Sotatarvikkeita rauhanrahastosta

Euroopan unionin ensimmäisiä päämääriä on rauhan edistäminen, ja rauhan ylläpito on taustana unionin syntymiselle sekä keskeinen osa siitä kerrottavaa tarinaa. Rauha, vakaus ja hyvä hallinto ovat myös keskeisiä teemoja EU:n Afrikka-politiikkaa määrittävissä dokumenteissa. Vakauden edistäminen on ensimmäisiä asioita, jotka mainitaan tällä hetkellä voimassa olevassa EU–Afrikka-strategiassa: konflikteihin ja kriiseihin on vastattava molemmilla mantereilla.

Konflikteihin ja kriiseihin ollaan kuitenkin vastaamassa lisääntyvässä määrin aseilla. EU tukee Afrikan valtioiden armeijoiden puuttumista konflikteihin alueellaan ja nyt ensimmäistä kertaa myös tarjoaa aseita kumppanimaiden joukkojen käyttöön. Toisaalta EU:ssa ollaan huolissaan pienaseiden leviämisestä Afrikan konfliktialueilla.

Jäsenmaat päättivät heinäkuussa EU:n monivuotisen rahoituskehyksen neuvottelujen yhteydessä viiden miljardin rahoituksesta uudelle Euroopan rauhanrahastolle. Nimestään huolimatta rahasto on väline EU:n sotilaallisten operaatioiden rahoittamiseen sekä puolustusosaamisen ja puolustustarvikkeiden toimittamiseen kumppanimaiden armeijoille. Rauhanrahastosta tullaan rahoittamaan sellaista, mitä ei sotilaallisen ja puolustuksellisen ulottuvuuden vuoksi voida kehitysbudjetista rahoittaa: vaikka rahastoa koskevat päätökset tehtiinkin budjettineuvottelujen yhteydessä, teknisesti se kuitenkin jää budjetin ulkopuoliseksi rahoitusvälineeksi, sillä EU:n perussopimus kieltää komission tulkinnan mukaan EU-budjetin käyttämisen sotilaallisiin tai puolustuksellisiin operaatioihin.

Rauhanrahasto laajentaa EU:n sotilaallista ja puolustuksellista toimintaa ja rahoittaa rauhanturvaoperaatioiden lisäksi unionin sotilaallisia operaatioita sekä kolmansien maiden asevoimien kapasiteetin vahvistamista, aiemmasta poiketen myös varustamalla niitä. Rauhanrahasto siis mahdollistaa sen, että kumppanimaiden armeijoille annetaan aseita esimerkiksi osana niiden EU-tuettua kehittämistä, mitä EU ei ole aiemmin tehnyt.

EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on esittänyt, että afrikkalaisten kumppanien aseistaminen on välttämätöntä, jotta terrorismiin voidaan puuttua: EU:n on syytä olla vähemmän enkelimäinen ja hyväksyä, että turvallisuus edellyttää voimaa ja voima edellyttää aseita. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on puolestaan sanonut olevansa vakuuttunut, että on keskeistä auttaa Afrikan unionia ja sen jäsenmaita vastaamaan terrorismiin, jonka lähteistä he ovat parhaiten perillä.

Käytännössä EU on jo ollut Afrikan valtioiden kapasiteetin tukena vuodesta 2004 Afrikan rauhanrahaston kautta, jonka uusi Euroopan rauhanrahasto nyt korvaa. Se on myös ollut läsnä tietyillä kriisialueilla esimerkiksi Sahelissa ja Afrikan sarvessa osana laajempia rauhanturvaoperaatioita sekä unionin ja sen jäsenmaiden omia operaatioita. Uusi rauhanrahasto siis jatkaa aiempaa kehitystä.

EU tarjoaa jo nykyisellään kymmenen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alaan kuuluvan operaation kautta koulutusta ja neuvontaa afrikkalaisille armeija- ja muille viranomaisille, ja se on rahoittanut Afrikan rauhanrahaston perustamisen jälkeen 3,5 miljardilla eurolla Afrikan unionin johtamia rauhan- ja sotilaallisia operaatioita. Afrikan rauhanrahaston kautta on kuitenkin toistaiseksi rahoitettu ainoastaan ei-tappavan materiaalin hankintaa, ja muutos Euroopan rauhanrahaston mahdollisuuteen tukea armeijoiden varustekapasiteettia onkin periaatteellisesti merkittävä.

Samalla uusi rahasto on osa laajempaa EU:n militarisoitumisen trendiä. Ehdotus Euroopan rauhanrahastosta syntyi ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin kaudella osana laajempaa joukkoa turvallisuuteen ja puolustukseen liittyviä aloitteita, joita olivat myös puolustusyhteistyön syventämiseen tähtäävän Pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) perustaminen ja Euroopan puolustusrahasto. EU:n panostus puolustuksellisiin kysymyksiin näkyy esimerkiksi siinä, että monivuotisessa budjettikehyksessä turvallisuus- ja puolustusasiat ovat ensimmäistä kertaa oman otsakkeensa alla. Puolustusrahaston on tarkoitus tukea eurooppalaisen puolustusteollisuuden kehitystä ja tutkimusta seuraavalla EU:n monivuotisella rahoituskaudella 2021–2027 seitsemällä miljardilla eurolla.

Von der Leyen on edellyttänyt, että kehityspolitiikan tulee olla strategista, yhdistyä laajempiin poliittisiin prioriteetteihin ja antaa rahalle vastinetta. Siinä missä Pysyvä rakenteellinen yhteistyö ja Euroopan puolustusrahasto on luotu suoraan tukemaan eurooppalaista puolustusyhteistyötä ja puolustusteollisuuden kehitystä, rauhanrahasto tekee niin välillisesti tarjoamalla uusia vientimahdollisuuksia paikalliselle puolustusteollisuudelle.

Josep Borrell on vastikään korostanut EU:n puolustusteollisuuden merkitystä vastauksena aseviennin saamaan kritiikkiin: vuonna 2018 ala tuotti yli 100 miljardia euroa ja tuki yli 400 000 eurooppalaista työpaikkaa. EU:n puolustusteollisuus on siis kokoluokaltaan valtava ja EU-alueen maat yhdessä maailman toiseksi suurin aseviejä. Merkittävimmät vientikohteet ovat Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka: vuonna 2018 aseita vietiin EU:sta esimerkiksi Egyptiin 1,4 miljardilla eurolla ja Marokkoon ja Algeriaan yli 100 miljoonalla.

EU on sitoutunut aseviennin kontrollointiin ja arvojensa mukaisiin eettisiin periaatteisiin vuonna 2008 solmitulla aseviennin yhteisellä kannalla. Yhteisen kannan mukaan aseita ei saa viedä esimerkiksi silloin, jos on selkeä vaara, että niitä käytettäisiin kansalaisten sortoon, kansainvälisen oikeuden loukkauksiin tai hyökkäykseen toista maata vastaan.

EU:ta on kuitenkin arvosteltu runsaasti siitä, että se ei ole noudattanut yhteisen kannan sitoumuksiaan. Erityisesti asevienti itsevaltaisille hallinnoille ennen arabikevään kansannousuja ja aseiden myynti Jemenin sodan todennäköisiin sotarikoksiin syyllistyneille osapuolille ovat herättäneet merkittävää kritiikkiä aseviennin periaatteiden ohittamisesta. Euroopan parlamentti on ollut aktiivisimpia yhteisen kannan kriitikkoja aihetta koskevilla päätöslauselmillaan, joista viimeisin julkaistiin syyskuussa. EU-maiden asevienti on kuitenkin valtioiden kansallisessa päätösvallassa: säännöt siis ovat EU-tason yhteiset, mutta niiden noudattaminen ja valvonta eivät ole EU-tasolla.

Asekapasiteetin vieminen sisältää merkittäviä riskejä lopputuloksista, jotka ovat EU:n arvojen ja päämäärien vastaisia. Esimerkiksi Malissa EU ei ole onnistunut yrityksistään huolimatta estämään armeijan tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia, jotka ovat keskeisenä syynä malilaisten liittymiseen aseellisiin ryhmiin. Samankaltaiset paikallisten armeijoiden rikkomukset ovat auttaneet jihadisteja kasvattamaan suosiotaan myös muualla Länsi-Afrikassa.

Tutkimustieto viittaa siihen, että sotilaallinen tuki konfliktissa mukana olevalle hallinnolle voi vähentää sen halukkuutta löytää poliittisia ratkaisuja tilanteeseen ja myös investoida peruspalveluihin. Esimerkiksi Somaliassa, jossa EU rahoittaa terrorisminvastaista operaatiota Afrikan rauhanrahaston kautta, Al-Shabaab-järjestön kanssa käydylle konfliktille ei näy loppua. Tutkija Joanne Crouchin mukaan operaatio ei ole ottanut huomioon ja on jopa pahentanut toiminnallaan konfliktin merkittäviä syitä, kuten korruptiota, sotaan liittyviä taloudellisia intressejä ja oleellisten toimijoiden ongelmallista käytöstä.

On myös merkittävä riski siihen, että aseet päätyvät lopulta aivan toiselle taholle kuin on tarkoitettu. Somaliassa Al-Shabaab on toistuvasti onnistunut ryöstämään EU-operaation asevarastoa käyttöönsä, eikä aseiden päätyminen rauhanturvaoperaatioista ulkopuolisille ole muutenkaan harvinainen ilmiö. Toinen surullinen esimerkki on vakavassa kriisissä oleva Libya, jonne EU-maat veivät vielä ennen kansannousua aseita, joita nähtiin kansannousujen tukahduttamisessa aseviennin yhteisestä kannasta huolimatta.

YK:n turvallisuusneuvostolle puhunut pienaseiden vastaiseen työhön keskittyneen järjestön edustaja Karamoko Diakité on todennut, että Muammar Gaddafin kaaduttua libyalaisia aseita on kulkeutunut terroristiryhmille Länsi-Afrikan alueelle. Nyt EU valvoo merireittiä Libyaan huolehtiakseen YK:n asettaman asevientikiellon noudattamisesta ja on asettanut sanktioita kieltoa rikkoneille tahoille. Merivalvonnan toimivuudesta on kuitenkin epäilyksiä, sillä Libyaan tulee muita reittejä pitkin aseistusta maista, joille EU on edelleen myynyt aseita.

Myös EU pitää laittomien aseiden kiertoa merkittävänä ongelmana ja on luonut vuonna 2018 uuden pienaseiden leviämisen estämistä koskevan strategian. Tutkija Nils Duquet on arvioinut strategiaa ja antaa sille kiitosta muun muassa konfliktialueiden asevalvonnan kehittämisestä ja kehitysyhteistyötä koskevista linjauksista sekä aiheen tutkimuksen rahoittamisen korostamisesta. Hän kuitenkin katsoo myös, että strategia ei juuri sisällä konkreettisia keinoja yhteisen kannan tai jäsenvaltioiden asevientikontrollin vahvistamiseksi.

Huomionarvoista on, että EU:n pienasestrategiassa sanotaan suoraan EU:n aseviennin aiheuttaneen ongelmia naapurimantereella. Strategiassa todetaan, että afrikkalaisiin konflikteihin vaikuttavat vahvasti laittomat aseet ja että näiden aseiden lähteenä on myös alun perin laillisesti valmistettuja ja vietyjä eurooppalaisia aseita. Tämä tieto on tärkeää ottaa EU-politiikassa vakavasti: rauhan unionin aseet aiheuttavat vahinkoa Afrikassa.

Artikkeli perustuu selvitykseen, joka julkaistaan kokonaisuudessaan Sadankomitean verkkosivuilla. Selvitys on osa Sadankomitean ”EU:n Afrikka-politiikka ja rauha” -hanketta, johon on saatu ulkoministeriön Eurooppatiedotus-avustusta.