan voittaa vaalisota Joe Bidenia vastaan jo ennen kuin se oli edes alkanut.

Vuosien saatossa sekä dokumenttielokuvat että fiktiot ovat ottaneet vaalitaistelun rakenteelliseksi kehykseksi, koska se tarjoaa loogisen draaman kaaren. Dokumenttielokuvan klassikoihin kuuluvat Robert Drew’n John F. Kennedyn esivaalikampanjaa seuraava Primary (1960) ja Bill Clintonin vaalimatkan dokumentoinut The War Room (1993). Jälkimmäinen otti nimensä Stanley Kubrickin kylmän sodan aikaista kauhun tasapainoa satirisoivasta Tohtori Outolempi (1964) -elokuvasta: ”sotahuone” on dokumentissa vertauskuvallisesti komentokeskus, josta johdetaan kentällä olevia jalkaväkijoukkoja. Myös dokudraamat, kuten Recount (2008) ja Game Change (2012), ottivat kimmokkeensa tosielämän vaalitaisteluista, keskittyen valtapeleihin ja sisäpiirin politikointiin.

Fiktioelokuvan puolella vaalitaistelu on tuonut oivan kilpailuasetelman, jonka aikana hyödynnetään sofistikoituja pelistrategioita ja shakespearemäisiä juonitteluja. Sellaiset elokuvat kuin Kaikki kuninkaan miehet ja The Ides of March (2011) lainaavatkin nimensä Shakespearen Julius Caesarista ja kansanperinteestä, kohottaen henkilöhahmonsa kuninkaiden ja keisarien tasolle. Elokuvien ytimessä on kuitenkin muistutus henkilökohtaisesta vastuusta, omien tekojen seurauksista ja siitä, että myös patsaat kuolevat.

Jopa Suomessa Atte Järvisen luoman tv-sarjan Sipoon herttuan (2018–2019) toinen kausi rakentuu kunnanvaltuuston puheenjohtajuusvaaleille. Vaalit toimivat kauden lävistävänä punaisena lankana, koska muuten eksentriset hahmot ja farssimaiset juonikäänteet karkaisivat helposti käsistä.

Valta ei korruptoi pelkästään moraalia, vaan myös peilikuvan: hulluimmat poliittiset mediakuvat eivät löydy fiktion vaan faktan puolelta. Fasistidiktaattori Benito Mussolini osasi rakentaa itsestään karskin maskuliinista kuvastoa laskettelemalla lumista rinnettä alas Italian auringon lämmittäessä hänen kuohkeita rintalihaksiaan. Samaa mediapelin sääntöjen vääristämistä ovat harjoittaneet niin Silvio Berlusconi omalla mediaimperiumillaan kuin Vladimir Putin lukuisilla topless-poseerauksilla.

Trumpin vaalikampanja ja kohta päättyvä ensimmäinen hallintokausi ovat nostaneet uutistempoa niin, että satiirikot eivät mahda pysyä kärryillä.

Yhdysvaltojen lähiaikojen politiikan pyörremyrsky on ollut Donald J. Trump. Hänen vaalikampanjansa ja kohta päättyvä ensimmäinen hallintokautensa ovat nostaneet uutistempoa niin, että satiirikot eivät mahda pysyä kärryillä. Ennen häntä lähihistorian poliittisia ääripäitä mediakuvastonsa suhteen oli demokraattiehdokas John Kerry, jonka mediapreesensiä vieraannutti kansan miehestä se, että hän osasi puhua ranskaa. Republikaanien Alaskasta metsästetty varapresidenttiehdokas ja Game Change -elokuvan keskiössä oleva ilmiö Sarah Palin taas tuli tunnetuksi bimbomaisista lausunnoistaan ja kärkevyydestään, jonka jälkeen häntä ryhdyttiin kutsumaan mediassa ”huulipunaa käyttäväksi pitbulliksi”.

Amerikkalaisessa politiikassa spinnauksella on pidemmät perinteet kuin Suomessa – rapakon takana mainosmaailmasta tuttu manipulointi ja tarinankerronta henkilökultin vahvistajana ovat osa yhdysvaltalaisen presidenttiehdokkaan DNA:ta. Tällä hetkellä meneillään olevissa demokraattien esivaaleissa ehdokas Elizabeth Warren on hyödyntänyt vaalikiertueellaan myös koiraansa: hänen ollessaan estyneenä koira on kiertänyt kaupunkeja ja sen kanssa on voinut ottaa valokuvia harkiten lavastetuissa tilanteissa. Konsepti kuulostaa surrealistiselta unelta tai South Parkin vitsiltä, mutta todellisuudessa tämä on vaalikampanjoinnin taidetta.

Fiktioelokuvien puolella presidenttimyytti heiluu harvemmin näin ääripäihin. Mars hyökkää (1996) oli loistava näpäytys samana vuonna ilmestyneelle Independence Day -elokuvalle (1996), jossa presidentti pelastaa viime hetkellä urhoollisesti koko maailman. Sarjakuvamaisessa katastrofielokuvassa Jack Nicholsonin pöllämystynyt presidentti kuolee melkeinpä ensimmäisten joukossa ja maailman pelastaa lopulta muistisairas mummo sekä hänen kantrilevynsä.

Inhimilliset piirteet tai farssimaisuus syntyvät, kun ”kansanmies” nostetaan väkijoukosta massan yläpuolelle (mm. Dave ja Head of State). Joskus normina ovat hillitty American President (1995) tai kennedymäistä komeutta edustava Candidate (1972), mutta useimmiten kyseessä on kuitenkin suoraselkäinen moraalinen johtaja.

Vaikka viihde- ja elokuvateollisuus vaikuttavat ajoittain triviaaleilta ja kevyiltä, niillä on suuri merkitys ihmisten mielikuvien muokkaajina. Tämä ulottuu myös siihen, mitä arvoja ja luonteenpiirteitä ihmiset arvostavat presidenttiehdokkaissa. Huippusuositun tv-sarjan West Wing (1999–2006) aikana sarjaa katsoneet olisivat olleet valmiita äänestämään Martin Sheenin esittämää Josiah Bartletiä presidentinvaaleissa. Sheenillä oli kokemusta poliitikkojen tulkitsemisesta, sillä hän oli aikaisemmin esittänyt John F. Kennedyä minisarjassa Kennedy (1983) ja Robert Kennedyä tv-sarjassa Missiles of October (1974).

Sheenin suoraselkäinen ja maltillinen liberaali vetosi katsojiin aikakaudella, jolloin George W. Bush edusti intellektuaalista rappiota ja globaalia häpeää. On vaikea sanoa, miten Sheenin periamerikkalaiseen imagon ja uskottavuuden kävisi, jos katsojat tietäisivät, että hän on oikealta nimeltään Ramón Estévez.

Vaikka viihde- ja elokuvateollisuus vaikuttavat ajoittain triviaaleilta ja kevyiltä, niillä on suuri merkitys ihmisten mielikuvien muokkaajina.

Yhdysvaltojen historian suurin henkilö on Abraham Lincoln. Republikaanipresidentti toimi nuoruudessaan lakimiehenä, mutta ennen kaikkea hänet tunnetaan sisällissodan vaikeista vuosista, orjuuden lakkauttamisesta ja traagisesta salamurhasta. Hänen perintönsä edustaa suoraselkäistä moraalia ja puoluerajat ylittävää oikeudenmukaisuuden tajua. Tästä syystä hänestä on tehty monia eri elokuvatulkintoja, joista jopa absurdi Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012) on pohjimmiltaan kuvaus vahvasta miehestä, joka taistelee vääryyden voimia vastaan.

Samana vuonna ilmestynyt Steven Spielbergin Lincoln (2012) on empaattinen muotokuva amerikkalaisesta johtajasta suurten mullistusten keskellä. Lincoln esitellään mietteliäänä, mutta erittäin empaattisena johtajana, joka Wilmingtonin hyökkäyksen sattuessa ei sorru paniikkiin vaan kertoo kaskuja George Washingtonista ja nostattaa yhteishenkeä.

John Fordin versiossa Kansan sankari (1939) legendaarisena valtionpäämiehenä nähtiin koko kansan Henry Fonda. Jos John Wayne oli Fordille maskuliinisuuden ja machoilun perikuva, Fonda oli moraalin: kuten James Stewart oli Frank Capralle, Fonda oli Fordille ainoa vaihtoehto edustamaan Yhdysvaltojen moraalista selkärankaa. Fonda esitti Fordin elokuvissa myös villin lännen sheriffi Wyatt Earpia ja Vihan hedelmien Tom Joadia, joten nuoren Lincolnin rooli täydentää suoraselkäisyyden trilogian.

Kansan sankari maalaa valtionpäämiehestä kuvan nöyränä ja ystävällisenä maalaismessujen halonhakkuumestarina, mutta ennen kaikkea miehenä, joka saattaa oikean asian loppuunsa. Hän puolustaa vangittuja poikia vihaiselta väkijoukolta kuin Atticus Finch kirjassa Kuin surmaisi satakielen (1960) ja kun tuomari ehdottaa, että Lincoln antaisi oikeusjutun jollekin kokeneemmalle asianajajalle hoitaakseen, Lincoln sanoo, ettei hänellä ole tapana vaihtaa hevosia keskellä virtaa. Ironista kyllä samaa lausetta käytettiin Mike Nicholsin ohjaamassa Bill Clintonin seksiskandaalia peilaavassa satiirissa Päävärit (1998).

Lincolnista kuitenkin muistetaan useimmiten hänen salamurhansa, jossa John Wilkes Booth ampui hänet teatteriaitioon huhtikuun 15. iltana vuonna 1865. Vaikka D. W. Griffith näytti murhan jo Kansakunnan synty -elokuvassa (1915), Spielbergin ja Fordin elokuvat loppuvat ennen tragediaa. Silotellun kunnioittava toteutus on mielenkiintoista verrattuna John F. Kennedyn salamurhan kuvaukseen elokuvahistoriassa: Dallasin aurinkoisena marraskuun päivänä televisiokameroiden objektiivien läpi tallennettu salamurha on julkinen salaisuus. Chileläinen Pablo Larraín taltioi autenttisuutta tavoitellen tämän brutaalin tapahtuman elokuvaansa Jackie (2016). Elokuva keskittyy kuitenkin Kennedyn salamurhaa seuranneisiin päiviin ja Jackie Kennedyn suruun samalla kun hän joutuu pitämään rohkeasti kulissia yllä, lohduttamaan lapsiaan ja muuttamaan uuden presidentin tieltä Valkoisesta talosta.

Muutamien päivien tapahtumia jaksottaa Jackien Life-lehdelle antama haastattelu ja muutamat takaumajaksot, mutta keskiössä on silti intiimi lähikuva surusta ja rakkaudesta, joka tuo tärkeän lisänsä presidenttimyyttiin. Julkisella paikalla tapahtuneet ennenaikaiset kuolemat ovat luoneet näistä kahdesta presidentistä marttyyrejä, amerikkalaisen politiikan myyttisiä pyhimyksiä, joita edes raa’at visuaaliset kuvaukset tai vampyyrifantasiat eivät pysty romuttamaan.

Kuten aiemmin todettua, elokuvilla ja massaviihteen kuvastolla on suuri vaikutusvalta meidän arvojemme ja maailmankuviemme muokkaamisessa. Elokuvien ja tv-sarjojen myyttejä vahvistava vaikutus tuottaa sekä rooli- että käyttäytymismalleja. Elokuvat myös heijastelevat ja ennakoivat yhteiskunnassa pintaa nousevia arvoja ja voivat muokata meidän käsitystämme siitä, mikä tulevaisuudessa on normaalia.

Miten tästä eteenpäin määritellään, että kuka kelpaa presidentiksi? Tai pikemminkin miten määritellään, kuka ei enää kelpaisi presidentiksi?

Kirjassaan The American President in Film and Television Gregory Frame tarkastelee, kuinka Hollywood-tuotannot valmistelivat meitä Barack Obaman valintaan. Obaman ensimmäisen vaalivoiton aikaan monet The New York Timesin ja The Guardianin kaltaiset arvostetut sanomalehdet kuuluttivat, kuinka Hollywood-elokuvien kuvaukset mustista presidenteistä olivat raivanneet tietä Obamalle. Frame kuitenkin kritisoi oikeutetusti ilmiötä, koska Obamaa ja elokuvissa nähtyjä tummaihoisia presidenttejä ei yhdistä oikeastaan muu kuin ihonväri. Chris Rockin elokuvassa Head of State (2003) esittämä kunnanvirkailija on yllätysvalinta eikä häntä saattaisi kuvitella lanseeraamassa Obaman lailla uutta terveydenhoitouudistusta. Myöskään katastrofien ja kriisien kanssa painivia Morgan Freemania (Deep Impact, 1998) tai Dennis Haysbertia (tv-sarja 24, 2001–2010) ei näkisi istuvan presidentin ovaalissa työhuoneessa.

Obaman ajoitus oli oikea, mutta kuten muutkin presidentit hän onnistui mediahallinnallaan luomaan vaikutelman rennosta ja karismaattisesta johtajasta, joka Bush nuorempaan verrattuna ei ole pelkästään tahattomasti hauska. Aikana, jolloin elokuvat sekä komedia- ja keskusteluohjelmat ovat entistä poliittisempia, ”maailman vaikutusvaltaisin mies” Obama vieraili ohjelmissa muistuttaen enemmän koomikkoa kuin parodian kohdetta. Amerikkalainen valtavirtaviihde ei seuraa enää yhtä linjaa vaan kritiikkiä esitetään tiuhaan ja kärkkäästi, mutta laittamalla egonsa syrjään Obama pystyi hallitsemaan satiirikot ja narrit.

Jos Obaman voiton aikoihin hehkutettiin, että Hollywood-kuvaston hienoinen avarakatseisuus raivasi tietä mustalle presidentille tai että frankcapramaisten elokuvien ja Martin Sheenin moraalinen johtajuus vahvistivat äänestäjien uskoa yhteiseen arvomaailmaan, niin mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Mielikuvat ovat melko synkkiä. Miten tästä eteenpäin määritellään, että kuka kelpaa presidentiksi? Tai pikemminkin miten määritellään, kuka ei enää kelpaisi presidentiksi?

Ronald Reagan väärinkäytti valtaa valkokankaalla esittämällä rikollista muun muassa elokuvassa The Killers (1964). Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut lopullisesti äänestäjien hänestä muodostamaan mielipiteeseen, koska sanat ja teot olivat oikeita. Nyt vallassa on lukuisia konkursseja tehnyt kiinteistökeplottelija ja patologinen valehtelija, joka nousi kuuluisuuteen tosi-tv-formaattien kautta, asetettiin ensimmäisellä kaudellaan virkasyytteeseen ja jatkaa skandaalista toiseen koskemattomana. On huolestuttavaa, jos fiktiivisten vaalielokuvien moraaliset opetukset eivät enää pidä paikkaansa oikeassa elämässä, vaan Caesar saa jatkaa korruptoitunutta hallitsemista ja vääryydet paljastava Brutus joutuu tyytymään vain paljastuskirjaan ja podcastiin.

Tulevaisuus näyttää synkältä, mutta onneksi kohta on vaalit.