Rauhanjärjestöillä ja -aatteilla on näkyvimmin kannatusta silloin, kun ihmiset kokevat huolta turvallisuudesta – tuntevat, että rauhaa pitää puolustaa. Sellaisissa tilanteissa ehkä jopa suomalainen voi marssia kaduilla, joskus.

Hyvinä ja rauhaisina aikoina rauhan kivijalkojen vahvistaminen jää huonolle huomiolle ja ne päästetään murenemaan. Kyse on aaltoliikkeestä, mutta on pelottava ajatus, että jos luotamme liikaa mahdollisuuteen tehdä korjausliike ”sitten joskus”, se voikin olla silloin liian myöhäistä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla, tai ydinaseiden.

Viimeiset viikot olen osallistunut lähes päivittäin zoomeihin, teamseihin, niin suomalaisiin kuin kansainvälisiinkin keskusteluihin, joissa ylistetään yhteistyövaraista turvallisuutta, kansainvälisen yhteisön rakenteita ja sopimusjärjestelmää sekä peräänkuulutetaan yhteisiä toimia niiden vahvistamiseksi. Se, että niitä ylistetään ja ne ”nostetaan framille”, kertoo huonoista ajoista: rapistuminen on päästetty niin pitkälle, että hitaampiakin on alkanut hirvittää.

Entäs jos rauha ei olekaan itsestään selvä, edes täällä pohjoisessa kaukana Jemenistä, Sudanista, Afganistanista, Syyriasta tai Irakista? Entäs jos vain röyhkeimmät saavatkin rokotteen, eivätkä muut? Entäs jos joku epävakaa valtiojohtaja painaakin ydinasenappia, ihan vain koska voi ja on menettämässä valtansa?

Puhumme yhteistyövaraisesta turvallisuudesta ja kansainvälisen yhteisön yhteisten pelisääntöjen tarpeesta samalla, kun häpeilemättä teemme tiivistä yhteistyötä sellaisten valtiojohtajien ja heitä lähellä olevien talouspiirien kanssa, jotka osoittavat yhä vähemmän kiinnostusta sitoutua mihinkään pelisääntöihin, tai rauhan ja demokratian tai universaalien ihmisoikeuksien arvoihin. Yhteistyövaraisuuden käyttämisestä lattian pyyhkimiseen ei ole heille mitään seuraamuksia, mutta onko meille itsellemme?

Nytkin joku maksaa hinnan siitä, että me ummistamme silmämme ja emme ole valmiita tekoihin.

Ajattelemme, että voimme sekä syödä pullan että säästää sen – saada hyödyn itsevaltiaiden kanssa käytävästä kaupasta sekä samalla säilyttää kansainvälisen yhteisön yhteistyövaraiset rakenteet ja säästyä väkivallalta. Se ei kuitenkaan taida pidemmän päälle onnistua. Eikä se nytkään ole totta – nytkin joku maksaa hinnan siitä, että me ummistamme silmämme ja emme ole valmiita tekoihin. Yhteistyövarainen turvallisuus ja kansainvälinen sopimusjärjestelmä tarvitsevat paljon tymäkämmän puolustuksen ja enemmän itsensä likoon panemista kuin pelkkä EU-johtajien Zoom-sessio.

Tämän Ytimen mennessä painoon on kulunut tasan 100 vuotta nykyisen Rauhanliiton perustamiskokouksesta, joka pidettiin 22. marraskuuta Helsingissä suomenkielisen normaalilyseon tiloissa. Rauhanliittolaiset halusivat muun muassa tehdä kansainvälisesti työtä sellaisten pelisääntöjen ja elinten luomiseksi, joiden avulla kansat voisivat sopia erimielisyytensä ilman sotia. Koska omakin sisällissota oli kuitenkin vielä muistissa, puhutaan ensimmäisessä toimintaohjelmassa myös pyrkimisestä sisäiseen rauhaan, ”kielen ja kulttuurin kunnioittamisen” edistämisestä ja ”veljesvihan vastustamisesta”. Pelottavan ajankohtaisia asioita nyt sata vuotta myöhemmin, kun katsotaan, mitä ”veljesvihaa” ruokitaan ja levitetään sosiaalisessa mediassa: kaivetaan hakaristit ja sinimustat asut taas kerran esille komeroista, vaikka välillä suunta oli jo parempaan.

Rauhanliiton perustamiskokouksessa hyväksyttiin säännöt, joissa päämääränä oli ”saattaa yhteen rauhaa rakastavat henkilöt ajatuksenvaihtoon ja yhteistyöhön”. Kirjailija Selma Anttila hahmotteli maailmanrauhan saavuttamisen keinoiksi seuraavat: itsekasvatus yksilölliseen rauhaan; lasten ja nuorten kasvatus; lainsäädäntö; valistustoiminta; tiede, taide ja uskonto rauhan palveluksessa; sodan ylistämisen vastustaminen; kansainvälinen oikeus; kansojen itsemääräämisoikeus; yleinen aseistariisunta; ja lisäksi kuolemanrangaistuksen vastustus. Tässä ovat aika pitkälti edelleen Suomen Rauhanliiton keinovalikoimat ja vuoden 2021 toimintasuunnitelman runko, vaikka siinä sanavalinnat ovat hieman uudemmat.

Välissä olevana aikana aikoinaan rakenteilla ollut Kansainliitto on vaihtunut Yhdistyneiksi kansakunniksi eli YK:ksi. On saatu aikaiseksi kansainvälinen rikostuomiostuin, jossa käytiin oikeutta rikoksista ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan ja myös entisen Jugoslavian hajoamissotien jälkeen. Kansainvälistä lainsäädäntöä on kehitetty ja rankaisemattomuus ei ole ainakaan täysin itsestäänselvää, vaikka moni rikkoja pääsee edelleenkin kuin koira veräjästä.

Sadan vuoden aikana on siis saatu aikaiseksi ne rakenteet valtioiden ja kansojen välisten suhteiden rauhanomaiseen hoitamiseen, joista aikoinaan haaveiltiin ja joita nyt painotetaan kaikissa ulkopoliittisissa puheenvuoroissa. Nyt ne vaan pitäisi taas pelastaa vakavilta yrityksiltä siirtää kelloa taaksepäin voimapolitiikan ja vahvojen oman edun ajamisen aikaan.

Kirjoittaja on Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja.