Amanda Gorman presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa tammikuussa. (Carlos M. Vazquez II/USA:n puolustusministeriö, CC BY 2.0)
Amanda Gormanin runo ”The Hill We Climb” presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa on saanut paljon kiitosta. Mutta mitä se kertoo amerikkalaisen kulttuurin tilasta?
Harva maa on tällä hetkellä niin poliittisesti kahtiajakautunut kuin Yhdysvallat. Se johtuu kaksipuoluejärjestelmästä, presidentin valtaoikeuksista ja heiluriliikkeestä: Donald Trump romutti parhaansa mukaan Barack Obaman sisä- ja ulkopoliittiset uudistukset, ja Joe Biden yrittää nyt rakentaa maataan uudelleen Trumpin aikakauden jälkeen. Pahinta on kuitenkin, että Trump presidenttikautensa aikana teki kaikkensa jakaakseen kansan kahtia, osin puolueisiin perustuen. Tätä vastaan kävi tammikuussa niin virkaan astuva presidentti puheessaan kuin Amanda Gorman runossaan, jossa hän yritti yhdistää kansakuntaa kuvaamalla, kuinka amerikkalaiset yhdessä kiipeävät kummulle.
Myös kulttuurielämä on eri tavoin jakaantunut. Useimmat kulttuuritoimijat ja heitä seuraava yleisö ovat poliittisesti ja maailmankatsomukseltaan liberaaleja. Kaunokirjallisuus on populaarikulttuuriin verrattuna marginaalista, varsinkin runouden näkyvyys on suhteellisen vähäistä. Runokokoelmat myyvät yleensä satoja kappaleita, eivät tuhansia tai kymmeniätuhansia kuten monet romaanit.
Runous ei ole kulttuurin keskiössä useimmissa muissakaan länsimaissa, mutta voi perustellusti pohtia, onko se Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen itse jouduttanut marginaaliin ajautumistaan. Vaikka runoudella on ollut melko laaja aihepiiri, se on muodoltaan verrattain yhdenmukaista. Runojen pituus on yleensä yhdestä kolmeen sivuun, selviä runomuotoja ja ideologisia tai muita kannanottoja kaihdetaan, ja usein viljellään puheenomaista muotoa, mutta myös sivistyssanoja.
Suurinta osaa maan virallisista runoilijoista, joita on nimitetty sitten vuoden 1937 ja joista nykyään käytetään Poet Laureate Consultant in Poetry -nimitystä, yhdistävät yllä mainitut piirteet. Lisäksi useimmat viime aikojen Poet Laureate -runoilijoista ovat akateemisia ainakin siinä mielessä, että toimivat eri yliopistoissa runonkirjoittamisen opettajina. Amerikkalainen runous on kuitenkin viime vuosikymmeninä laajentanut muotoaan ja lisännyt teemojaan.
1980-luvun jälkeen, kun rap-musiikki yleistyi ja aloitti maailmanvalloituksensa (ks. artikkeli aiheesta Ytimessä 2020/2), performanssirunous sai uutta tuulta niin sanotun spoken word tai slam poetry -liikkeen ja poetry slam -esiintymisten myötä. Suullisen runouden piirteet ovat aivan erilaisia kuin kirjallisessa nykyrunoudessa. Merkittävimpiä eroja ovat rytmin, riimin, puolisoinnun ja allitteraation käyttö, sanaleikit, toistot ja avoin kantaaottavuus, jota elekieli alleviivaa – eli juuri niitä piirteitä, joita Gorman käytti runossaan ja lausuessaan sitä. Ja mikä parasta, nyt on kyse populaarikulttuurin liikkeestä, joka aktivoi nuoria eri väestöryhmistä harrastamaan kirjallisuutta. Runous on yhtäkkiä coolia!
Vuonna 2017 losangelesilainen Amanda Gorman (s. 1998) valittiin ensimmäiseksi National Youth Poet Laureate -runoilijaksi, mikä oli selvä tunnustus spoken word -runoudelle. Kun nuoren virallisen runoilijan kausi on vain vuoden pituinen (aikuisten on kolme vuotta) ja seuraaviksi valitut – Patricia Frazier, Kara Jackson ja Meera Dasgupta – ovat myös nuoria naisia, lavarunoilijoita ja vähemmistöetnisyyksien kansalaisaktivisteja, niin suuntaus on selvä. Näköjään nuorten sarjassa palkitaan aivan erilaista runoutta kuin yleensä aikuisten puolella.
Toisaalta aikuisia etnisiä vähemmistörunoilijoita on nyt myös alettu huomioida. Kolme viimeisintä Poet Laureate -runoilijaa ovat olleet Juan Felipe Herrera, chicano eli meksikolaistaustainen aktivisti, sarjakuvapiirtäjä ja lavarunoilija, Tracy K. Smith, afrikkalaisamerikkalainen opettaja ja kirjailija, joka muun muassa käyttää tieteiskirjallisuutta runoissaan, sekä Joy Harjo, muskogee/creek-heimoon kuuluva alkuperäiskansojen puolestapuhuja ja monipuolinen kulttuuripersoona.
Onko nyt siis tapahtunut merkittävä muutos amerikkalaisessa runoudessa eli onko kantaaottava kirjallinen ja suullinen runous vihdoin liitetty kirjallisuuden kaanoniin? Jos näin on, runous voisi paremmin liikkua kaunokirjallisuuden, jopa kulttuurin, keskiöön. Mutta onko ilmiö pysyvä? Gormanin esitykset presidentin virkaanastujaisissa ja Super Bowl -finaalissa sekä hänen tulevien kirjojensa ampaiseminen Amazonin myyntilistan kärkeen ovat joka tapauksessa vakuuttavia näyttöjä siitä, että runous voidaan saada kiinnostamaan laajempaa yleisöä.
Kun kahtiajakautuneesta kansakunnasta on kyse, voidaan silti pohtia, pystyykö todella se ”me”, joka Gormanin virkaanastujaisrunossa on yhteisönä kiipeämässä kummulle, käsittämään kaikki ne muut, jotka eivät miellä itseään liberaaleiksi ja joita ehkä jopa häiritsee, että runon lausui musta aktivistikirjailija – nuori nainen, joka jo pari vuotta sitten rohkeni ilmoittaa, että hän aikoo pyrkiä maan presidentiksi vuonna 2036. Seuraava kysymys on, kykeneekö tämä ”me” myös taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan ja puolustamaan eläinten oikeuksia, jotta sen ihmiskeskeisyys vaihtuisi maapallon eliöstön kannalta ensiarvoisen tärkeään laajempaan näkemykseen.
Joe Biden tekee varmaan kaikkensa, jotta maa yhdistyisi ja jotta se viidentoista vuoden päästä olisi niin suvaitsevainen, että Gormanin olisi mahdollista pyrkiä presidentiksi. Lähteekö amerikkalaisten enemmistö mukaan tarpomaan ylös valoa kohti Gormanin vision mukaan, ja pystyykö kantaaottava runous vahvistamaan tätä pyrkimystä? Vai onko yhdistymistä hakevien kohtalo sama kuin Sisyfoksen, jonka kivi vierähtää alas rinnettä, ja urakka alkaa uudelleen?