Ympäristökriisin nopea eteneminen lisää turvallisuudenkaipuuta, mutta turvallisuus ei ole viaton projekti. Pahimmillaan vaarana on demokratian kaventuminen.

Vuosina 2007 ja 2008 Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset pysäyttivät Suomen: Jokelassa nuori mies surmasi kahdeksan ja Kauhajoella kymmenen kanssaopiskelijaa. Šokista selvittyään julkinen keskustelu asemoitui tukevasti mielenterveyden, koulukiusaamisen, syrjäytymisen ja varhaisen puuttumisen kaltaisten sosiaalipoliittisten kysymysten ympärille.

Nuori mies oli asialla myös kymmenen vuotta myöhemmin, tällä kertaa Turussa. Silmittömän väkivallanteon seurauksena surmansa sai tällä kertaa vain kaksi sivullista, mutta sosiaalipolitiikan sijasta viitekehys tapahtumien merkityksellistämiselle rakennettiin kansainvälisen terrorismin, tiedustelun, poliisin kyvykkyyksien ja rajaturvallisuuden varaan.

Kuten esimerkit osoittavat, on inhimillisellä kärsimyksellä ja menetyksillä vain epäselvä yhteys siihen, mitkä asiat nousevat turvallisuuskysymyksiksi normaalin poliittisen harkinnan yläpuolelle. Objektiivisen uhkien määrittelyn sijasta erityisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksessa onkin pitkään keskitytty turvallistamiseen, eli niihin kirjoitettuihin tai ääneen lausuttuihin puheakteihin, joilla asiakysymyksen käsittely siirretään tavallisesta poliittisesta ongelmasta turvallisuuden viitekehykseen.

Tämän turvallisuudeksi kutsutun poikkeustilan perimmäisenä tarkoituksena on mahdollistaa nopeampi uhkakuviin puuttuminen jonkin suojelemisen arvoisen kohteen pelastamiseksi. Koska turvallisuus nähdään yhteiskunnassa hyvin usein vastaansanomattomana arvona, on turvallisuusargumenttia vaikea vastustaa. Siksi sen käyttö on usein toimijoiden valitsema retorinen strategia, joka mahdollistaa asian käsittelyn normaalien poliittisten sääntöjen, kuten avoimuusperiaatteen, osallistumismahdollisuuksien tai budjettirajoitteiden ulkopuolella.

Erinomaisena esimerkkinä turvallistamisen mahdollistamasta etuajo-oikeudesta toimivat paljon puhuttaneet hävittäjäkaupat. Turvallisuuspoliittisiin syihin vedoten uhka-arviot ja päätöksen perusteena toimivat skenaariot ovat pienen puolustuspoliittisen asiantuntijajoukon salassa valmistelemia, eikä niitä voida turvallisuussyistä altistaa julkiselle keskustelulle. Kansalaisen demokraattiset osallistumismahdollisuudet kutistuvat merkityksettömiksi, kun harvat ja valitut turvallisuusekspertit linjaavat, miksi 10 miljardin ylimääräinen, valtiontalouden ulkopuolinen hävittäjähankintoihin osoitettu rahoitus on ainut vaihtoehto Suomen suvereniteetin turvaamiseksi.

Edellä mainitun kaltaiset dynaamiset edut ovat lisänneet lukuisten yhteiskunnallisten toimijoiden houkutusta turvallistaa tärkeimmiksi katsomiaan kysymyksiä. Erityisen ahnaasti turvallistuminen on edennyt suomalaisessa lainsäädännössä: oikeussosiologian professori Anne Alvesalo-Kuusen johtamassa tutkimusprojektissa pantiin merkille, että siinä missä 90-luvun alussa turvallisuuspuhetta löytyi vain noin joka kuudennesta esityksestä, oli Juha Sipilän hallituksen esityksistä noin 40 prosentissa viittauksia turvallisuuteen.

Selitystä turvallistamistrendille voidaan hakea esimerkiksi nopeatahtisen yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttamasta hallitsemattomuuden tunteesta, johon olemme pyrkineet vastaamaan laajentamalla turvallisuuden käsitettä aina vain uusiin asiakokonaisuuksiin. Sukupuolittuneen kotiväkivallan tapaisten banaalien, tässä ja nyt tapahtuvien uhkien rinnalle ovat nousseet ilmastokriisin kaltaiset ajallisesti ja maantieteellisesti vaikeammin hahmotettavat globaalit epävarmuudet.

Kansainväliset ympäristöjärjestöt ovat olleet turvallistamisen pioneereja aina 70-luvulta saakka. Ajatuksena on, että mitä dynaamisemmin, suoraviivaisemmin ja nopeammin voimme puuttua ympäristökriisin juurisyihin, sitä suurempi on mahdollisuus säilyttää biosfääri turvallisena. Koska turvallistaminen vapauttaa päätöksenteon monista demokraattisista ja kansantaloudellisista vastuista, on se ollut ympäristöliikkeelle luonnollinen strateginen työkalu dynaamisuuden lisäämiseksi ja milloin Äiti Maan, milloin sivilisaation suojelemiseksi.

Valtiontalouden budjettiraameista irtaantuminen auttaisi varmasti lähes minkä tahansa yhteiskunnallisen haasteen ratkaisemisessa, mutta turvallistamisen magiikkaan liittyy valitettavasti myös erottamattomia sivuvaikutuksia. Kuten hävittäjähankinnat osoittavat, piilee turvallistamisen nurjalla puolella väistämättä vaara demokratian kaventumisesta, vastakkainasetteluiden rakentamisesta sekä perinteisen turvallisuuskoneiston aktivoitumisesta sellaisissa kysymyksissä, joista se olisi paras pitää mahdollisimman kaukana.

Ympäristösektorilla hurjalla vauhdilla etenevä turvallistaminen osoittaa huolen ajankohtaisuuden. Tämän hetken kansainvälisesti kiinnostavimmat ympäristöliikkeet Extinction Rebellion ja Fridays for Future ovat tunnistaneet turvallistamisen taian: ne rakentavat kuvaa meihin kaikkiin kohdistuvasta uhasta, joka vaarantaa jotain meille arvokasta. Kuten nimetkin vihjaavat, on koululaisten ilmastolakkoliikkeen turvallistamispuhestrategiana tulevaisuuden pelastaminen, Extinction Rebellionilla taas myös ihmislajia uhkaavan sukupuuttoaallon pysäyttäminen.

Molemmat liikkeet käyttävät turvallistamista taidokkaasti ja laaja-alaisesti nostaakseen ilmastokysymyksiä yhä pontevammin politiikan ja julkisen sfäärin agendalle, sekä rakentaakseen laajoja ilmastokysymykseen keskittyneitä kansanrintamia. Tässä kiidossa on kuitenkin vaarana, että ei-toivotut seuraukset viuhuvat ohi kenenkään huomaamatta.

Mikäli ilmastokriisistä kehystetään turvallisuuskysymys, johtaa se pahimmillaan samojen polkujen aktivoitumiseen kuin Turun puukotus. Monialaisen yhteiskunnallisen harkinnan sijasta vastuu sysätään korostetusti turvallisuus- ja maanpuolustuseksperteille demokratian tuonpuoleiseen, ja ratkaisuehdotuksina tarjotaan kansalaisvapauksien rajoittamista, turvallisuusektorin laajentamista ja kovempia rajoja.

Toisaalta ekologisen jälleenrakennuksen tai sotatalousmobilisaation kaltaisten ehdotusten tekninen toteutus edellyttää väistämättä politiikan suoraviivaistamista ja asiantuntijavallan lisäämistä. Vaikka tämä teknokraattinen kehitys on demokratialle haaste, voidaan siihen varautua huolellisella suunnittelulla. Tämän etukäteen tunnustamalla ja tunnistamalla voimme vaikuttaa siihen, että teknokraattinen mandaatti laajenee tiedeyhteisön, ei maanpuolustuksen tai väkivaltamonopolin piirissä.

Kenties vielä demokraattisen avoimuusperiaatteen ja keskusteluperinteen kaventamista vaarallisempaa on turvallisuusdiskurssin taipumus viholliskuvien rakentamiseen. Olipa vihollinen sitten arvaamaton Venäjä, kiihkoideologinen terroristi tai ”pakolaisaalto”, on uhalla oltava muoto, jotta olemme valmiita tekemään kompromisseja sinänsä tärkeiksi katsomistamme kansalaisvapauksista ja laillisuusperiaatteista.

Ympäristökriisin – ja erityisesti sen aiheuttamien muuttoliikkeiden – turvallistamiseen liittyy siksi vaara kyynisestä ja polarisoituneesta maailmasta. Tällainen rajojen logiikka ei ole ideologisesti vapaata tai kehity tyhjiössä: jos vastaamme ilmastokriisiin rakentamalla viholliskuvia, tulevat vastakkainasettelusta elävät ja sen oikeuttavat ideologiat voimistumaan entisestään. Kun meidät on ensin jaettu meihin ja muihin, on muut helpompi ampua raja-aidoille tai hukuttaa Välimereen.

Koska turvallistaminen vaatii konkreettisen vihollisen, on mahdollisuuteen luonnollisten ympäristökatastrofien turvallistamisesta suhtauduttu varauksella. Antroposeenisen ympäristökäsityksen yleistyminen on kuitenkin johtanut uudenlaiseen tilanteeseen, jossa ympäristöuhkista on entistä helpompaa asettaa vastuuseen ihmisiä ja kollektiiveja: maastopaloja, voimakkaampia hirmumyrskyjä ja merenpinnannousua on entistä vaikeampaa mieltää luonnollisina prosesseina.

Antroposeeni on antanut ympäristöliikkeille mahdollisuuden rakentaa uhkakuvia myös vastakkaiseen suuntaan, alhaalta ylöspäin: Greta Thunbergin puhutellessa päättäjiä suoraan hän maalaa kuvaa vastuuttomasta tulevaisuusrosvojen joukosta, kun taas Extinction Rebellionin analyysissä on läsnä syvempi systeeminen ulottuvuus, jonka mukaan myös epäonnistuneet poliittiset ja taloudelliset vallankäyttäjät ovat fataalisti epäonnistuneen uusliberaalin järjestyksen uhreja.

Laajamittaista yhteiskunnan jälleenrakennusta suunnittelevien ilmastoliikkeiden on säilytettävä analyyttinen sensitiivisyytensä turvallistamiseen erottamattomasti liittyviä vaaroja kohtaan, ja varauduttava niihin ennakoivasti. Erityisesti ympäristösektorilta löytyy esimerkkejä myös positiivisesta turvallistamisesta, jossa turvallistaminen on johtanut syvenevään yhteistyöhön eri intressiryhmien välillä vastakkainasettelun sijasta. Tästä näkökulmasta liikkeiden esillä pitämät oikeudenmukaisuuden ja osallistumisen teemat ovat positiivisia signaaleja, joihin turvaamalla voidaan sopeutua myös välttämättömiin demokraattisen tilan muutoksiin.

Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan liikkeiden tulee itse vaikuttaa diskurssin suuntaan. Koska sekä turvallistamisen hyödyt että haitat ovat kiistattomia, on etsittävä myös vaihtoehtoisia narratiiveja laajalle yhteiskunnalliselle murrokselle. Ilmeisimpänä, vaan tuskin ainoana, vaihtoehtona voidaan ajatella 80-luvun lopun tapahtumia Itä-Euroopassa, jossa nopean muutoksen narratiivi rakennettiin turvallisuuspuheen sijasta solidaarisuuden, luopumisen ja vapautumisen ympärille. Luopumisen ja solidaarisuuden puolustaminen turvallisuuden kyllästämässä zeitgeistissä on vastakkainasettelua vaikeampaa, mutta sen onnistuessa saatamme tulla pelastaneeksi samalla myös demokratian.