Tapahtuma-alaa ei voi ohittaa olankohautuksella
Jokaisen kannattaa pitää mielessään 1990-luvun alun laman opit: valtio heittää joitain aloja tai toimijoita bussin alle, kun on kriisi. Niin kuin olemme huomanneet, tapahtuma-alan ahdinkoa eivät poliitikot juuri halunneet mainita tai käsitellä – ennen kuin julkinen paine kävi liian suureksi. Tässä kriisissä tapahtumat vaikuttavat olleen suhteellisen helppo uhrattava.
Lienee selvää, että hallitukset kuuntelevat SAK:ta tai UPM Kymmeneä paljon herkemmällä korvalla kuin tapahtuma-alan pienyrittäjiä tai freelancereita. Tämä pitää paikkansa, vaikka hallitus olisi kasattu ihan mistä tahansa poliittisesta laidasta. On lisäksi hyvin selvää, että suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenne valottuu pandemiaoloissa: ihmiset, joilla menee (suhteellisesti) erittäin hyvin, eivät ole kiinnostuneita friikkujen tai pienyrittäjien hädästä. Ihan kaikenlaista whataboutismia ”oikeista töistä” puhumisesta joidenkin muiden ihmisryhmien vielä kovempaan hätään vetoamiseen on käytetty olankohautusmekanismina.
Mitä tästä hallituksesta, jonka me kulttuuriväkenä koimme ”enemmän omaksi”, pitäisi ajatella? Olisiko jokin muu hallitus kenties hoitanut tapahtuma-alan ihmisten ahdingon koronakriisin keskellä paremmin?
Ehkä. Me emme kuitenkaan koskaan saa tietää sitä. Emmekä voi mitään sille tosiasialle, että koronavirus tarttuu ihmisten kohdatessa toisensa.
Musiikki- ja muut tapahtumat ovat monesti riskipitoisia: joko tapahtuma on tai sitä ei ole – toteutuminen harvoin varmistuu mitenkään erityisen hyvissä ajoin. Isoilla tähdillä toki keikkakalenterit olivat ennen koronaa pitkälle varattuja, mutta tuo luksus koskee vain isoja tähtiä ja heidän yhteistyökumppaneitaan. Alan ongelmat ja krooninen epävarmuus taloudellisen tulevaisuuden suhteen olivat sen toimijoille arkipäivää jo kauan ennen koronakriisiä.
Tähän mennessä yli vuoden kestänyt tapahtumien sulku tuntuu nävertävän niin muusikkoina kuin muilla kulttuurialoilla työskentelevien ihmisten identiteetin tuntua ja elämän merkityksellisyyden kokemista erittäin raskaalla tavalla. Kriisi osoittaa, että ihmisen on löydettävä merkitystä ja tarpeellisuuden tunnetta myös muusta kuin työstä – eikä tätäkään saisi jättää vain yksilöiden harteille.
Suomalainen kulttuuripoliittinen järjestelmä tukee sellaisia asioita, joita se osaa tukea ja joita voisi kenties kutsua ”kriteeriöidyksi kulttuuriksi”. Markkinaehtoisesti tapahtuva kulttuuri on Suomessa perinteisesti ollut tämän tuen ulkopuolella. Voidaan hyvin sanoa, että kritiikin kärki pitäisikin tapahtuma-alalla suunnata enemmän teollisuus- ja elinkeinoministeriön suuntaan.
Hyvin harva poliittinen liike on valmis sanomaan, että kulttuuri on täysin tarpeetonta.
Kulttuuri tapahtuu kaupungeissa: TAIKEn tuesta 59 prosenttia menee Uudellemaalle ja 75 prosenttia Pirkanmaan, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen muodostamalle kolmikolle, josta myös tulee 69,2 prosenttia tapahtumateollisuuden liikevaihdosta. Samalla Suomessa on 129 kuntaa, joissa käytetään alle kymmenen euroa per asukas kulttuuriin. On hyvin mahdollista, että kulttuurin tukeminen voi näyttää pienissä maaseutukunnissa omituiselta julkisten varojen tuhlaamiselta, koska tämä tuki ei juuri heitä koske eikä tämä ala osu näihin kuntiin.
Koronakriisi on myös tuonut päivänvaloon suomalaisen kulttuurituen keskeisen ongelman: kulttuurin ja liikunnan rahoittamisen rahapelien voittovaroista. On moraalisesti kestämätöntä, että kulttuurin tuki riippuu ihmisten peliriippuvuudesta ja vaikeiden sosiaalisten ongelmien aiheuttamisesta. Tämä kytkös tulee aiheuttamaan päänsärkyä vielä pitkään tulevaisuuteen.
Kuitenkin: aina kun Suomessa on itsenäisyyspäivä, haluaa yhteiskuntamme vyöryttää nimenomaan kulttuuria esiin. Yhteiskunta käyttää kulttuurin tekijöitä ja teoksia muodostamaan narratiivia jostakin merkityksellistä yhteisöstä, jolla on historia. Muutoinkin Suomi on halunnut ja haluaa esiintyä sivistysvaltiona. Hyvin harva poliittinen liike on valmis sanomaan, että kulttuuri on täysin tarpeetonta.
On selvää, että kulttuuria syntyy, vaikka yhteiskunta ei käyttäisi sen tukemiseen julkisia varoja ollenkaan. Yksityiset säätiöt varmasti pitäisivät tukiansa yllä ja kansalaiset ostaisivat joitain kulttuuripalveluja täysin yksityisesti toteutettuna. Olisi kuitenkin erittäin todennäköistä, että tälläisessä yhteiskunnassa miltei kaikki kulttuuriset asiat tulisivat tuontitavarana isommilta markkinoilta. Tätä voisi melkein jo pitää turvallisuuspoliittisena kysymyksenä, koska kuvatun kaltaisessa tilanteessa olisimme täysin ulkovaltojen pehmeän vaikuttamisen vietävissä.
Ilman omaa kulttuuria meillä ei jossain vaiheessa enää ole ”meitä” tarinana. Kotimaisilla kielillä tehty kulttuuri on omaa, mielien yhteistä, kollektiivista rakennusmateriaalia.
Kirjoittaja on helsinkiläinen muusikkoyrittäjä.