Vastakkainasettelun aika on tullut

Päätoimittaja Arja Alho

Ydin-lehti toivoi moninäkökulmaista ja alkuperäisen aikataulun mukaista keskustelua turvallisuudesta. Vaikka turvallisuusympäristössä tapahtui järkyttävä muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan, eduskunnan linjaukset niin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kuten myös puolustusvalmiudesta olivat vajaan vuoden sisällä tehtyjä eivätkä ne menettäneet merkitystään yhdessä yössä. 

Yhden yön jälkeenkin tosiasia oli: Suomi ei ollut sodassa. Suomi ei käynyt eikä käy nytkään kamppailua olemassaolostaan. Venäjä ei uhannut Suomen turvallisuutta. 

Selvää kuitenkin on, että Venäjän vajoaminen entistä syvempään autokratiaan tekee siitä naapurin, johon luottaminen on vaikeaa. Sota on myös aina rikos ihmisyyttä vastaan. Venäjä on tehnyt rikoksen.

Julkaisimme Sota ja rauha. Sotilasliittoon vai ei? -pamfletin. Vaikka Natojäsenyyden hakemisesta on tehty päätös, pamfletti on edelleen tärkeä siksi, että kansalaisten oikeus ja velvollisuus on keskustella Suomen ja myös muiden pohjoismaiden roolista Natossa ja sen kehittämisessä. Nyt viimeistään tarvitaan rauhallista, kriittistä ja eri vaihtoehtoja punnitsevaa keskustelua. Kun sanotaan, että kansa päätti, kansan pitää sanoa myös, mistä se päätti. 

Tärkeitä kysymyksiä on paljon. Haluammeko ydinaseuhkan kasvattamista vai vähentämistä? Haluammeko enemmän aseita vai parempaa sosiaaliturvaa? Haluammeko globaaleja ilmasto- ja ympäristötoimia ja miten edistämme niitä? Mitä haluamme naapurimme suhteen? Jätämmekö sen suureksi läikäksi kartalle, joka voidaan eristää ja unohtaa?

Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus olisi mielestämme muuttuneessakin turvallisuusympäristössä luonut Suomelle mahdollisuuden olla kokoaan suurempi kansainvälisessä sopimuspohjaisessa yhteistyössä, diplomatiassa, myös kriisinhallinnassa ja rauhaturvaamisessa sekä aseriisunnan ja ydinasekiellon edistämisessä. Euroopan Unionin roolin vahvistaminen ei ole myöskään menettänyt merkitystään.

Muutama vuosi sitten rauhanjärjestöt vierailivat Natopäämajassa. Jännitteiden kasvu ja Naton sotilaallinen kyky vastata niihin vuoropuhelun ja diplomatian sijaan aseidenvaraisesti, ilmaistiin hyvin suorasukaisesti. Epäilemättä emme vuosien mittaan ole olleet ainoita vieraita mutta ehkäpä ainoita, jotka sanoimme, ettei valmistautuminen sotaan tuo rauhaa, se tuo sodan. 

Naton kanssa tehty viime vuosien yhteistyö oli jo kääntänyt Suomen linjaa. Siksi Suomi ei ole allekirjoittanut ydinasekieltosopimusta, kuten ei mikään muukaan Naton jäsenmaa. Suomen puolustusvoimien suurin investointi, hävittäjähankinnat, kohdistui luonnollisesti Natoyhteensopiviin koneisiin. Naton kanssa on harjoiteltu tiiviisti jo jonkin aikaa.

Militarisoituminen sai pikavauhtia Natopäätöksen valmistelun kanssa.  Aitoja, muureja ja bunkkereita rakennetaan niin rajalle kuin muutoinkin. Aseita hankitaan ja jaetaan, uusia verkostoja perustetaan ja vanhoja vahvistetaan maanpuolustuksen nimissä, venäjää puhuvia tarkkaillaan, Ahvenanmaan demilitarisointi halutaan purkaa ja aivan tavanomaiset asiat ovat nyt kansallisia turvallisuuskysymyksiä. Pääministeri Marin ilmaisi halunsa rauhaan ja siksi esitti suomalaisen aseteollisuuden vahvistamista.

Erityisen vaikeaa on ollut julkinen keskustelu. Poliittisesti sitoutumattomaan rauhanliikkeeseen on lyöty leimoja, jotka ovat rauhanliikkeen arvojen, toiminnan päämäärien ja turvallisuusajattelun kannalta täysin käsittämättömiä.

Vastakkainasettelun maailma varjostaa nuorten tulevaisuutta.

Siksi toistamme uudelleen: Venäjän hyökkäys on kansainvälisen oikeuden vastainen. Ukrainalla on oikeus itsemääräämiseen kuten kaikilla kansakunnilla. Sodan uhreja on autettava kaikin mahdollisin tavoin. Sotarikokset on tutkittava ja syylliset on saatava vastuuseen. 

Sota on aina rumaa, eikä sitä käydä päämajojen strategiapöytien äärellä sivistyneesti pudottamalla täsmäpommi sinne tai siirtämällä joukot tuonne. Sotilaatkin ovat, riippumatta rintamalinjoista, jonkun rakkaita. Ukrainan presidentti Zelenskyi sanoi 21.5. että sota voi ratketa vain diplomatiaan. Ukraina tarvitsee tukeamme erityisesti tähän.

Turvallistaminen, josta keskustelen teorian luoneen Ole Wæverin kanssa, on vaarallista demokratialle ja kansalaisvapauksille. Menneet ja osin yhä jatkuvat poikkeusolot menettelytapoineen ovat normalisoituneet. Teknokraattien ja niiden poliittisten eliittien valta, joilla ei ole kansan mandaattia, on vahvistunut. Tulemme yhä useammin kuulemaan: meidän on pakko, ei ole vaihtoehtoa. 

Polarisoituminen iskee palleaan joka päivä otsikoissa, ajankohtaisohjelmissa, sosiaalisessa mediassa ja jopa poliitikkojen puheissa. Poliittisten tunteiden tutkimisen ja tunnistamisen tärkeys on kasvanut. Kun viha, pelko ja epäluulo hallitsevat, autoritaarisuus kasvattaa voimaansa. Kun toivo ja myötätunto vallitsevat, demokratia elää. Kannattaa huomata myös, että nuoret ikäluokat eivät ole yhtä Natomyönteisiä kuin vanhemmat. Vastakkainasettelu maailma varjostaa heidän tulevaisuuttaan.

Turvallisuus on riskien arviointia. Tehty päätös sen hakemisesta Natosta ei ole riskitön. Turvallisuuden korulauseen takaa löytyvät – kuten niin monin tutkimuksin eri sodista ja konflikteista on voitu osoittaa – rahan, rajallisten resurssien, voimapolitiikan ja valtataistelun vektorit, eikä niiden keskiössä ole turvaa hakevaa ihmistä.

Hyvinvointialueet ovat tärkeimpiä kansalaisten turvajärjestelyjä. Julkisten alojen työtaistelutoimet ja ennen muuta hoitajien väsyminen paitsi työolosuhteisiin myös palkkaukseen, uhkaavat vakavasti kaikkia pyrkimyksiä ennaltaehkäisevän hoidon vahvistamiseksi, lähipalvelujen saamiseksi, hoitovelan purkamiseksi ja ennen muuta väestön ikääntymisen tarkoittamien palvelujen monimuotoisuuden turvaamiseksi. 

Ralf Sund kirjoittaa suorasukaisesti siitä, mistä kenkä puristaa ja miksi vain työmarkkinaosapuolten kesken ratkaisua ei voi löytyä.  Hallituksen oli helpompaa päättä puolustusmenoista kuin julkisen alan palkkaohjelmasta. Tämä on malliesimerkki turvallistamisen vaikutuksista. Murheellista.