Epävarmuus tuottaa konservatismia

Arja Alho

Arja AlhoKoronapandemia ja Yhdysvaltojen vaalit ovat hallinneet mediatilaa niin maalla, merellä kuin ilmassa. Jälkimmäinen asia on ratkennut ja vaalin tulos on selvä: Joe Biden on voittanut niin valitsijoiden kuin ääntenkin enemmistön ja hänestä tulee Yhdysvaltojen seuraava presidentti. Vaalituloksen peukaloinnista ei ole mitään näyttöä.

Bidenin voitosta huolimatta demokraattiystäväni ovat olleet hämmentyneitä. Kongressin edustajainhuoneen demokraattienemmistö kapeni, senaatin kohtalo riippuu Georgian osavaltion uusintavaalista. He eivät voi käsittää, miten on mahdollista, että republikaanit ovat selvinneet kuivin jaloin Donald Trumpin kaltaisesta presidentistä ja hänen kaudestaan.

Kuunneltuani taannoin Pasi Myöhäsen Moniääninen Eurooppa -ohjelman lamppu syttyi päässäni. Myöhäsen haastattelema Kentin yliopiston politiikan professori Albena Azmanova tuntuu osuvan oikeaan: hän puhuu prekariaattikapitalismista sosiaalisena käsitteenä. Käsite on kuin avain, jonka avulla voi ymmärtää käsittämättömältä tuntuvan populistisen retoriikan uppoamista ihan järkeviltä tuntuviin kanssaihmisiin.

Azmanova väittää, että eriarvoisuuden pitäminen ensisijaisena yhteiskunnallisena epäkohtana ja samalla epävarmuuden tunnetilan jättäminen toissijaiseksi tai kokonaan käsittelemättä on itse asiassa selitys konservatismin sekä myös populististen liikkeiden – sellaisten kuin trumpismin tai brexit-intoilijoiden – menestykseen.

Kun vasemmistolaiset väittävät, että kaiken pahan alku ja juuri on eriarvoisuudessa ja sen syventymisessä, Azmanova väittää, ettei niin ole. Eriarvoisuutta on aina ollut, mutta silti on pärjätty. Kun oikeistolaiset väittävät kapitalismin tuovan edistystä, Azmanova väittää nytkin vastaan: tiede tuo edistystä.

Globalisaation kiihtyminen ja myös reilun kymmenen vuoden takainen finanssikriisi ovat merkinneet epävarmuuden kasvua. Automaatio vie työpaikkoja enemmän kuin tuo. Digitaalisen talouden maalaama mahdollisuus tehdä etätyötä ja rikastua rannalla kylmää juomaa siemaillen on myös osoittautunut tyhjäksi lupaukseksi. Uudet turvallisuusuhat vyöryvät joka päivä tajuntaamme.

Epävarmuus kalvaa meitä kaikkia yötä päivää ja erityisesti unettomina öinä. Pelko yhdistää köyhiä ja rikkaita.

Olennaista on, että prekariaattikapitalismissa määrittävä tunnetila on pelko. Pelko työn menettämisestä tai siitä, ettei suoriudu tehtävissään riittävän hyvin ja tulee siksi irtisanotuksi. Pelko terveyden pettämisestä tai siitä, etteivät lapset pärjää kilpailussa entistä harvemmista työpaikoista. Monet tekisivät myös mieluusti vähemmän töitä elämänlaadun parantamiseksi, mutta eivät voi valita niin epävarmuuden vuoksi. Pelätään seuraavaa päivää – ei siksi, että voidaan kuolla koronaan vaan siksi, että elämää ei voi suunnitella eteenpäin.

Epävarmuus kalvaa meitä kaikkia yötä päivää ja erityisesti unettomina öinä. Pelko yhdistää köyhiä ja rikkaita. Rikkaatkin pelkäävät kuollakseen, köyhtymistä. Azmanova vetääkin yhteen: ihmiset joutuvat kestämään enemmän kuin on kohtuullista, ja vastuu, jota ihmiset joutuvat kantamaan, on yksinkertaisesti liian suuri.

Siksi epävarmuuden tunnetilassa vastakaikua saavat iskulauseet: ”Otamme päätöksentekovallan itsellemme! Tehdään Amerikasta suuri! Suomi ensin!” Työväenluokkainen konservatismi haluaa muutoksen sijaan turvallisuutta, lakia ja järjestystä. Muukalaisvihamielisyys on taloudellista.

Kaikkialle tunkeutuva kilpailu ruokkii epävarmuutta. Poliittisen johtajuuden tehtävä on vapauttaa ihmiset liian suuresta vastuusta. Voittamisen ja häviämisen sijaan on osoitettava yhteistyön ja sopimisen voima epävarmuutta vastaan. Tutkimus ja tiede rajaavat pelkoja ja antavat niille muodon. Politiikan komentosillalla pelon vähentäminen on pihvi.

Epävarmuutta vastaan voidaan ottaa myös vakuutus. Hyvää sosiaaliturvaa eri elämäntilanteisiin, hyvää julkista terveydenhuoltoa – hyvinvointivaltio, joka ei petä. Näin syntyvät toisenlaiset iskulauseet: EU eturintamaan! Suomi kaikille! Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse!

Ydin jatkaa myös EU-teemaa erityisesti oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien arvopohjasta. Myös EU:n ja Afrikan suhteet ovat vahvasti esillä.

Pandemioiden torjuminen ja ilmastonmuutoksen hillitseminen edellyttävät ympäristöystävällisiä ja ilmastoa säästäviä investointeja. Oli suorastaan inspiroivaa keskustella Euroopan investointipankin Thomas Östrosin kanssa pankin uusista rahoituslinjauksista ja kuulla hyviä uutisia! EU on ottamassa johtajuutta.

Ydin esittelee ylpeänä myös Elokapinan Kaisla Ovaskan. Hänen mielestään jokaisella äänellä ja jokaisen toiminnalla on merkitystä. Antti Jauhiainen kirjoittaa puolestaan osallisuustaloudesta, jossa kaikkien osallistumisella on merkitystä. Emmekä unohda liioin Itämerta: Anu ja Ilkka Lastumäen kuvareportaasi Itämeren vuodenajoista muistuttaa merien suojelun tärkeydestä.

Vuoden viimeinen numero tuo myös näkökulmia maailmanpolitiikan palapeliin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä rauhantyöhön, siis ydinosaamiseemme. Katri Pajusola kirjoittaa Nato-retoriikan tunteista ja Tuomas Louhela asevelvollisuuden hinnasta. 100-vuotisjuhliaan viettänyt Rauhanliitto sai parhaan mahdollisimman syntymäpäivälahjan: ydinasekieltosopimus astuu voimaan, kun sen on nyt ratifioinut tarvittava määrä valtioita. Työ ei ole vielä tehty, mutta tärkeä askel on otettu.

Azmanova muuten antaa prekariaattikapitalismia koskevasta oivalluksestaan kunnian kasvuympäristölleen Bulgariassa. Sosialismin tai oikeammin autokratian aikaan toimeentulo oli niukkanakin turvattua ja siksi vanhaa valtaa pystyi myös haastamaan. Nuoret vallan kriitikot eivät haaveilleet kapitalismista, vaan paremmasta ja reilummasta yhteiskunnasta. Nyt tehtävänä on parempi ja reilumpi maailma niin ihmisille kuin luonnolle – ilman pelkoa.

Ydin toivottaa lukijoilleen rauhallista ja inspiroivaa joulunaikaa, kiittää kaikkia tekijöitään sekä suuntaa katseensa 55. vuoteensa! Olemme pitäneet kiinni lupauksestamme rauhanliikkeen aktivisteille ja Ydin-lehden perustajille: olemme kirjoittaneet suuria ajatuksia pieneen mutta niin sitkeään lehteen, laadusta tippaakaan tinkimättä!