Maahanmuuttokriittiset oikeistopopulistit Ruotsissa ja Tanskassa ovat saaneet tuulta siipiensä alle. Siksi myös suomalaisten päättäjien tulisi käydä kriittistä itsetutkiskelua omien prioriteettiensa suhteen. 

Kesäkuu oli poikkeuksellisen kuuma kaikissa Pohjoismaissa. Eikä vähintään Ruotsissa, jossa kehkeytyi poliittinen kriisi hallituksen aikeista purkaa uudiskohteiden vuokrasäännöstelyä. 

Asuntomarkkinat muodostavat Ruotsissa monimutkaisen hallintohimmelin ja suurkaupungeissa vuokra-asuntoja saattaa joutua jonottamaan kymmeniä vuosia. Siksi asunto vuokrataan usein vuokralaiselta omistajan sijaan ja moni vanhempi laittaa lapsensa vuokrajonoon heti tämän syntymän jälkeen. Vuokrasäännöstelyn purun toivotaankin lyhentävän vuokrajonoja, mutta Ruotsin vasemmistopuolue pelkää sen johtavan myös vuokrien nousuun, mikä kurittaisi etenkin pientuloisia. 

Hallituksen aloite koski kuitenkin vain vuoden päästä valmistuvia uudisrakennuksia, eli noin prosenttia asuntomarkkinoista. Mutta kohun takia pääministeri Stefan Löfven menetti valtiopäivien luottamuksen, mikä avasi lyhyeksi hetkeksi Pandoran lippaan Ruotsin kenties kohutuimmalle hallitusyhteistyölle – maltillisen kokoomuksen ja ruotsidemokraattien välillä. 

Maltillisen kokoomuksen liberaalisiiven edustajan Ulf Kristerssonin yleinen suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ei ole enää yhtä ehdotonta.

Puolueet ovet lämmitelleet yhteistyötä ennenkin, mutta tuloksetta. Kun kokoomuksen entinen puheenjohtaja Anna Kinberg Batra vihjaili yhteistyöstä ruotsidemokraattien kanssa tammikuussa 2017, moni puolueen vaikuttaja kauhistui ja seuraavan puolen vuoden aikana kokoomus menettikin viisi prosenttia kannatuksestaan. 

Neljän vuoden aikana paljon on kuitenkin muuttunut. Maltillisen kokoomuksen liberaalisiiven edustajan Ulf Kristerssonin yleinen suhtautuminen ruotsidemokraatteihin ei ole enää yhtä ehdotonta ja sekä Tanskassa että Norjassa oikeistolaiset maahanmuuttokriittiset puolueet ovat päässeet vallankahvaan, joko osana hallitusta tai sen ulkopuolisina tukijoina. 

Kun Ruotsin hallitus kaatui, Ulf Kristersson nimettiin uudeksi hallitustunnustelijaksi ja Kristersson yrittikin muodostaa vähemmistöhallitusta, jota ruotsidemokraatit olisivat tukeneet sen ulkopuolelta. Ruotsidemokraateille tämä olisi sopinut, mutta sosiaalidemokraattien ja vihreiden johtama hallitus sai jatkaa keskustan ja vasemmistopuolueen tuella. Episodi antoi kuitenkin esimakua siitä, miten kokoomus ja ruotsidemokraatit voisivat hallita Ruotsia yhdessä, mahdollisesti kristillisdemokraattien ja liberaalien tuella.  

Entä voisiko samanlainen järjestely toimia Suomessa? Periaatteessa kyllä. Vähemmistöhallituksia ei ole Arkadianmäellä nähty sitten 1970-luvun. Mutta koska perussuomalaiset eivät omien sanojensa mukaan kaavaile ministerinpaikkojen kaltaisia hillotolppia vaan pikemminkin vipuvartta tiettyihin politiikan osa-alueisiin, ei hallituksen tukeminen sen ulkopuolelta olisi täysin poissuljettua.  

Vähemmistöhallituksen tukipuolueena perussuomalaisten kansanedustajat voisivat myös jatkaa agitointiaan ja ”puhua suunsa puhtaiksi” silloin kuin heitä huvittaa ilman, että pääministeriä vaivattaisi kysymyksillä siitä, mikäli hän hyväksyy milloin minkäkin kansanedustajan möläytykset.

Mitä perussuomalaiset voisivat sitten saavuttaa hallituksen ulkopuolisena tukipuolueena? Vastausta voi hakea tarkastelemalla Ruotsin lisäksi Tanskaa, jossa maahanmuuttokriittinen ja oikeistopopulistinen kansanpuolue tuki hallitusta sen ulkopuolelta vuodesta 2001 vuoteen 2007 ja taas vuodesta 2015 vuoteen 2019. 

Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana hallitus osti myös mainostilaa libanonilaisista sanomalehdistä, joissa kerrottiin arabiaksi ja englanniksi Tanskan maahanmuuttopolitiikan tiukennuksista.

Kööpenhaminan yliopiston apulaisprofessori Karina Kosiara-Pedersenin mukaan kansanpuolue on kahdenkymmenen viime vuoden aikana onnistunut tiukentamaan etenkin maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikkaa sekä jossain määrin kriminaalipolitiikkaa. Käytännössä tämä on tarkoittanut rajatarkastusten käyttöönottoa ja leikkauksia pakolaisille ja turvapaikanhakijoille tarkoitetuista varoista. 

Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana hallitus osti myös mainostilaa libanonilaisista sanomalehdistä, joissa kerrottiin arabiaksi ja englanniksi Tanskan maahanmuuttopolitiikan tiukennuksista. Rivien välistä saattoi siis lukea, että turvapaikanhakijat eivät olleet tervetulleita Tanskaan. Keväästä 2021 lähtien Tanska on myös evännyt syyrialaisten oleskelulupia ja rohkaissut heitä eri tavoin palaamaan vapaaehtoisesti kotimaahansa. Pakkopalautuksia maa ei kuitenkaan pysty tekemään, koska sillä ei ole palautussopimusta Syyrian kanssa. 

Yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa oli kuitenkin kansanpuolueelle katkeransuloinen ja kaksiteräinen miekka. Demarihallitus toimeenpani toki pitkän liudan kansanpuolueen maahanmuuttopoliittisista vaatimuksista, ja monen tutkijan mukaan demarit omaksuivat miltei kokonaan kansanpuolueen maahanmuuttokriittisyyden. Mutta toisaalta kansanpuolueen kannatus romahti kahdellatoista prosentilla puolueen tuettua demarihallitusta vuodesta 2015 vuoteen 2019.  Kansanpuolue hävisi tuolloin asiantuntijoiden mukaan kannatusta sekä oikeistolle että sosiaalidemokraateille. 

Maahanmuuttokriittisen politiikan ja puheen normalisoimisen lisäksi perussuomalaisten kaltaisen puolueen nousu hallitukseen saattaisi myös lisätä kansalaisten yleistä luottamusta politiikkaan, demokratiaan ja sen instituutioihin. Näin on käynyt ainakin muissa Länsi-Euroopan maissa, joissa maahanmuuttokriittiset puolueet ovat päässeet valtaan, ainakin Politics and Governance -lehdessä julkaistun tutkija Marlene Maukin artikkelin mukaan. 

Esimerkiksi Tanskan kansankäräjävaalien äänestysprosentti on pyörinyt kahdenkymmenen viime vuoden aikana tukevasti 85 prosentin tuntumassa, mikä on 15–20 prosenttia korkeampi kuin Suomessa. 

Kuitenkin suomalaisiin verrattuna suurempi osa tanskalaisista suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon, vaikka moni hyväksyykin, että Tanska on monikulttuurinen ja tulee pysymään sellaisena.

Samankaltaisuuksista huolimatta Tanskan ja Suomen vertaaminen ei ole täysin mutkatonta. Tanskassa vähemmistöhallitukset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja siksi järjestely on ennustettavampi ja vakiintuneempi. 

Maahanmuuttokeskustelu on Tanskassakin kahtiajakautunut. Kuitenkin suomalaisiin verrattuna suurempi osa tanskalaisista suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon, vaikka moni hyväksyykin, että Tanska on monikulttuurinen ja tulee pysymään sellaisena. Tanskassa myös sananvapauteen liittyvät kysymykset ovat herkempiä kuin Suomessa muun muassa vuoden 2005 kohun takia, jolloin Jyllands-Posten julkaisi pilapiirroksia profeetta Muhammedista.

Mitä suomalaisten päättäjien sitten tulisi ajatella Tanskan ja Ruotsin viimeaikaisista politiikan koukeroista? Ensinnäkin Tanskaa vuosina 2015–2019 hallinnut demarivetoinen vähemmistöhallitus osoittaa, ettei yhteistyö maahanmuuttokriittisten puolueiden kanssa ole ilmaista vaan tuen vastineeksi on tarjottava jotain. Toisaalta vastuunkanto jopa hallituksen ulkopuolella voi myös johtaa maahanmuuttokriittisen puolueen kannatuksen romahdukseen ja sen jälkeiseen itsetutkiskeluun – mikäli maahanmuuttopolitiikkaan tehdään tiukennuksia. 

Heinäkuussa 2021 Suomen hallituksen kannatus on Ylen mielipidemittauksen mukaan tukevasti 55 prosentin hujakoilla. Mutta, etenkin jos perussuomalaiset suostuvat hallituksen ulkopuoliseksi tukipuolueeksi ja eräänlaiseksi kuninkaantekijäksi, ei keskustavasemmiston kannata tuudittautua siihen, etteivät perussuomalaiset pääsisi vallankahvaan, vaikka puolueella onkin kimurantti suhde kokoomukseen.  

Sen sijaan keskustavasemmistolle ja kaikille muillekin puolueille tulee taas aluevaalien alla ja miksei sitä ennenkin hyvä sauma kertoa äänestäjille, miksi pienituloisia vuokralaisia ei pidä kurittaa, miksi Suomen tulee vastaanottaa ja kotouttaa pakolaisia ja miksi äänestäminen on ylipäätään tärkeää.