Suomalainen työmarkkinajärjestelmä ei kykene tekemään sitä, mihin se on suunniteltu. Se on kuin ilman piirustuksia viiden sentin timpureiden tekemä talo: vino ja vesi tulee katosta läpi. 

Suomalainen työmarkkinamalli toimii huonosti. Keskitettyjen ratkaisujen aika päättyi Elinkeinoelämän Keskusliiton suunnanmuutoksella 2015. Menneen tilalle ei sovittu mitään. Suomalaista sopimisen mallia voisi luonnehtia erilaisten ja ristiriitaisten näkemysten sekasikiöksi. 

Viimeinen työmarkkinakierros, joka jatkuu edelleen, on oiva osoitus mallin toimimattomuudesta. Paperiteollisuudessa taisteltiin ideologisista asioista kuukausikaupalla, julkisella sektorilla ei näytä tulevan valmista aikoihin. Sopimukseton ajanjakso on jo nyt ennätyspitkä. 

Muodollisesti elämme liittokierrosten maailmassa. Oppikirjan mukaan se tarkoittaa sitä, että eri alojen työehtosopimusten sisältö voi poiketa toisistaan. ”Yleisestä linjasta” poikkeaminen on mahdollista, jopa suotavaa. Toimialoilla ongelmat poikkeavat toisistaan, joten kansantalouden kasvun näkökulmasta ratkaisujenkin tulisi poiketa toisistaan. Näin kertoo teoria. 

Käytäntö on jotain aivan muuta. Laajalle varsinkin työnantajapuolella on levinnyt oppi, jonka mukaan hajautettu perusmalli onkin äärimmäisen keskitetty. Sinappia kaurapuuroon. Oppi kulkee nimellä [kurs] Suomen malli. Sen ajatus on yksinkertaisesti se, että vientisektori avaa tes-kierroksen ja muut alat seuraavat kuin köyhän talon porsaat kiltisti karsinaan kärsä saparossa kiinni. On selvää, että mahdolliset alakohtaiset ongelmat jäävät ratkaisematta. Vääristymät kärjistyvät. 

Suomen malli on kopioitu Ruotsista, mutta Suomessa ei koskaan muutettu vientivetoisen mallin edellyttämiä rakenteita. Malli oli susi jo syntyessään. Siksi siitä tuli torso ja haitta talouden toiminnalle. Ruotsissa malli joustaa aika ajoin. Onhan Ruotsissa kyetty yhteistuumin ratkaisemaan julkisen sektorin palkkauksen jälkeenjääneisyyttä yhteistyössä ja sopien. Näin on toimittu opettajien ja sairaanhoitajien kohdalla. Mutta ei Suomessa. Palkkavääristymien korjausyritykset ovat törmänneen hyvin yhtenäiseen työnantajien ja poliitikkojen rintamaan, jossa vaatimukset on tyrmätty epärealistisina ja kohtuuttomina. 

Valtakunnansovittelija on asettunut täysin kritiikittä tukemaan torsoa työmarkkinamallia puolustamalla tiukasti Suomen mallia ja sen kankeita palkanmuodostuksen mekanismeja. Kun sovitteluinstituutio ei sovittele, vaan toimii työantajien näkemysten varmistajana, tuloksena on ongelmien pitkittyminen ja työrauhan vakava vaarantuminen. Se ei ole kansankunnan etu. 

Valtakunnansovittelija on itse julistanut, ettei hän tee sovintoesityksiä, jotka ylittävät ”yleisen linjan”. Ilmoitus on siinäkin mielessä erikoinen, ettei mitään yleistä linjaa ole olemassakaan. Ei ”de jure” eikä enää myöskään ”de facto”. 

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta tiivisti (18.5.2022) asian oivasti: ”Nykyinen neuvottelumalli johtaa työtaisteluihin ja epävakauttaa yhteiskunnan kehitystä. Tarvitaan joustavuutta palkka- ja työehtopolitiikkaan, koska ilman sitä ei sama- tai matalapalkkaisuusongelmaa saada ratkaistua.”

Erityisesti julkisen sektorin naisvaltaiset alat ovat näissä vakiintuneissa työmarkkinakäytänteissä lirissä. 

Näillä aloilla on kaksi hyvin fundamentaalista ongelmaa. Julkisella sektorilla palkkaliukumaa on vähemmän kuin yksityisellä sektorilla. Ero on vuosittain pieni, ehkä n. 0,5 %:n luokkaa. Vuosien myötä se kasvaa merkittäväksi mittoihin. Kun survotaan sopimusratkaisut samaan muottiin ”Suomen mallin” mukaisesti vuodesta toiseen, jäävät monet naisvaltaiset julkisen sektorin alat vääjäämättä yleisestä palkkakehityksestä jälkeen. Terveydenhoitoalan työtaistelun taustalla onkin nähtävissä sykli: isommin on ryskynyt 1984, 1995, 2007 ja nyt 2022. Onhan tämä hölmöläiset hommaa: asiat hoidetaan vaikeimman kautta. 

Toinen taustalla oleva pulma, jonka ratkaisuun sopimusjärjestelmä ei näytä millään taipuvan, on naisvaltaisten ja miesvaltaisten alojen palkkaerojen korjaaminen. Historiallisista syistä tämä selittämätön palkkaero on suuri. Tästä näkökulmasta on kovin imartelevaa kutsua Suomea pohjoismaaksi, Euroopassakin olemme korkeintaan keskikastia. Korjaamisyrityksen törmäävät toistuvasti kivimuuriin. Lyhyt tyrmäys kuuluu: ei ole rahaa. 

Näyttää siltä, että suomalainen työmarkkinamalli uusintaa historiallista vinoumaa.

Työmarkkinoita täysin ymmärtämätön journalisti ja poliitikko osaa hokeman: alipalkatuille hoitajille ei voida antaa normaalia suurempia palkankorotuksia, koska ne leviävät koko julkiselle sektorille ja siitä koko kansantalouteen. Seurauksena tulee katastrofi ja heinäsirkkaparvet syöksyvät Suomeen ja uhkaa ikuinen yö. Oikein viisaan vaikutuksen antaa, jos osaa lisäksi viitata vuoden 2007 työmarkkinakierrokseen. 

Tuo puhe on täyttä soopaa. Eihän tämä ole kuin järjestelykysymys. Kehotan katsomaan Suomenlahden taakse. Ruotsissa on pystytty korjaamaan palkkavääristymiä ilman dominoefektiä. Miksi ihmeessä se ei onnistuisi Suomessa?

Työmarkkinaumpisolmun aukaisu on – ei enempää eikä vähempää – kuin tahdon asia. Kaikki työmarkkinakiistat ovat päätyneet ratkaisuun. Niin tämäkin.  

Yksi tuoreimman työmarkkinakierroksen piirre on ollut yhteiskunnallisten tavoitteiden näkyminen neuvotteluissa. Metsäteollisuuden sopimusjärjestelmää koskevat tavoitteet istuvat aika huonosti hajautetun liittokierroksen agendalle. Järjestelmämuutoksia ei ole totuttu ratkaisemaan liittoneuvotteluissa. Ne ovat mitä suurimassa määrin keskusjärjestösopimisen asioita. 

Hoitajaliittojen vaatimukseen liittyy ainakin kolme isohkoa yhteiskunnallista ulottuvuutta. Mutta niitä ei sopimusjärjestelmä ei kykene käsittelemään. Siksi tämä venyy.

Tavoitteena on helpottaa hoivakriisiä työmarkkinaratkaisulla. Tämä on työnantajien mielestä täysin ennenkuulumatonta ja epäasiallista. Ei ihme, ettei suma purkaudu. Palkansaajapuolen päättelyketju on yksinkertainen ja selkeä. Suomalainen hoivajärjestelmä on romahduksen partaalla. Taustalla on työvoimapula. Nostamalla palkkoja hoitajat pysyisivät paremmin alalla ja uusia hakeutuisi alalle. Hoitajapulassa on nähtävissä jo selkeästi noidankehä. Kun jatkuvasti on alimiehitystä työssä, stressaava kiire ja eettinen painolasti kasvavat. Ne ovat puolestaan tekijöitä, minkä vuoksi alalta pyritään lisääntyvässä määrin pois. Tämä pahan kierre pitäisi pystyä katkaisemaan. 

Hoitajakriisi maksaa maltaita yhteiskunnalle. Yleensä kannattaa maksaa euro, jos sen tuotto on kaksi euroa. En pysty todistamaan, että palkkaratkaisun myötä syntyisi enemmän säästöjä, mutta mahdotonta se ei ole. 

Yksittäiset sairaanhoitopiirit ovat heräilleet kyselemään, josko he voisivat tehdä erillissopimuksia ohi oman työnantajaliittonsa. Työnantajien kovasti toivomalla paikallisen sopimisen tiellähän siinä oltaisiin. Sairaanhoitopiirit osaavat laskea: hieman kasvaneet palkkamenot ja työrauha varmistavat sen, että kustannuksia säästettäisiin. Kyse on siis järkevästä investoinnista. 

Työnantajat vastustavat kiivaasti tätä paikallista sopimista. Taas kerran havaitaan tämän kierroksen ominaispiirre: järjestelmän vaaliminen on kaikkein tärkeintä. Toinen iso yhteiskunnallinen teema on sukupuolten välisten epäoikeudenmukaisten vinoumien korjaaminen. Ja kolmas: työmarkkinamallin päivittäminen tähän päivään. 

Näyttää siltä, että merkittävät yhteiskunnalliset teemat eivät mahdu työmarkkinaneuvotteluiden esityslistalle.

Tämän vuoden inflaatio tulee olemaan yli 4 % (vauhti on nyt 5,7 %) ja sopimukset on tehty kahden prosentin tasolla. Vaikka liukumia tulisikin, on palkan ostovoima tukevasti pakkasen puolella. Tehdään 2000-luvun pohjakosketus. Tulonjako vääntyy entisestäänkin pääomatulojen voitoksi. Ostovoiman miinuskehitys on niin tuntuva, että taloudellinen kasvu vaarantuu, koska kysyntä ei vedä taloutta. 

Suurin syy miinuskehitykseen on taloudellisen toimintaympäristön muuttuminen dramaattisesti. Ei ole perusteita läimiä ay-johtajia. Syksyllä inflaationäkymä oli aivan toinen kuin nyt. Työehtosopimukset solmitaan aina tuntemattomaan tulevaisuuteen. Joskus rätingit pitävät ja joskus eivät. 

Vielä kerran rautalangasta vääntäen. On loogista ja järkevää, että toimintaympäristön nopea muutos näkyy tehtävissä ratkaisuissa. Kahden prosentin inflaationäkymässä tehdään erilaisia sopimuksia kuin neljän prosentin. Kun tosiasiat muuttuvat, minä tarkistan kantani. Entä Te, Sir?  

Sopimusjärjestelmää on koeteltu. On liian aikaista sanoa, onko nykymuotoinen sopimusjärjestelmä kuolinkouristuksissa vai jatkaako se elämäänsä pääosin nykymuotoisena.

Hoivasektorin palkkaratkaisu siirtyy näillä näkymin loppuvuoteen. Silloin käydään myös teollisuudessa neuvotteluja työehtosopimuksista. Ja eduskuntavaalit lähestyvät. Mitä siis syksy tuo tullessaan?

Hyvin todennäköistä on, ettei hoivasektorille sopimusta synny ilman ponnisteluja. Tulemme näkemään erittäin suurella todennäköisyydellä joukkoirtisanoutumisen, joka on määrältään historiallinen. Ja sopimuksen, joka tehdään kovassa paineessa. 

Vanhaa kasvatusperiaatetta mukaillen: Teet tai itket ja teet. Miksi ihmeessä työmarkkinajärjestelmä ei tee, vaan itkee ja tekee.