Ulkoministerin valtiosihteeri Johanna Sumuvuori.
Kun Talebanit ottivat elokuussa vallan Afganistanissa, keskusteluun nousi ymmärrettävästi myös 20-vuotisen kriisinhallintaoperaation kritiikki. Kansainvälisten joukkojen vahvuus oli suurimmillaan yli 130 000 sotilasta ja rahaa paloi, mutta oliko kaikki turhaa?
Afganistanin sotilaallisen kriisinhallintaoperaation tehtävänä oli muun muassa turvata siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön toimintamahdollisuudet. Suomikin on tukenut Afganistanissa esimerkiksi peruspalveluiden ja infrastruktuurin kehittämistä, koulutusta, naisten ja tyttöjen asemaa ja maaseudun elinkeinoja. Kyynisimmät ehtivät loppukesän kaoottisten tapahtumien jälkeen todeta, että kaikki työ on ollut kaivoon kannettua vettä.
Afganistanissa on kuitenkin saatu myös tuloksia esimerkiksi lasten kouluun pääsyn parantamisessa, äiti- ja lapsikuolleisuuden vähentämisessä ja puhtaan juomaveden ja terveyspalvelujen saatavuudessa. En voi ajatella, että nämä saavutukset olisivat muuttuneet merkityksettömiksi. Kehitysyhteistyötä tarvitaan edelleen.
On selvää, että Afganistanin kriisinhallintaoperaation opit on analysoitava kriittisesti. Ulkoministeriö laatiikin ensi kevääksi vaikuttavuusarvion Suomen osallistumisesta sotilaalliseen ja siviilikriisinhallintaan Afganistanissa yhteistyössä puolustusministeriön ja sisäministeriön kanssa.
Johdin tällä hallituskaudella parlamentaarista kriisinhallintakomiteaa, joka antoi keväällä suosituksia kriisinhallinnan kehittämiseksi. Yksi tärkeimmistä suosituksista koski kriisinhallinnan kokonaisvaltaisuuden ja toimijoiden välisen yhteistyön parantamista. Kansalaisyhteiskunnan edustajat nostivat vahvasti esiin kolmoisneksus-ajattelua, joka tarkoittaa rauhantyön, humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön yhteensovittamista ja yhteisen strategisen tilanne- ja riskiarvion pohjalta toimimista.
Eräs siviilikriisinhallinta-asiantuntija totesi joskus, että konfliktien ehkäisemisessä kannattaa yleisesti ottaen toimia siten, että sotilaallinen voima on ”vasta viimeisenä sisällä ja ensimmäisenä ulkona”, kun taas siviilitoimijoiden osalta järjestys on päinvastainen. Kokonaisvaltaisuus onnistuu vain eri toimijoiden pitkäjänteisellä yhteistyöllä sekä huomioimalla paikallisten ihmisten tarpeet ja osallisuus. Tämä kokonaisuus ei Afganistanin osalta onnistunut. Suomen kannattaakin pitää aktiivista ja korkeaa profiilia aidosti kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan puolesta.