Työpisteelläni on mustavalkoinen kuva. Kättelen siinä juuri vankilasta vapautunutta Nelson Mandelaa. Tuo kuva on ainoa, jota pidän esillä kaikista niistä vuosista, jolloin tein töitä kansanvallan ytimessä.
Mustavalkokuvissa – tässäkin – on valtavasti sävyjä ja kiinnostavia varjoja. Itse asiassa ne ovat kaikkea muuta kuin mustaa ja valkoista. On paljon eri asteita tummaa, harmaata ja vaaleaa. Mustavalkokuvat haastavat. Ne jopa sattuvat.
Mandelan kohdalla vankilavuodet ahtaassa sellissä avautuivat valoon. Hänen sovinnon ja anteeksiannon eteen tekemänsä työ ylitti helpon ja aika ymmärrettävän mustavalkoisuuden. Eri puolilta rintamia, myös niiden välistä, löytyi paljon arvokasta yhteistä, joiden varaan tulevaisuuden muutokset voitiin rakentaa.
Mandela muistuttaa minua keskustelun ja kuuntelemisen tärkeydestä, mutta myös irrottautumisesta mustavalkoisuuden poteromaailmasta. Jokaisesta meistä, samoin kuin kohtaamistamme asioista ja ilmiöistä, löytyy sekä jotakin hyvää ja valoisaa että jotakin pahaa ja pimeää.
Itse asiassa kaikki sävyt siinä välillä antavat meille mahdollisuuden oppia ja kehittyä, muuttua ja kasvaa. Harmaassa on kyse ihmisyyden olemuksesta: ilmiöiden ja asioiden erittelemisestä, suhteellistamisesta ja asettamisesta ympäröivään todellisuuteen.
Niinkin arkinen asia kuin yhteiskunnallinen keskustelu – käydäänpä sitä erilaisissa yhteisöissä, perinteisessä mediassa tai nettimaailmassa – on minusta nyt pelottavan mustavalkoista. Sävyt on siivottu pois. Kuvasta on tullut räikeä, epätäydellinen ja epätosi.
Välittävä, toisten näkemyksiä kuunteleva ja kehittymisen mahdollisuuksia avaava keskustelu on kaikenlaiselle kasvulle tärkeätä. Kun yhdet vain huutavat, toiset vaikenevat. Miten yhteistä ymmärrystä voisi näin syntyä?
Mustavalkomaailmassa näyttää olevan pakonomainen tarve selittää toisten valintoja ja olla tietävinään niistä enemmän kuin on kohtuullista. Harmaan sävyissä liikkuessa voi malttaa mielensä ja sietää erilaisia mielipiteitä. Jotkut niistä voivat olla jopa uusia oivalluksia, joilla voidaan mennä eteenpäin.
Hurjia ovat myös mustavalkoisen keskustelun ylilyönnit, kuten että demokratia ja kansalaisoikeudet, vaikkapa kansalaisten itsemääräämisoikeus, olisi säädetty suojaamaan salaliittoihin uskovien oikeuksia. Kyllä ne ovat meidän kaikkien suojaksi, erityisesti pahoina aikoina.
Kun yhdet vain huutavat, toiset vaikenevat. Miten yhteistä ymmärrystä voisi näin syntyä?
Höystelen hiukan huumorilla, ellen jopa ironialla, muutamaa esimerkkiä poteroiden suvaitsemattomuudesta.
Venäjän Vladimir Putin tuntuu olevan maailman mahtavin johtaja, sillä hän on uutisvirrassa lähes kaikkien kyberuhkien takana, johtaa hybridisotia herkeämättä, vaikuttaa vaalituloksiin ja ehtii vaikka mitä, jotta viholliskuvasta saataisiin riittävän mustavalkoinen.
Putinia voi arvostella syystä – Krimistä, Navalnyin kohtelusta ja muustakin – mutta ei sentään kaikesta mahdollisesta. Eihän näin avaudu edes keskustelun mahdollisuutta, kun mielikuvat tulevat faktaa vahvemmiksi.
Asevarustelusta ei ole mitään hyötyä ilmastonmuutoksen aiheuttamissa uhkissa tai pandemioissa. Päinvastoin, aseet ovat vapaamatkustajia ilmastonmuutoksen torjunnassa. Niihin sitoutuneita päästöjä ei lasketa eikä niille ole asetettu mitään rajoja. Rantasaunan lämmityksestäkin puhutaan ilmastouhkana enemmän kuin asevarustelusta. Asevarustelulla kuitenkin militarisoidaan turvallisuutta.
Entäpä pandemia? Informaatiotulvaa on riittänyt ähkyyn asti. Maissa, joissa on ollut rajuja sulkuja ja varsin korkea rokotusaste, ollaan taas suurissa vaikeuksissa. Sen sijaan, että eriteltäisiin itse viruksen käyttäytymistä ja toimien johdonmukaisuutta, julkinen keskustelu keskittyy tuomioiden jakamiseen. Aika harva siksi rohkenee sanoa, etteivät koronavirukset tule mihinkään katoamaan ja uusia variantteja syntyy. Ehkä jopa rokotteiden tahdissa.
Pandemiakuvan harmaissa sävyissä kuitenkin näkyy, että valtava osa maailman ihmisistä ei ole saanut lainkaan rokotusta köyhyytensä vuoksi. Rikkaiden maiden kohdalla näkyy puolestaan hämmentävästi, että rokotetutkin levittävät virusta, tartuttavat tautia ja voivat sairastua siinä missä rokottamattomat.
Rokotuksia ja myös lääkkeitä – niiden kehitystyötä ja saatavuutta – pitää edistää kaikkialla, koska niin edistetään turvallisuutta. Tueksi tarvitaan pysyviä ihmisten ja yhteiskuntien käyttäytymismuutoksia tarttuvien tautien ehkäisemiseksi, mutta myös terveydenhuollon kantokyvyn vahvistamista.
Tarjoamme vuoden viimeisessä numerossamme pohdintaa sotaelokuvien sodanvastaisuudesta elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen kanssa. Hänellä on punnittuja näkemyksiä siitä, miten väkivaltaa tulisi kuvata. Kun ammutaan, ihmisiä kuolee. Kun lyödään, ihmisiä sattuu.
Kirjallisuuden emeritusprofessori Juhani Niemi tuntee sodan ja rauhan teemat. Hänen mukaansa suomalaisten identiteetistä on kehittynyt kaksi valtamyyttiä, jotka ovat kilpailleet kaunokirjallisuudessamme. Yhtäältä on pidetty yllä käsitystä suomalaisten sotaisesta urhoollisuudesta. Toisaalta on kuviteltu Suomen korpien kätköissä elävän maailman rauhallisimman rahvaan. Myyttien erittely avaa kiinnostavan matkan itseymmärrykseemme.
Pekka Hakon essee puolestaan kuvaa, miten Jean Sibeliuksen Finlandia syntyi ja miten sitä on käytetty. Onhan Finlandia myös rauhanlaulu! Aku Ankkaakaan emme unohda. Emmekä sitä, että Ahvenanmaan demilitarisointia kannattaisi juhlistaa vieläkin suuremmalla ylpeydellä kuin mitä nyt on tehty.
Kriittisen, eri puolia puntaroivan ja erilaisia ääniä kuuntelevan yhteiskunnallisen keskustelun elinvoima on kansanvallan ydintä. Kun sitä uhataan rahapulalla, uhataan myös demokratiaa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun pikkurahoista haetaan suuria säästöjä samalla kun miljardit hyväksytään olankohautuksella. Näinhän tänä syksynä on nähty.
Ydintehtävänä on tuoda mustavalkoisuuteen eri sävyjä. Toivokaamme siksi, että kulttuuri- ja mielipidelehtiä pystytään julkaisemaan myös vuonna 2022. Ydinhän on jo klassikko!