Historian ja Adornon opissa

Helmikuussa 2020 Saksan Thüringenin osavaltion sisäpolitiikka herätti kansainvälistä huomiota. Osavaltion pääministeriksi valittiin liberaalia oikeistoa edustava Thomas Kemmerich äärioikeistolaisen AfD (Alternative für Deutschland) -puolueen tuella. Aiemmin muut puolueet olivat kieltäytyneet yhteistyöstä äärioikeiston kanssa.

Erityishuomiota tapauksessa sai maantiede ja historia. Juuri Thüringenissä kansallissosialistit olivat saaneet poikkeuksellisen vankan kannatuksen ja ensimmäisen kerran oman miehensä Wilhelm Frickin ministeriksi osavaltiohallitukseen. Vuosi oli 1930.

Vuonna 1967 Wienin yliopistossa pitämässään esitelmässä Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin Theodor W. Adorno (1903–1969) ei mainitse Thüringeniä, mutta kylläkin Hessenin ja pohjoisen Baijerin. Niissä oli voimakas juutalaisvastainen liike 1800-luvun lopulla, 1930-luvulla ne olivat kansallissosialismin keskuksia ja 1960-luvulla silloisen oikeistoradikalismin vahvoja tukialueita.

Historiaa koskevien hokemien lisäksi tulee mieleen maantiedettä koskeva. Niinkö se on, että maantieteelle emme voi mitään?

Adorno on yksi 1900-luvun keskieurooppalaisen filosofian ja yhteiskuntatutkimuksen suurista nimistä. Suomessa hän on tuttu juuri nimenä – Adornon ajattelua tunnettaneen lähinnä vain yliopistopiireissä. Suomennoksia ei ole kiusaksi asti, mutta todellinen syy tilanteeseen lienee Adornon ajoittain pahamaineinen vaikeaselkoisuus ja korkealentoisuus (siitä voi varmistua vaikkapa lukemalla Vastapainon vuonna 2006 julkaiseman ja Arto Kuorikosken erinomaisesti suomentaman Esteettisen teorian). Adorno oli myös musiikkitieteilijä, ja kenties suomalaista vastaanottoa on varjostanut myös hänen kriittinen asenteensa Sibeliusta kohtaan… Joka tapauksessa Vastapainon tuore Adorno-satsaus ilahduttaa jo harvinaisuutensakin takia.

Oikeistoradikalismista Adornolla oli omakohtaista kokemusta. Natsien tultua valtaan vuonna 1933 Frankfurtin yliopiston Yhteiskuntatutkimuksen instituutti (kuuluisa Frankfurtin koulu) suljettiin ja sen piirissä toimineet marxilaiset ja juutalaiset intellektuellit joutuivat lähtemään maanpakoon. Adorno oli yksi heistä. Ensin hän emigroitui Englantiin, sitten Yhdysvaltoihin. Instituutti organisoitui uudelleen Columbian yliopiston yhteyteen.

Neljäkymmentäluvun lopulla Adorno palasi professoriksi Frankfurtiin ja saavutti pian kansainvälisen kuuluisuuden massayhteiskunnan ja sen kulttuurituotteiden kriitikkona. Saksan liittotasavallassa hänellä oli myös poliittista painoarvoa.

Oikeistoradikalismia käsittelevä teksti on lyhyt ja ”helppo”. Tällä kertaa Adornon ymmärtäminen ei ole Adornosta kiinni. Ei se ole kiinni myöskään Sauli Havun suorastaan esimerkillisen sujuvasta suomennoksesta. Jos historiasta on ylipäätään mahdollista oppia, nyt siihen on tilaisuus.

Adornon esitelmöidessä äärioikeisto oli nousussa kansallisdemokraattien (NPD) muodossa. Tästä ja esitelmän muista taustoista tekee Volker Weiβ jälkisanoissaan selkoa. Vuonna 1964 perustettu NPD oli saanut kannatusta osavaltiovaaleissa, mutta liittopäivävaaleissa 1969 se ei menestynyt. Puolue on edelleen olemassa – vuonna 2017 Saksan perustuslakituomioistuin päätti, että NPD on tavoitteiltaan lainvastainen, mutta liian mitätön kiellettäväksi. Adornon näkökulmasta oikeistoradikalismin menestys oli kuitenkin todellinen uhka.

Yhteiskuntatieteilijä vastasi uhkaan yhteiskuntatieteen asein. Yhtäältä Adorno asettaa kansallisdemokraattien menestyksen sosiaaliseen ja historialliseen kontekstiinsa, toisaalta hän analysoi tuon menestyksen syitä eli äärioikeiston taktiikkaa. Adornon ajattelun ja puolen vuosisadan aikana kertyneen kokemuksen valossa juuri tuo jälkimmäinen analyysi tuntuu saavan ylihistoriallista pätevyyttä. Siitä muodostuu esitelmän opettavainen osuus.

Koska jokainen historiallinen tilanne on singulaari, ei Adornon esitelmästä pitäisi innostua liikaa, mutta vaikea siitä on olla innostumattakaan. Kyllä historia toistaa itseään yhden kriittisen teorian verran.

Fasististen liikkeiden edellytykset ovat Adornonkin mukaan vanhoja tuttuja: porvarilliset luokat menettävät pääoman keskittymistendenssin myötä asemiaan ja syyttävät siitä (ilmeistä intellektuaalista laiskuuttaan) sosialismia. Teknologian kehitys synnyttää laajamittaista työttömyyttä. Kansallisvaltio menettää asemansa ylikansallisille toimijoille.

Adornon puhuessa maailma oli jakautunut kahteen kylmän sodan leiriin, sen takia ”nationalismissa onkin […] nykyään jotain fiktiivistä” (s. 11). Nyt tilanne on toinen (ja 2020 koronakevään kokemuksen valossa taas toinen), mutta tietyssä mielessä Adornon jäljittämät tendenssit ovat länsimaisten yhteiskuntien yleisiä ominaisuuksia. Fasismin edellytykset ovat aina käsillä.

Edellytystensä lisäksi poliittinen menestys vaatii myös aktiivista toimintaa. Porvarillisen julkisuuden läpäisemissä yhteiskunnissa se tarkoittaa julkista puhetta: propagandaa, retoriikkaa, kielellisteknisiä ”temppuja”. Adornon pitkässä listassa esiintyvät muun muassa jatkuva juutalaisuuteen ja juutalaisiin kohdistuva vihjailu (”Antisemitismillä on nykyään oma aavemainen muotonsa”, s. 35), konkreettisuuteen vetoaminen (tarkat luvut, joiden sekaan voidaan piilottaa mielivaltaisia lukuja; Adornon esimerkki on Saksan Israelille maksamien korvausten suurentelu), ”pseudotieteellinen pilkunviilaus”, tarkoitushakuinen juridinen formalismi, ”virallisuuden kikka” radikaalien ryhmien käyttämien nimien yhteydessä, aatteellisuuden väittäminen välttämättömäksi (”jokaisella on oltava jokin aate vain siitä käytännöllisestä syystä, että ilman aatetta ei voi elää…”, s. 48) sekä vaatimus kunnioittaa ”kansallisia symboleja”.

Jollakin perustavalla tavalla sekä oikeistoradikalismi että sen vastustaminen ovat siis kielellisiä ilmiöitä. Taistelu käydään kielessä.

Osa Adornon tunnistamista propagandakeinoista on aikaan ja paikkaan sidottuja – olisiko esimerkiksi Adornon mainitsema ”antiamerikkalaisuus” edes mahdollista Suomen henkisessä ilmapiirissä? – mutta yleisesti ottaen hänen listansa on häkellyttävä nimenomaan ajankohtaisuutensa ansiosta. Maailman muuttuminen Adornon päivien jälkeen ei tunnu vähentävän hänen sanomansa painoarvoa. Päinvastoin: esimerkiksi sosiaalisen median ilmiöt tuntuvat vahvistavan sitä.

Historiallisten yksityiskohtien taustalla oikeistoradikalismin uhka ja sen torjunta pelkistyvät klassiseksi tunteen ja järjen väliseksi ristiriidaksi. Vasemmistolla on teoria, oikeistolla tunne. Adorno antaa havainnollisia esimerkkejä siitä, miten teoria käy yhä ohuemmaksi, mitä kauemmas oikealle mennään. Jopa niin, että ”oikeistoradikaalit esineellistävät eron niin sanotun järjen ja niin sanotun tunteen välillä” (s. 33).

Samassa yhteydessä Adorno esittää myös kriittisen heittonsa eksistenssifilosofian menestystä kohtaan. Eksistentiaalinen ajautuu helposti irrationaalisuuden palvelukseen ja tulee, kenenkään sitä tarkoittamatta, palvelleeksi myös oikeistoradikalismin asiaa.

Joudun pyörtämään sanani. Ei Adorno taida nytkään olla helppo pala; itse asiassa hänen esitelmänsä on puoli vuosisataa sitten ilmoille singottu kehotus ajatella, ajatella terävämmin: ”Tätä kamppailua ei pidä suinkaan käydä asettamalla valhe valhetta vasten ja päihittämällä oikeistoradikalismi nokkeluudessa. Sen sijaan valhetta vastaan pitää järjen läpilyövään voimaan tukeutuen asettaa aidosti epäideologinen totuus” (s. 55).

Thomas Kemmerichin ura Thüringenin pääministerinä jäi 28 päivän mittaiseksi. Se lienee eräänlainen ennätys Saksan poliittisessa historiassa. Toisaalta: jos järki saikin Thüringenissä voiton, se sai vain erävoiton. Sellainen on järjen tapa.

Järkeä on paljon parjattu, ja usein se on meidät pettänyt. Mutta muutakaan asetta meillä ei ajan vitsauksia vastaan ole.

Theodor W. Adorno

Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

Jälkisanat Volker Weiβ. Suomentanut Sauli Havu

Vastapaino 2020

86 s.