Julkisuus muuttui jo aikaa sitten ja räjähti uuteen ulottuvuuteen internetin myötä. Se on globaalia ja medioitunutta, mutta myös keskittynyttä. Muutokset näkyvät niin Venäjällä Navalnyin perusteetonta vangitsemista protestoivissa mielenosoituksissa kuin Yhdysvalloissa Capitol-kukkulalle loppiaisena rynnineissä rettelöitsijöissä sekä heihin liittyvässä tarinankerronnassa ja uutiskuvissa.
Kummassakin on kyse demokratiasta. Ensimmäisessä sen puutteesta ja toisessa sen kipuilusta, jopa hauraudesta. Kummassakin on kyse riippumattoman ja luotettavan tiedonvälityksen puutteesta tai sen ongelmista, mutta myös julkisuuden näkyvän ja näkymättömän ristiriidoista – toisin sanoen julkisen ja yksityisen sfääreistä, jotka ovat uuden näkyvyyden paineissa.
Julkisuutta yritetään hallita monin erin tavoin. Se on synnyttänyt uusia ammatteja ja viestintäalan yrityksiä, joiden palveluksista pulitetaan maltaita. Näkymätön tulee kuitenkin näkyväksi tahdittomuuksissa, purskahduksissa, vuodoissa ja skandaaleissa. Siksi julkisuus on kaksiteräinen miekka.
Yhdysvalloissa presidenttiyden hävinnyt Trump ei pystynyt myöntämään tosiasioita ja johti kannattajiaan harhaan. Trumpin mahdollinen narsistinen persoonallisuushäiriö ei kuitenkaan ole nyt oleellista. Oleellista on republikaanisen puolueen tilanne: kun erilaisille väärille väitteille ja salaliittoteorioille antaa tilaa pelkän kannatuksen toiveissa, myös puolueen vastuullisen toiminnan tila kutistuu. Pätee muihinkin puolueisiin.
Twitter sulki Trumpin tilin. Se oli ollut koko ajan tahdittomuuksien ja purkauksien väline. Kun yleensä moisesta joutuu vastuuseen, Trumpin tapauksessa twiitit ruokkivat varjovoimia, jotka käyttivät hyväksi demokratiaan hiipinyttä haurautta. Demokratian vahvuutta olisi ollut sen kyky neuvotella ja hakea ratkaisuja vähemmistöjä kunnioittaen.
Saiko Twitter tehdä niin? Olisiko lainsäätäjän ja/tai lain tulkitsijan, tuomioistuimen, pitänyt mieluummin määritellä rajat? Olisi. Markkinaehtoinen toimija valtasi nyt demokratiasta nurkan.
Näkymätön tulee näkyväksi tahdittomuuksissa, purskahduksissa, vuodoissa ja skandaaleissa.
Neuvottelevan demokratian pitää pystyä keskustelemaan myös kansalaisten kanssa, jotta sillä olisi oikeutus edustaa näitä. Kyse ei ole nyt vaaleista, vaan medioituneesta vuorovaikutuksesta, sen laadusta ja tavoitettavuudesta. Siksi luotettava ja uskottava tiedonvälitys on niin tärkeää demokratian elinvoimalle. Jos se puuttuu, puuttuu paljon.
Sananvapaus sekä myös lähdesuoja ovat luotettavan tiedonvälityksen ydintä. Keskustelen vuodoista tutkivan toimittajan Minna Knus-Galánin kanssa. Tärkeä johtopäätös on: huolellisella journalistisella työllä on valtava merkitys demokratialle ja varjojen valaisulle.
Meillä on tutkittu suurennuslasilla virkettä ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Muotoilun taustalla on koko 1990-luvun kestänyt valtiosäännön uudistamistyö, jolle alkusysäyksen antoi Mauno Koivisto. Kun hän kieltäytyi eroamasta pääministerin tehtävistä Kekkosen niin vaadittua, Koivisto vetosi perustuslakiin: valtioneuvoston tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Tämä on parlamentarismin ydintä.
Koivisto kannusti meitä vahvistamaan parlamentarismia yhteisesti ja yksityisesti. ”Me” olimme tässä tapauksessa erilaisten valtiosääntöä uudistavien työryhmien tai komiteoiden jäseniä.
Kun Suomi neuvotteli 1990-luvun alussa ensin ETA-sopimuksesta järjestääkseen suhteensa Euroopan unioniin, käynnistyi myös ulkopoliittisen päätöksenteon uudistusprosessi. Työ vauhdittui, kun Suomi jätti EU-jäsenyyshakemuksen.
Syitä uudistustarpeille oli monia. Perinteinen raja ulko- ja sisäpolitiikan välillä liudentui silmissä kansainvälistyvässä maailmassa. Eduskunnan näkökulmasta oli tärkeätä myös turvata sen tiedonsaanti ja tosiasiallinen vaikutusmahdollisuus unioniasioissa. Tästä loogisesti seurasi, että EU-asiat kuuluvat yksiselitteisesti valtioneuvostolle. Mitään politiikkalohkoa ei ole suljettu pois.
Presidentin sisäpoliittiset valtaoikeudet olivat parlamentarisoituneet jo aiempina vuosikymmeninä käytännön kautta. Ulkopoliittisten valtaoikeuksien parlamentarisoimisessa oli enemmän ristivetoa. Silti olisi ollut kummallista, että koko ajan laajeneva politiikan lohko olisi jäänyt parlamentaarisen vastuun ulottumattomiin. Syntyi kompromissi: yhteistoiminta.
Yhteistoiminta tarkoittaa, että kaksi instituutiota, valtioneuvosto ja presidentti, keskustelee toistensa kanssa. Henkilötasolla tämä tarkoittaa pääministeriä, mahdollisesti muita ministereitä tehtävien mukaan ja presidenttiä. Kun yhteiset linjaukset on tehty, ei pitäisi keneltäkään edellyttää luvan kinuamista puolin tai toisin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Yhteistoiminnalla synnytetään luottamus.
Navalnyihin ja Kiinan uiguurien kohteluun liittyvissä keskusteluissa pääministeri [lih]Sanna Marinin on arveltu uhitelleen presidentille. Tyypillistä ikiaikaista ja sitkeää naispoliitikkoihin liittyvää kielenkäyttöä! Väitteen voisi esittää myös toisinpäin, mutta kukaan ei tee sitä. Marinilla oli ja on oikeus lausua – linjaerimielisyyttä ei ollut presidentin eikä liioin EU:n päätösten suhteen. Myös presidentti päätyi lopuksi toteamaan keskustelun olevan turha.
Venäjän ja Yhdysvaltojen ajankohtaiset tapahtumat ovat vahvasti vuoden 2021 ensimmäisen numeron sisältöä. Jarmo Koponen kirjoittaa parkkipaikoilla kytevästä muutosvoimasta. Renny Jokelinin kirja-arvio Heidi Blaken teoksesta kannattaa lukea myös. Bo Petterson puolestaan kirjoittaa Joe Bidenin virkaanastujaisissa esiintyneestä Amanda Gormanista ja amerikkalaisesta nykyrunoudesta. Myös Georgian vaalitulos avautuu Ilkka Kauppisen artikkelissa, kuten myös salaliittoteoriat Miina Leppäsen reportaasissa.
Jehovan todistajien erivapaudesta asevelvollisuuden suhteen säädettiin 1987. Tuolloin lainlaatijoina oletimme oikeuden laajenevan pian myös muihin vakaumuksellisiin aseistakieltäytyjiin. Aikaa kului ja kuinkas kävikään: Suomi päätti toimia toisin ja kumota Jehovan todistajien aseistakieltäytymisoikeuden. Ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio ottivat takapakkia. Ei hyvä.