Jean Sibeliuksen Finlandia on yli 120-vuotisella matkallaan mukautunut moneen käyttöön: sotauhosta rauhanaatteeseen, elokuvatunnelmista urheilutapahtumiin. 

 

Kun Venäjän keisari Nikolai II oli allekirjoittanut julistuskirjan Pietarissa 15. helmikuuta 1899, alkoi seuraavana päivänä Helsingissä kiertää huhu, että jokin salassa valmisteltu valtiokaappaukseen vertautuva julistus olisi tulossa. Kolmen päivän kuluttua julkistettiin Helmikuun manifestina tunnettu säädös. 

Suomalaiset kokivat manifestin juuri heitä ja heidän oikeuksiaan vastaan suunnatuksi iskuksi. Se kavensi itsemääräämisoikeutta, merkitsi ensimmäisen sortokauden alkua ja sysäsi liikkeelle aivan uudella tavalla suomalaisten poliittisen aktiivisuuden: helsinkiläiset naiset pukeutuivat mustiin, ylioppilaat kietoivat käsivarteensa surunauhan ja kirjakauppojen näyteikkunat täyttyivät Suomen oikeuksia puolustaneista kirjoista. 

Myös taiteilijat osallistuivat vastarintaan. Suomalaisten tunnot kiteytyivät Eetu Iston maalauksessa Hyökkäys, jonka painokuvia levisi tuhatmäärin joka puolelle Suomea. 

Venäläishallinnon kuristusotteessa lehdistöä sensuroitiin. Marraskuussa 1899 Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa järjestettiin Sanomalehdistön päivien juhlanäytäntö. Todellisuudessa se oli sensuuria vastaan suunnattu kokoontuminen, jossa juhlan varjolla voitiin keskustella politiikasta. Tilaisuus huipentui Suomen historiaa esittelevään kuvaelmasarjaan. Musiikki oli tilattu Jean Sibeliukselta, tosin se hujahti puheensorinassa ja juhlahumussa yleisöltä suureksi osaksi ohi korvien. 

Viimeinen kuvaelma oli sytyttävästi nimeltään ”Suomi herää”. Sen musiikkiin sisältyi piiloviesti: hymnijakson ensimmäiset yhdeksän säveltä esiintyvät jo vuonna 1881 Emil Genetzin veljensä Arvidin tekstiin säveltämän mieskuorolaulun Herää, Suomi! keskiosassa. Sävellaji on sama, soinnut ovat samat, mutta rytmi on eri. Sibelius ei ainoastaan vihjaa, vaan suorastaan alleviivaa mielleyhtymää laulun sanoihin: ”Vasta kun leijona valveutuu, loppuvi kärsimys Suomen.” 

Genetzin laulu tunnettiin hyvin. Suomenmielisissä piireissä 1800-luvun lopulla sitä oli jopa tarjottu vaihtoehtoiseksi Suomen kansallislauluksi. 

Seuraavana vuonna Sibelius muokkasi kuvaelmasarjan viimeisen osan musiikista Finlandian, josta tuli nopeasti suomalaisten itsenäisyystaistelun musiikillinen symboli. Helsingin filharmonisen seuran orkesterin Euroopan-kiertueella kesällä 1900 sitä esitettiin nimillä ”Vaterland” ja ”La Patrie”. Syksyllä kuvaelman pianosovitus sai kuitenkin Axel Carpelanin ehdottaman nimen Finlandia, mutta teos koettiin niin tulenaraksi, että sitä esitettiin Venäjän keisarikunnan alueella neutraalimmin ”Impromptuna”. Helmikuussa 1901 Robert Kajanus vihdoin johti orkesterisovituksen Finlandia-nimellä. 

Timo Koivusalon käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Sibelius (2003) tekijä ottaa melkoisia vapauksia kuvatessaan Finlandian ensiesitystä. Ison orkesterin lopetettua soittonsa ennen hymnijaksoa frakkipukuiset miehet alkavat sieltä täältä yleisön seasta hiljalleen astella orkesterin eteen asettautuen kuoroksi laulaen samalla sanoja, jotka kirjoitettiin vasta neljänkymmentä vuotta myöhemmin. Uskaliaan mahtipontinen irtiotto nykyohjaajalta: tositapahtumista piittaamatta hän vahvistaa tuttua suurta tarinaa, kiteyttää kansan satavuotisia tuntoja ja lujittaa Finlandialle annettuja merkityksiä. 

Finlandia on soinut tunnelmiltaan hyvin erilaisten elokuvien ja televisiosarjojen taustalla. Niin ikään urheilutapahtumissa sitä on väännelty moneen suuntaan. Mutta fiilis on tärkein, Finlandia yhdistää. Siksi sitä on kuultu myös jääkiekkoareenoilla NHL-pelien erätauoilla viihdytysnumeroissa. 

Tuskin oli sattuma, että alun perin puhtaasti orkesterisävellykseksi kirjoitetun musiikillisen poliittisen vastalauseen Yhdysvaltojen ensiesityksen soitti jouluaattona 1905 Metropolitan-oopperassa venäläinen sinfoniaorkesteri, Russian Symphony of New York. 

Kun Finlandia heti viime vuosisadan alkuvuosina alkoi levitä monenkirjavine nuottipainoksineen Yhdysvalloissa, sen ympärille kehkeytyi useita käyttötarkoituksia ja merkityksiä. Valtameren toisella puolella sävellyksen katsottiin edustavan pienoiskoossa Suomea ja aitoa suomalaisuutta. Se rakensi Venäjän kainalosta irtaantuvan pienen valtion tarinaa. Käytännölliset amerikkalaiset hyödynsivät luterilaisen hymnin tyyliin sävelletyn melodian istuttamalla siihen hengelliset sanat ja ottamalla laulun protestanttikirkkojen virsikirjaan. 

Sibelius itse ei ajatellut, että sävellykseen liitettäisiin sanat. ”Sitä ei ole tarkoitettu laulettavaksi”, hänen kerrotaan sanoneen. ”Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda.” 

Ja maailma on todella halunnut laulaa. Suomessa Jalmari Finne tarjosi vuonna 1937 hymniin kirjoittamaansa tekstiä, mutta sitä ei juuri tunneta. Sen sijaan tenori Väinö Solan samana vuonna tekemää tekstiä käytettiin vapaamuurarien tilaisuudessa huhtikuussa 1938, jolloin sen esitti mieskvartetti harmonin säestyksellä. Vasta kun mieskuoro Laulu-Miehet tilasi vuonna 1940 sanoituksen runoilija V. A. Koskenniemeltä, syntyivät nykyisin yleisimmin käytössä olevat sanat, ja samana vuonna mieskuoroversio Finlandia-hymni sai ensiesityksensä. Sibelius teki vuonna 1948 vielä erikseen sovituksen sekakuorolle. 

Pienestä sävellyksestä tuli heti kansallinen vertauskuva. Sävellys sinänsä ei ole suuri, mutta siihen liitetyt tarinat ovat.

Syntymästään lähtien Finlandia on mukautettu myös muuhun kuin puhtaasti musiikilliseen käyttöön ‒ ehkä juuri siksi, että se on musiikillisesti niin vahva. Pienestä sävellyksestä tuli heti kansallinen vertauskuva. Sävellys sinänsä ei ole suuri, mutta siihen liitetyt tarinat ovat. 

Finlandian uhmakkaissa vaskisoinneissa ja voitokkaasti päättyvässä draamassa on peruskallion jykevyyttä, kun taas tasapainottavassa hymnimäisessä taitteessa soivat seesteisemmät tunnot. Hymnijaksoon on sittemmin eri puolilla maailmaa sepitetty useampiakin sanoituksia. Sen vapautta henkivissä tunnoissa on yleismaailmallista vetovoimaa; esimerkiksi 1960-luvun lopussa Nigeriasta irtaantunut, lyhytikäiseksi jäänyt Biafran valtio valitsi sen kansallishymnikseen. Englanninkielisen tekstin Land of the Rising Sun kirjoitti Nigerian entinen presidentti Nnamdi Azikiwe. 

Finlandia on arvatenkin valjastettu myös sotilaallisiin isänmaallisiin tunnelmiin. Sitä on käytetty esimerkiksi kohottavana loppuna vuonna 1943 valmistuneessa dokumenttielokuvassa, joka kertoo suomalaisesta SS-pataljoonasta, keväällä 1941 värvätyistä vapaaehtoisista, jotka koulutettiin Saksassa. Niin ikään vuonna 1955 valmistuneessa Tuntematon sotilas -elokuvassa kuullaan Finlandiaa, ja vielä uusimmankin filmatisoinnin (2017) lopussa – kaiken sotaan ja sen mielettömyyteen turtumisen päätteeksi – välähtää muutama tahti Finlandiaa. 

Toisenlaista Finlandian isänmaallista käyttökuvastoa edustaa Mika Kaurismäen elokuva Arvottomat (1983). Se alkaa Anssi Tikanmäen populaarilla sovituksella Finlandiasta, jonka siivittämänä kamera lähestyy kaupunkia lintuperspektiivistä. Totuttujen havumetsien ja järvien sijasta mustavalkoisessa kuvassa näytetään meren jäätä, rujoa kaupunkia ja sen kattoja; jyhkeät kalliot ovat korvautuneet kivisillä kerrostaloilla. Kaurismäen elokuvan yhtenä kantavana teemana on vapauden kaipuu. Tarina näyttää isänmaan nuhruiset kasvot ja välittää harvemmin valituista näkökulmista tunnelmia apeasta Suomesta, jossa silti siintää toivonpilkahdus. 

Finlandia on taipunut myös rauhanlauluksi. Peter, Paul and Mary sekä Joan Baez ovat esittäneet sitä nimellä A Song of Peace. Englanninkieliset sanat maalaavat John Lennonin Imaginen tavoin kuvan koko ihmiskunnan rauhasta, jossa taivas on yhtä sininen kaikkialla. YouTubessa on klippejä, joissa Joan Baez kertoo yleisölle laulun olevan Suomen kansallishymni ja sen kertovan kansoista, mutta ei toisistaan erillään olevista kansakunnista. Ajatus on jo aika kaukana Suomen irrottautumisesta Venäjästä. 

Aina silloin tällöin julkisuuteen putkahtaa keskustelu siitä, pitäisikö Finlandia-hymni valita Suomen viralliseksi kansallislauluksi. Perustelut eivät ole olleet kovin luontevia, eivätkä kansalaisaloitteet toistaiseksi ole tuottaneet tulosta. Hankkeisiin liitetyt puheet maabrändistä tuntuvat yliampuvilta. Kuinka moni meistä oikeasti muistaa jonkin maan kansallishymnin tekijät tai edes osaisi hyräillä kokonaista säkeistöä? 

Kun Finlandia vapautuu tekijäinoikeuksista musiikin osalta vuonna 2027 ja tekstin osalta vuonna 2032, tulemme aivan varmasti kuulemaan monenkirjavia uusia versioita, joilla ei enää ole mitään tekemistä alkuperäisen sävellyksen käyttöyhteyden kanssa. Se on hyvän sävellyksen merkki. Finlandia kestää kaiken.