Kun maailma vaikuttaa menneen sijoiltaan, miten voimme muistaa olevamme osa yhtä ja samaa ihmiskuntaa? Kiinalainen kirjailija Chen Qiufan pohtii esseessään koronaviruksen synnyttämää kaaosta ja maailmankirjallisuuden merkitystä kriisitilanteessa.

COVID-19-epidemiasta on nyt tullut globaali pandemia. Lähes kaikki elinkeinot ovat kokeneet kovia, omani mukaan lukien. Kirjakaupat ovat kiinni, painokoneet ovat pysähtyneet ja kirjojen myynti on romahtanut. Emme tietenkään ole alistuneet kohtaloomme mukisematta: kustannustoimittajat markkinoivat uusia teoksia suorien verkkolähetysten avulla, kirjailijat pitävät yhteyttä lukijoihin netissä ja e-kirjoja tuodaan vauhdilla verkkokauppoihin, jotta ne voisivat vastata karanteenissa olevien kirjojen ystävien synnyttämään kysyntään.

Tämä tiimellys koskee myös vuonna 2018 kirjoittamaani novellia Transsi, jonka englanninkielinen käännös sisältyy tänä keväänä ilmestyneeseen kokoelmaan nimeltä The Book of Shanghai (Shanghain kirja). Novelli on kirjoitettu toisessa persoonassa ja kertoo ”kognitiivisesta lumivyörystä”, joka on levinnyt kulkutaudin lailla ympäri maailman ja riistänyt ihmisiltä heidän rationaalisuutensa sekä kykynsä ajatella itse. Eräänä yönä ihmissivilisaation ollessa jo romahduksen partaalla tarinan päähenkilö (”sinä”) päättää kävellä Shanghain kaupunginkirjastoon palauttamaan lainaamansa kirjan, jotta voisi toteuttaa oman osuutensa purkautuvasta yhteiskuntasopimuksesta.

Töitäni on käännetty noin kahdellekymmenelle eri kielelle. Useamman kuin kerran ei-kiinalaiset ovat kuitenkin kysyneet minulta, miksi heidän pitäisi lukea tarinoita etäisestä ja kaukaisesta maasta, joka on heille niin outo ja vaikeasti ymmärrettävä – varsinkin kun lukukokemus riippuu niin suuressa määrin kääntäjän taidoista.

Aikaisemmin vastasin aina samalla mielistelevällä, mutta yksinkertaisella tavalla: ”Juuri siksi, että se kuvaa jotain, jota ette välttämättä tule koskaan käymään läpi omassa elämässänne. Lukemalla tarinani voitte kokea jotain uutta, ja eikö se olekin ihmeellistä?”

Nykyään vastaukseni olisi kuitenkin erilainen.

Kirjoitin Transsin eräänä aamuna vuoden 2018 alkupuolella yhteen menoon sängylläni istuen. Kirjoittamisprosessi oli täysin erilainen kuin muiden novellieni kohdalla. Tavallisesti olen ”arkkitehti”, niin kuin George R. R. Martin sen ilmaisisi: suunnittelen tarinan koko rungon etukäteen ja annan juonen edetä loogisesti sen pohjalta. Transsin kohdalla kokeilin kuitenkin tapaa, joka muistutti enemmän Jack Kerouacin spontaania proosaa. Annoin ajatusteni karata sivulle, jossa ne virtasivat vapaana sinne tänne, kasautuen pieniksi lammikoiksi tai paisuen valtaisiksi joiksi.

Tämä tyyli sopi hyvin niihin teemoihin, joita halusin nostaa esiin. Kun katastrofi lähestyy 2000-luvun kansainvälistä, huippumodernia megakaupunkia, mitä tapahtuu yksilölle? Voivatko yksittäiset ihmiset pitää kiinni logiikasta, rationaalisuudesta ja hienostuneesta elämäntavastaan? Vai sortuvatko he hämmennykseen, pelkoon ja avuttomuuteen?

Päätin kuvata jälkimmäistä tilannetta: sijoiltaan mennyttä ja merkityksistään irtautunutta maailmaa, joka väistyy jonkin uuden ja käsittämättömän tieltä. Eikö tämä vastaakin juuri sitä, miltä meistä kaikista nyt kaksi vuotta myöhemmin tuntuu?

En ole profeetta, enkä olisi ikinä voinut ennustaa, että tarinani surrealistiset kohtaukset resonoisivat niin selkeästi todellisen maailman kanssa. COVID-19 ilmaantui ilman ennusmerkkejä ja alkoi siirtyä ihmisestä ihmiseen, kodista kotiin, maasta maahan, levittäen paniikkia ja kaaosta vanavedessään. Jokainen ihminen tällä planeetalla on tahtomattaan sotkeutunut tähän valtaisaan katastrofiin: eristäytymiseen, liikkumisrajoituksiin, paniikkiostoihin.

Jopa virusta itseään kauhistuttavampi on sen rinnalla levinnyt psykologinen kulkutauti, joka on kylvänyt epäluuloja, vihaa ja syrjintää. Kaksi vuotta sitten en olisi missään nimessä pystynyt kuvittelemaan maailmaa, jossa tällä hetkellä elämme. Nyt mietin, voiko kukaan enää nykyään käsittää sitä tulevaisuutta, joka meitä odottaa – tulevaisuutta, joka on epävarma ja täynnä kriisejä, ja joka lupaa yhtä lailla niin muutoksia kuin haasteitakin.

Kun virus iskee kiiloja globaaliin konsensukseen, miten voimme ymmärtää muiden maiden, muiden kansojen, muiden ihmisten arvojärjestelmiä sekä heidän reaktioitaan kuolemaan ja hävitykseen? Annammeko vallan ksenofobialle ja vihalle? Vai suhtaudummeko toisiimme hyväksyvästi ja empaattisesti? Kuinka pääsemme yli modernin maailman geopolitiikoista, nationalismeista ja ideologioista, jotta muistaisimme unohdetun, mutta perustuvanlaatuisen totuuden – että me olemme kaikki osa samaa ihmiskuntaa?

Ehkä olen liian idealistinen tai jopa naiivi, mutta uskon, että kirjallisuus kykenee resonoimaan tai saamaan vastakaikua riippumatta meitä erottavista jakolinjoista. Ja jos haluamme muistaa yhteisen perintömme, voimme aloittaa lukemalla kaukaisten ja väitetysti ”outojen” maiden kirjallisuutta.

Ajatellaan esimerkiksi Albert Camus’n romaanin Rutto päällekäyvää realismia. Vaikka Camus kirjoitti 1940-luvun Algeriasta, hänen teoksensa on yleismaailmallinen ja hänen käsityksensä sankaruudesta (jonka mukaan sankarit ovat tavallisia ihmisiä, jotka päättävät tehdä ihmeellisiä asioita) on aivan yhtä koskettava nyt kuin se oli 70 vuotta sitten. Vaikka José Saramagon Kertomus sokeudesta, Jean Gionon Husaari katolla sekä Margaret Atwoodin Oryx ja Crake kirjoitettiin keskenään hyvin erilaisissa konteksteissa, ne kaikki muistuttavat meitä siitä, että kulkutaudin aikaan esiintyy niin hyvää kuin pahaa, niin typeryyttä kuin viisautta, niin pelkoa kuin pelottomuutta sekä niin kunniattomuutta kuin sankarillisuuttakin.

Yhtäläisyytemme ovat paljon merkittävämpiä kuin eromme. Tarinat auttavat meitä rakentamaan henkisen aallonmurtajan, jonka tuella voimme kohdata seuraavan kriisin, ja muistuttavat meitä siitä, että emme ole yksin, että kokemamme asiat eivät ole ennenkuulumattomia ja että olemme osa jotain meitä itseämme suurempaa kokonaisuutta. Näin ne voivat vapauttaa sydämemme huolesta, paniikista ja pelosta sekä sallia meidän saada vähitellen takaisin mielenlujuutemme ja luottavaisuutemme.

Kun todellisuus vaikuttaa menneen raiteiltaan ja vanginneen meidät kuilun yllä riippuviin junanvaunuihin, meidän täytyy tarttua tähän resonanssiin sekä torjua kaikki syrjinnän, eripuraisuuden ja vihamielisyyden muodot. Ainoastaan yhtenäinen ihmiskunta voi voittaa koronaviruksen – samoin kuin muutkin haasteet, joita tulevaisuus voi vielä tuoda tullessaan.

Kirjailijana minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä kustannusalalle tulee käymään. Olen viettänyt suuren osan parista viime kuukaudesta sisällä karanteenissa kyhjöttäen, ahdistuneena, epävarmana ja turhautuneena. Pandemian väsyttämänä olen turvautunut kirjailijan tehokkaimpaan itsesuojelukeinoon: olen karistanut yltäni ahdistuksen rippeet, koonnut ajatukseni sekä ryhtynyt työstämään seuraavaa projektia. Haluan käyttää mielikuvitustani, tarttua tämän vuoden outoihin ja monimutkaisiin kokemuksiin sekä muotoilla niitä uudestaan, kehitellä niistä variaatioita, yhdistellä niitä ja koota ne tarinaksi tulevaisuudesta.

Ehkä jonain päivänä sekin voi resonoida.

Käännös: Eero Suoranta.

Julkaistu alun perin Sixth Tone -verkkomediassa.