Koronavirusta ei tule mieltää ulkoapäin tulevaksi viholliseksi tai luonnonvoimien vastaiskuksi. Pikemminkin se on aktiivinen toimija, joka osoittaa, että olemme aina eläneet yhdessä ei-inhimillisten asioiden ja olioiden kanssa.

Vallitsevalla koronaviruspandemialla on ollut – ja tulee olemaan – valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Maailmantalous voi huonommin kuin edellisen finanssikriisin aikana, kansallisvaltioiden rajoja on suljettu ja poikkeustilan julistamisen myötä esimerkiksi ihmisten kokoontumisoikeutta on rajoitettu. Se, miten kriisin jälkeen edetään, on myös epäselvää.

Talouden elvytys tulee olemaan välttämätöntä, mutta ketkä elvytyksen tulevat lopulta maksamaan? Opitaanko kriisistä jotain yhteiskuntien kestävyyden kannalta? Entä kyetäänkö elvyttäminen yhdistämään investointeihin, jotka tukevat myös ilmastonmuutoksen torjuntaa? Pahentaako kriisi resurssien epäoikeudenmukaista jakautumista globaalisti?

Avoinna olevia kysymyksiä riittää. Siksi ei olekaan ihme, että pandemian ympärillä käydään vilkasta yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua. Huomiota on kiinnitetty etenkin poikkeustilan luomiin erityisjärjestelyihin sekä siihen, missä määrin ja millä oikeudella ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Myös ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n ajatukset biopolitiikasta – siitä, miten kansanterveys voidaan taata ja kenen henki on lopulta tarpeeksi arvokas pelastettavaksi – ovat nousseet puheenvuoroissa vahvasti esille.

Keskustelu on ollut tärkeää, mutta sitä on vaivannut eräs puute. Virus on mielletty lähinnä ihmiselämän ulkopuolelta saapuneena ”näkymättömänä vihollisena” tai yksipuolisesti eräänlaisena luonnonvoimien vastaiskuna. On keskitytty pitkälti siihen, minkä olemme tottuneet ajattelemaan inhimilliseksi.

Siksi pandemian keskellä onkin syytä nostaa esille kysymys, jonka filosofi ja politiikan teoreetikko Jane Bennet muotoilee kirjassaan Materian väre (suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2020) seuraavasti: ”Miten poliittiset reaktiot julkisiin ongelmiin muuttuisivat, jos ottaisimme (ei-inhimillisten) ruumiiden vitaalisuuden vakavasti?” Tai esimerkiksi ”millainen ero energiapolitiikkaan tuottuisi, jos sähköä ei pidettäisi pelkkänä resurssina, hyödykkeenä tai vain välineellisyytenä vaan myös ja radikaalimmin aktanttina?”

Vitaalisuudella Bennet viittaa erilaisten olioiden, kuten elintarvikkeiden, myrskyjen ja metallien, kykyyn ”estää tai torjua ihmisten tahto tai suunnitelmat mutta myös toimia kvasitoimijoina tai voimina, joilla on omia liikeratoja, taipumuksia tai suuntauksia”. Aktantin käsite on puolestaan lähtöisin ranskalaisen filosofin ja tieteensosiologin Bruno Latourin kirjoituksista. Aktantti on toiminnan lähde, joka voi olla inhimillinen tai ei-inhimillinen. Se on jotain tai jokin, joka tuottaa vaikutuksia ja muuttaa tapahtumien kulkua. Aktantti voi yhtä hyvin olla autotiellä vastaan tuleva korotettu suojatie kuin lepakoista ihmisiin levinnyt virus.

Vaikka havaitsisimme tarpeen nopeuden rajoittamiseen autoillessamme, muuttaa korotettu suojatie tämän havainnon lopulta konkreettiseksi. Mikroskooppisen pieni loinen taas kykenee – sen leviämisen kannalta suotuisissa olosuhteissa – sulkemaan kansallisvaltioiden välisiä rajoja ja lopulta pysäyttämään koko maailmantalouden.

Mihin vitaalisuuden ja aktantin kaltaisilla käsitteillä sitten pyritään? Ennen kaikkea ylittämään ero inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välillä. Kuten Bennet osuvasti tiivistää, ”kuva kuolleesta tai läpikotaisin välineellistetystä materiasta ruokkii ihmisen hybristä ja maalle tuhoisia fantasioitamme valloituksesta ja kulutuksesta”.

Tämä hybris estää meitä näkemästä ja havaitsemasta niitä ei-inhimillisiä voimia, jotka kiertävät ihmisruumiiden sisällä ja ympärillä. Samalla se osaltaan oikeuttaa ihmisen väkivaltaisen ja välinpitämättömän toiminnan ympäristöään kohtaan.

Silti nämä ei-inhimilliset toimijat, kuten bakteerit, virukset ja hiilidioksipäästöt, ovat kiinteä osa tapaamme järjestää elämäämme. Lopulta ne voivat olla riittävän voimakkaita lamauttaakseen kokonaisia yhteiskuntia tai tuhotakseen ihmisruumiita, kuten COVID-19-pandemia on osoittanut.

Eräs keskeisimmästä keinoista pitää yllä inhimillisten ja ei-inhimillisten olioiden välistä eroa on demystifiointi. Arkisessa kielenkäytössämme saatamme antaa lemmikeillemme muiden perheenjäsentemme ominaisuuksia tai mieltää taistelun luonnonkatastrofeja vastaan inhimilliseksi sodankäynniksi. Samalla kun tuomme osan ei-inhimillistä – sellaisen, jota emme osaa tai halua kohdata sellaisenaan – osaksi inhimillistä elämää, kiellämme ei-inhimillisten olioiden ja asioiden oman toimijuuden.

Esimerkkejä COVID-19-viruksen demystifioinnista ei ole vaikea löytää. Kun Donald Trump puhuu ”kiinalaisesta viruksesta”, huomiomme siirtyy itse viruksen toimijuudesta kuvastoon kiinalaisista epähygieenisenä tai likaisena kansakuntana. Kun taas viruksesta puhutaan ”vihollisena sisällämme”, miellämme sen ihmisestä erillisenä toimijana, joka on saapunut uhkaamaan olemassaoloamme.

Pandemian myötä meille avautuu mahdollisuus ajatella uudelleen suhdettamme ei-inhimillisiin olioihin ja ympäristöön ylipäänsä.

Kolikolla on myös toinen puoli. Nähdessämme kuvan kanaaleissa uiskentelevista delfiineistä mieleemme palaa ajatus ”luonnon kostosta”. Saatamme alkaa ajatella, että kaiken aikaa virus olimmekin me ja nyt on takaisinmaksun aika.

Molemmat näistä ajattelutavoista ovat ongelmallisia. Ne saavat meidät unohtamaan, että elämme – ja olemme aina eläneet – yhdessä ei-inhimillisten asioiden ja olioiden kanssa.

Vaikka virus onkin voimakas toimija, ei sen leviämisnopeudessa ole lopulta mitään luonnollista. Toisaalta virusta ei voida myöskään asettaa ihmisen ulkopuoliseksi viholliseksi. Globaali kapitalismi, lepakot ja virus nimittäin toimivat samalla tasolla.

Viruksen näkökulmasta ei ole merkityksellistä, kiinnittyykö se ihmiseen vai eläimeen. Se ei kuitenkaan kykenisi leviämään näin tehokkaasti ilman ihmisten luomia yhteiskunnallisia ja taloudellisia olosuhteita. Näitä monimutkaisia riippuvaisuussuhteita on mahdollista ymmärtää ja niistä on mahdollista oppia ainoastaan, jos tunnistamme ei-inhimillisten olioiden toimijuuden sekä elämänmuotomme tulevaisuuden riippuvaisuuden siitä, millaiseksi suhteemme ei-inhimilliseen muodostuu.

Yhteiskuntapolitiikan tutkija Mikko Jakonen toteaa hiljattain julkaistussa kirjassaan Konflikti – Talous ja politiikka (Into Kustannus), että demokratian koko historian voidaan nähdä toteutuneen uusien yhteiskunnallisten ajatusten ja toimintatapojen avautumassa. Poliittisella avautumalla viitataan tässä yhteydessä aikakäsitykseen nimeltä kairos. Termi on peräisin klassisesta Kreikasta ja sillä tarkoitetaan hetkeä, jossa entinen järjestys on poistumassa eivätkä tulevan järjestyksen asetelmat ole vielä selvillä. Kairos on momentti, jossa kaikki on periaatteessa hetkellisesti mahdollista.

COVID-19 loi juuri tällaisen momentin. Se on avannut täysin uudenlaisia mahdollisuuksia yhteiselämän ja yhteiskunnan toimintojen järjestämiselle. Siitä huolimatta, että pandemia on synnyttänyt lukuisia yhteiskunnallisia ongelmia, on se myös tuonut esille, että useat ”mahdottomina” pidetyt poliittiset toimenpiteet ovatkin haluttaessa toteutettavissa. Kiinassa hiilidioksidipäästöt putosivat rajoitusten myötä hetkessä neljänneksen. Suomessa työmarkkinoille syntyneet valuviat, kuten itsensätyöllistäjien heikko sosiaaliturva, olivatkin korjattavissa.

Kaikki näistä mahdollisuuksista ovat toteutettavissa, mutta niitä ei kuitenkaan kyetä hyödyntämään riittävästi, ellemme muuta suhdettamme ei-inhimilliseen. Bennetin ajatuksia mukaillen olisikin ymmärrettävä, etteivät ei-inhimillisten kappaleiden ja olioiden kyvyt rajoitu ainoastaan passiiviseen ”vastahakoisuuteen”, vaan ne sisältävät myös kyvyn saada asioita tapahtumaan, siis tuottaa vaikutuksia.

COVID-19-virusta ei tule nähdä ”näkymättömänä vihollisena” eikä pandemiasta selviytymistä sodankäyntinä. Tällainen ajattelu on kuitenkin houkuttelevaa, sillä se tuottaa ihmisille hallinnan tunteita, kuten kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja hiljattain totesi Suomen Kuvalehdessä. Juuri nyt tällaiset tunteet ovat houkuttelevia, sillä meillä ei ainakaan toistaiseksi ole todellista asetta (rokotetta tai vastalääkettä) virusta kohtaan. Tunnemme olevamme voimattomia hallitsemattoman ongelman edessä.

Suurin ongelma näissä hallinnan tunteissa on, että huomiomme kääntyy kestävämmän tulevaisuuden kannalta epäolennaisiin asioihin. Pandemian myötä meille pikemminkin avautuu mahdollisuus ajatella uudelleen suhdettamme ei-inhimillisiin olioihin ja ympäristöön ylipäänsä.

Tällaista suhdetta voidaan kutsua uudenlaiseksi poliittiseksi ekologiaksi. Se tarkoittaa kestävämpää suhdetta ei-inhimillisiin olioihin ja asioihin – ja ennen kaikkea siihen, millaisia seurauksia toimintamme ja talousjärjestelmämme suhteessa niihin tuottaa.