Jos tavoitteena on sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä tulevaisuus, on rajat siirrettävä kartalta kulutukseen.

Oxfamin joulukuussa 2019 julkaiseman raportin mukaan päättyneen vuosikymmenen aikana yli 20 miljoonaa ihmistä joutui vuosittain jättämään kotinsa ilmastonmuutoksen vaikutusten seurauksena. Luku vastaa yhtä kotinsa menettänyttä henkilöä joka toinen sekunti. Tekstin alusta tähän asti luettuasi pakosalle on joutunut keskiarvon perusteella noin kymmenen uutta ihmistä.

Tilanteen kuuluttamien välttämättömien ilmastotoimien ja oman aseman problematiikan tiedostavan globaalin myötätunnon sijasta kulunut vuosikymmen on kuulunut raja-aidoille. Niitä on rakennettu lähes huumaavaan tahtiin niin ihmisten mielikuvissa kuin valtioiden välisillä maantieteellisillä vyöhykkeilläkin.

Yhdysvallat on muurannut etelärajaansa kiinni ennennäkemättömällä vimmalla. Yhdenvertaisuuden ja ihmisarvon ylväänä sanansaattajana esiintyvässä Euroopassa Unkarin rakentama, neljän metrin korkuinen piikkilankaan paketoitu aita pysäyttää sellaiset ihmisryhmät, jotka ilmastokriisin voimistamat konfliktit ovat ajaneet tien päälle etsimään ihmisarvoista tulevaisuutta. Vaikka muurien sisään suljetut uiguurit ja palestiinalaiset olisivat joutuneet sorretuiksi ilman alati nousevaa maapallon keskilämpötilaakin, toimivat heitä vastaan kohdistetut toimet lisätodisteena siitä rajojen ja ulossulkemisen logiikasta, joka valtaa ajattelussamme yhä keskeisemmän roolin – poissa silmistä, poissa mielestä.

Rajojen logiikka perustuu ideologiaan, jota on mahdoton sovittaa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja solidaarisuuden ihanteille rakennettuihin arvoasetelmiin. Se perustuu ajatukseen maailmasta, jossa joillain ihmisryhmillä on sekä mahdollisuus että heidän itse itselleen suoma etuoikeus turvallisuuteen, onnellisuuteen ja kyllästettyyn elintasoon. Ennen muuta näillä ryhmillä on valta määrätä, kuinka näitä hupenevia etuoikeuksia jaetaan.

Rajojen logiikka on myös rasismin logiikka. Muukalaisvihasta ammentavien puolueiden menestys, äärioikeiston nousu, lisääntynyt aktiivisuus ja väkivaltaisuus sekä rasistisen kielenkäytön palaaminen yhteiskunnallisen keskustelun normiksi osoittaa, ettei seuraavan vuosikymmenen kamppailuja käydä ainoastaan elinkelpoisista olosuhteista, vaan myös jakamattomasta ja yhteismitallisesta ihmisarvosta.

Rasismin voittokulkua on ollut merkittävässä roolissa tasoittamassa lamaantunut ja epäonnistunut ilmastopoliittinen päätöksenteko, joka rampauttaa vauhdilla kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan kokemaa luottamusta. Loppuun asti vältellyt päästövähennys- ja sopeutumistoimet tulevat kalliiksi valtiontaloudelle ja sitä rahoittaville veronmaksajille, mikä lisää taloudellisen epävarmuuden tuntua ja asettaa sosiaaliturvan vaaraan pitkällä aikavälillä. Aikaisemmin edullisesti toteutettavissa olleet muutokset kallistuvat, eikä sivilisaation taloudellisten rakenteiden täydellistä romahtamistakaan voida pitää enää yllätyksenä.

”Kunnianhimolla” täyteen pumpattujen puheiden ja myötähäpeää herättävien tekojen välinen ristiriita satuttaa. Monille olisi helpompaa antaa anteeksi tietämättömyys kuin tekemättömyys.

Ilmastokriisi on tämän päivän suurin tragedia ja tulevien vuosikymmenten suurin uhka, jonka päälle poliittinen vastuunpakoilu ja apatia heittää alati synkkenevän varjonsa. Tälle tekemättömyydelle etsitään nyt moraalista oikeutusta. Pelottavin vaihtoehto on yhtäläisen ihmisarvon pilkkominen ja ihmisten toisistaan erilleen jakaminen. Jos vastaamme ilmastokriisiin rakentamalla rajoja, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö vastakkainasettelusta elävä ja sen oikeuttava rasistinen maailmankatsomus voimistu entisestään. Kun meidät on ensin ihmisarvon ja -arvottomuuden perusteella jaettu meihin ja muihin, on katse helpompi kääntää pois siitä inhimillisestä kärsimyksestä, johon länsimaalainen elämäntyylimme ja aikainen teollistuminen ovat ensisijaisia syyllisiä.

Ilmastokriisin voimistama rasismi sortaakin erityisesti niitä ihmisryhmiä, jotka ovat vähiten vastuussa ilmastonmuutoksen kiihdyttämisestä. On musertava ajatus, että oma kerskakulutukseen perustuva elämäntyylimme ajaa toisen ihmisen pois kodistaan joka toinen sekunti. On musertava ajatus, että kykenemättömyytemme luopua saavutetuista eduista ajaa tulevina vuosikymmeninä sadat miljoonat ihmiset ilmastopakolaisiksi. Mikäli rajan ylitys onnistuu, on nurkan takana odottamassa rivo joukko ideologisia raja-aitoja, jotka kyseenalaistavat tulijoiden ihmisoikeudet, osaamisen, uskonnon ja ihmisyyden.

Siksi myös ihmisoikeusperustaisen ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeen kuumeisin, ensisijainen ja läpileikkaava kamppailu on antirasistinen. Uuden ilmastoliikkeen on oltava antirasistinen ollakseen voitokas. Rasismin vastaista taistelua ja ilmastotaistelua ei voi erottaa toisistaan, sillä kysymys on lopulta perustavanlaatuisesti yhdestä ja samasta taistelusta vanhoja voimia ja sortavia rakenteita vastaan, ihmisarvon ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta.

Antirasismilla tarkoitetaan aktiivista syrjinnän vastustamista, yhdenvertaisuuden edistämistä sekä rasististen rakenteiden ja asenteiden kriittistä arviointia ja kyseenalaistamista. Antirasismi on paitsi kriittistä ympäröivän maailman tarkastelua, myös reflektiivinen matka omaan itseen. Juuri tämä matka paljastaa usein antirasismin haastavimman, omiin etuoikeuksiin kohdistuvan vaateen ja voimakkaimman muutoskipinän. Aktiivinen omien ennakkoluulojen ja etuoikeuksien tiedostaminen on kiusallista ja epämukavaa, mutta vain siten ilmastoliike voi varmistaa, että se tulee tietoiseksi omasta asemastaan osana sortavia rasistisia ja ilmastoepäoikeudenmukaisia ekstraktivistisia rakenteita.

Maailma on taloudellisesti, ekologisesti ja teknisesti kytkeytyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Samaan aikaan rajat vievät meitä ennätysvauhtia kauemmas toisistamme. Siksi antirasistinen, inklusiivinen ja globaalirakenteen tiedostava vuoropuhelu on ehdoton edellytys oikeudenmukaisen siirtymän rakentamiseksi ja meidät kuilun partaalle ahdistaneiden valtarakenteiden purkamiseksi.

Reilu siirtymä ja ilmasto-oikeudenmukaisuus ovat tyhjiä sananparsia ilman tasa-arvoiset ihmisoikeudet keskiöön nostavaa ideologiaa, jonka voimalla ja viisaudella ekologista jälleenrakennusta ajetaan eteenpäin. Koska perusta tulevaisuuden rakentamiselle on valettu vuosisatojen saatossa kieroon, vaaditaan erityistä huolellisuutta ja aitoa osallisuutta, jotta samojen, epätasa-arvoa luovien virheiden toistaminen voidaan tässä murroskohdassa välttää. Vain globaaliin solidaarisuuteen perustuva vaihtoehto on aito vaihtoehto rasistiselle, erottavalle paatokselle.

Antirasististen periaatteiden jalkauttaminen ympäristöliikkeeseen ei tietenkään tapahdu itsestään. Erityisen vaikeaksi sen tekee rajallinen kielemme, josta ei löydy yleiskielisiä sanoja ja ilmaisuja monille feminismin ja antirasismin keskeisesti haastamille ilmiöille. Olennaisten antirasististen ajattelu- ja puhetapojen valtavirtaistaminen on vaikeaa, koska tämänhetkisellä sanavarastollamme ei ole mahdollista kuvailla ympäröivää maailmaamme ja siinä vallitsevia rakenteita täsmällisesti ja ymmärrettävästi. Kieli toimii myös ajattelumme mahdollistajana ja rajan vetäjänä, muttei onneksi kehity itsestään: ilmastoliike on itse vastuussa siitä, millaista kieltä se käyttää, mikä on hyväksyttävää ja kuinka viestintää kehitetään inklusiivisemmaksi.

Toiseksi globaalikysymyksiin kohdistuva yhteiskunnallinen aktiivisuus edellyttää useimmiten tiettyä perusturvaa ja sosioekonomista asemaa, ja siksi ilmastoliike on globaalissa pohjoisessa kehittynyt huomattavan valkoiseksi. Ilmastoliikkeen inklusiivisuutta ja representaation monimuotoisuutta on kehitettävä syyllistämättä ja pakottamatta, muut sosiaalista oikeudenmukaisuutta koskevat yhteiskunnalliset kamppailut tiedostaen ja niille arvoa antaen. Hukkuva ei voi pelastaa muita, ja siksi aktiivista ilmasto-osallistumista on vaikea edellyttää sellaisilta syrjityiltä ihmisryhmiltä, joille jo julkisessa tilassa näkyminen on poliittinen teko.

Kovenevien ja kyynistyvien asenteiden luomat epätoivoiset ajat vaativat toiveikkaita tekoja. Joskus itsestäänselvänä pidetyn jakamattoman ihmisarvon puolustaminen on tänään tärkein tehtävämme osana globaalia vastausta ilmastokriisiin. Monimuotoisuuden tasa-arvoa ei vielä koskaan olla saavutettu, ja siksi oikeudenmukaisuuden jälleenrakentamisesta puhuminen olisi pahimmillaan harhaanjohtavaa. Siitä huolimatta oikeudenmukaisen ja antirasistisen yhteiskunnan rakentaminen tulee vaatimaan laajuudeltaan ekologista jälleenrakennusta vastaavia muutoksia. Siksi niitä on tehtävä samanaikaisesti.

Vaikka kuinka kipuilemme, on meidän viimein tunnustettava paradoksaalinen, vuosikymmeniä jatkunut itsepetoksemme: Yhtäältä ylistämme eettistä universalismia, jonka mukaan ihmisarvo on jakamaton ja kuuluu kyselemättä kaikille. Toisaalta elämme sellaisen aineellisen yltäkylläisyyden keskellä, joka ei mitenkään ole mahdollinen universaalisti kaikille. Planetaariset rajat ovat vastassa jo nyt.

Tällä hetkellä yritämme yhteensovittaa sekä universaaleja ihmisoikeuksia että materiaalista yltäkylläisyyttä. Yhtälö on mahdoton, ja rajat ovat siksi välttämättömiä. On lopulta itsestämme kiinni, asetetaanko rajat omalle luonnonvarojen riistoon kytketylle kerskakulutuksellemme vai meidän ja muiden ihmisarvon välille. Kaikille niille, jotka haluavat rakentaa sosiaalisesti oikeudenmukaista, antirasistista ja ekologisesti kestävää tulevaisuutta, vastaus tähän kysymykseen on yksiselitteinen.