Ehdotan yhtä konfliktiperustaista näkökulmaa Venäjän Ukraina-sotaan. On syytä korostaa, että vaikka Putinin teot olisivat selitettävissä, niitä ei tarvitse eikä pidä hyväksyä.

Monet tutkijat painottavat, että sotien syntyä voidaan selittää erottamalla konfliktit sodista. Julkisessa keskustelussa Venäjän aloittamaa Ukraina-sotaa tarkastellaan kuitenkin usein vain Vladimir Putinin tai Venäjän tekona arvioiden hänen mielenterveyttään, sen sijaan että yritettäisiin hahmottaa taustalla olevaa konfliktia. 

Käytän tunnetun taloustieteilijän Branko Milanovicin globalinequality-blogissaan esittämää näkemystä Venäjän johdon toiminnasta ja sen taustalla olevista tekijöistä, Noam Chomskyn, tunnetun kielitieteilijän ja 1960-luvun näkyvän radikaalin, hahmottelemaa kuvaa Yhdysvaltojen ja Venäjän/NL:n suhteen kehittymisestä ja ukrainalaisen sosiologin Volodymyr Ishchenkon näkemyksiä Ukrainan ja Venäjän suhteista. Ishchenko toimii nykyään Saksassa, FU Berliinin ja Dresdenin yliopistoissa.

Milanovic olettaa, että maiden johtajat haluavat mailleen itsenäisyyttä ja varallisuutta. Nämä voivat olla ristiriidassa: kansainvälinen kauppa ja pääomaliikkeet tuovat varallisuutta mutta supistavat kansallisen politiikan mahdollisuuksia. Venäjä on Pietari Suuresta alkaen yrittänyt ”länsimaalaistua” luodakseen varallisuutta, mutta epäonnistunut.

Vuodesta 1992 lähtien Venäjän päättäjät toivat Lännestä liberalismin ja hyödynsivät parhaiden länsimaisten tutkijoiden neuvoja muutosten tekemisessä. Erityisesti taloudellinen liberalismi, tutkijoiden läpiajama ”shokkiterapia”, lisäsi köyhyyttä, kuolleisuutta ja itsemurhia ja johti kansalaisten luoman varallisuuden ryöstöihin ja pakoon ulkomaille. Se loi myös pohjan oligarkian syntymiselle.

Venäjän yritykset toimia tasa-arvoisena jäsenenä kansainvälisissä organisaatioissa ja suhteet USA:han ja muihin keskeisiin maihin epäonnistuivat. Venäjä liittyi eurooppalaisiin organisaatioihin vain kohdatakseen kritiikkiä, ei tullakseen kuulluksi. Seuraamalla sokeasti länttä, Venäjä menetti samalla mahdollisuuksiaan harjoittaa omaa politiikkaansa. Saadakseen takaisin taloudellisen ja poliittisen voimansa, sen olisi pitänyt eristäytyä. Se olisi heikentänyt talouskasvua ja olisi ollut mahdollista vain rajoittamalla talouden avoimuutta, mikä taas ei olisi tyydyttänyt kansalaisia. 

Milanovic arvioi, että näin ei käy, jos länsi on eristyksen takana. Hän väittää, että kun se loi ”Rautaesiripun”, eristyksen kansainvälisestä yhteistyöstä, jo ennen Ukraina-sotaa, mutta sen luomista kustannuksista ei voinut syyttää Venäjän johtoa. Samoin Venäjän näkökulmasta hyökkäys Ukrainaan loisi toisen ”Rautaesiripun”, koska länsi eristäisi Venäjää taloudellisesti, eivätkä kansalaiset laskisi ongelmiaan Venäjän johdon syyksi. Sota on tapa varmistaa, että omaa suljetun maan politiikkaa voidaan tiukentaa.

Milanovicin analyysi nojaa siis siihen, että Venäjää on syrjitty sekä poliittisesti että taloudellisesti. Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Pullinen esitti äsken erilaisen näkemyksen (HS 17.7.2022): Länsi on yrittänyt auttaa Venäjää lisäämällä kahdenvälistä kauppaa, kasvattamalla erityisesti öljyn ja maakaasun ostoa Venäjältä. Pullisen mukaan lännen ajatuksena on ollut, että kaupan kasvun myötä Venäjän tulot kasvavat, minkä on uskottu hillitsevän Venäjän haluja aggressiivisiin toimiin. Pullisen mukaan tämä on epäonnistunut.

Lännen toimia voidaan kuitenkin tulkita myös niin, että Venäjää on käytetty vain öljyn ja maakaasun lisälähteenä. Näin on haluttu muun muassa estää 1970-luvun öljykriisin tapaisten ilmiöiden toistuminen. Lisäksi vientituloistaan suuren osan raaka-aineita hankkivat maat ovat hyvin korruptoituneita, joten niillä ei ole kannusteita kehittää teollisuuden ja palveluiden tuotantoa ja vientiä.

EU:n ja Venäjän välillä ei ole mitään vapaakauppasopimusta. Venäjä ja lähes kaikki itsenäistyneet entiset Neuvostoliiton osat muodostivat vuonna 2011 keskinäisen vapaakauppa-alueen CISTFA:n. Ukraina oli mukana vuosina 2011-2014. 

Vuonna 2014 Ukraina joutui valitsemaan, tekeekö se vapaakauppasopimuksen EU:n kanssa vai pysyykö se CISTFA:n jäsenenä. Taloudellisesti CISTFA:n tarjous oli edullisempi kuin EU:n, ja Ukrainan poliittinen johto valitsi sen. Se johti osaltaan vuoden 2014 Ukrainan kriisiin. Ukrainan uusi johto päätti hyväksyä EU:n tarjouksen. Pian sen jälkeen Venäjä valloitti Krimin niemimaan. Miksi EU ei tehnyt tarjousta CISTFA:lle vapaakauppasopimuksen neuvottelemiseksi?

Jos EU yritti pitää Venäjää rauhallisena keskinäisen kaupan avulla, on outoa, että rajoituttiin vain öljy- ja kaasukauppaan ja syvennettiin konfliktia. EU:n ja Ukrainan välinen vapaakauppasopimus johti siihen, että CISTFA:n jäsenet asettivat tulleja Ukrainassa valmistetuille ja tietysti sen kautta tulleille tuotteille.

Annan tukea Milanovicin näkemykselle Venäjän johdon ajattelusta ja sen seurauksista. Saman on (tietämättään) tehnyt Noam Chomsky.

Haastattelussaan 16.7.2022 Jacobin-lehdessä “Every Time We Build Up Our Military Budget, We’re Attacking Ourselves” Chomsky muistuttaa George Bushin vakuutuksesta Mihail Gorbatshoville, ettei Natoa laajenneta itään tuumaakaan. Bush kunnioitti lupausta. Seuraavat presidentit eivät. Päinvastoin: Yhdysvallat ja Nato alkoivat vuodesta 2014 alkaen työntää Ukrainaan viimeisen teknologian mukaisia aseita, sotilaskoulutusta, yhteisiä sotaharjoituksia ja integroida Ukrainaa Naton komentoketjuun.

Chomsky viittaa globaalin etelän ihmisiin, jotka sanovat, että USA ja Euroopan maat ovat tehneet, ja yhä tekevät, heille samaa kuin Venäjä nyt ukrainalaisille. Hän toteaakin, että Washington on täynnä henkilöitä, joiden tulisi olla syytettyinä sotarikoksista. Hän nimeää heistä kaksi, George W. Bushin Irakin sodasta sekä Henry Kissingerin Kambodzan pommitusten suunnittelusta ja toteuttamisesta osana Vietnamin sotaa.

Chomsky on löytänyt Venäjä-keskustelusta kielellisen outouden: Venäjän armeijan sanotaan olevan huono, kyvytön ja selkärangaton mutta vaarallinen ja kykenevä hävittämään maailman. Pekka Seppänen on huomannut saman suomalaisesta keskustelusta YLE:n kolumnissaan 21.7.2022: Venäläiset ovat hölmöjä ja saamattomia, mutta vaarallisen juonikkaita. 

Chomsky toteaa, että puhe on näyte George Orwellin esiin nostamasta ”kaksoisajattelusta”. Orwellin mukaan se kuuluu vain diktatuureihin, mutta Chomsky näkee sitä myös demokratioissa. Hän on löytänyt esimerkkejä kaksoisajattelusta yhdysvaltalaisista kylmän sodan dokumenteista, joiden avulla hämätään kansalaisia hyväksymään kasvavat sotainvestoinnit. 

Kaksoisajattelu hämärtää kansalaisten kykyä ymmärtää maailmaa. Siksi syntyy tilaa ”vahvoille” johtajille. Chomsky huomasikin arkistosta ohjeen politiikan suunnittelijoille: ”On tärkeämpää olla selkeä kuin totuudellinen”.

Venäläisten näkökulmasta heidän alentamisensa yhtäältä ja samalla nostaminen superälykkäiksi roistoiksi on varmasti hämmentävää. Toisaalta tällainen antaa Venäjän päättäjille mahdollisuuden luoda oma kaksoisajattelunsa. Venäjä on diktatuuri, ja lännen kaksoisajattelu vain vahvistaa sitä.

Chomskya on arvosteltu. Eniten huomiota on herättänyt Yhdysvalloissa olevien ukrainalaisten taloustietelijöiden ryhmän avoin kirje. Yksi arvostelijoiden väite on, ettei Venäjän johdolle koskaan luvattu, ettei NATO:a laajenneta kuten Chomsky esittää. Vastauksessaan kriitikoilleen Chomsky tarjoaa suorat sitaatit asiakirjoista.

Toinen syyte on, että esittelemällä sotarikollisia, joita ei ole koskaan tuomittu kansainvälisessä sotarikosoikeudessa, hän puhdistaa Venäjän presidentin Putinin. Tämä kritiikki ei osu maaliin, sillä Chomsky tuomitsee haastattelussa Putinin toimet voimallisesti.

Edellä olen esittänyt, että Venäjän johtoa ja kansalaisia on kohdeltu eri tavoin kuin muita maita ja niiden kansalaisia. Venäjää vastaan on rakennettu kaksi toisiaan täydentävää ”Rautaesirippua”. Yksi on poistanut sen kansainvälisestä yhteistyöstä, toinen on rakennettu nyt sodan aikana. Kummassakin teitä on suljettu sekä maan johdolta että tavallisilta ihmisiltä.

Keitä Venäjän johdossa oikein on ja miten se näkee oman tilanteensa? LeftEast-lehden järjestämään keskusteluun ”What is capitalism in Russia and how does it relate to the political regime?” osallistuvat venäläinen politiikan tutkija Ilya Matveev ja ukrainalainen sosiologi Volodymyr Ishchenko, 

Ishchenko esittää, että Venäjän johtava luokka on lietsonut sotaa, jota tutkijat kutsuvat ”poliittisiksi kapitalisteiksi”. He ovat liikemiehiä, joilla ei ole tarpeellisia kykyjä taloudellisten asioiden hoitamiseksi. Sen sijaan heidän menestyksensä pohjautuu puhtaasti poliittiseen asemaan, jonka koskemattomuutta suojellaan. Lopullisena päämääränä on hyötyä valtion antamista mahdollisuuksista, usein korruptiolla. Jotta tämä toteutuisi, täytyy olla ”bonapartistinen”, asemassa, jossa voi vaikuttaa valtion päätöksiin.

Ishchenkon mukaan pitkällä ajalla sota suojelee johtavaa luokkaa kokonaisuudessaan, onhan se hyvä tulojen lähde. Sota voi siis myös vakauttaa tällaista järjestelmää. Venäjä on tullut sodan aikana tukahduttavammaksi ja ideologisemmaksi, ja on näin vahvistanut johtavan luokan asemaa. Muutos parempaan ei ole täysin mahdoton, mutta se on tehty vaikeaksi.

Miten Venäjän johtava luokka näkee itsensä suhteessa muihin maihin? Ishchenko antaa vastauksensa CourthouseNews:lle haastattelussa ”Ukrainian political sociologist: This is a war of leadership failures at many levels”. Venäjän eliitti pitää itseään samanlaisena lännen eliitin, Yhdysvaltojen ja Euroopan kapitalisten kanssa. Länsi puolestaan luokittelee Venäjän Neuvostoliiton jälkeisen eliitin laittomaksi eikä pidä sitä lännen tasoisena. 

Tämä on huomattu: Ishchenko viittaa Putinin ja Kiinan presidentti Xi:n allekirjoittamaan dokumenttiin, jossa vaaditaan sekä uuden globaalin järjestyksen demokratisointia että sivilisaatioiden roolin (venäläisyyden ja kiinalaisen) tasa-arvoisuutta suhteessa länsimaisuuteen.

Miksi Venäjä siis hyökkäsi Ukrainaan? Milanovicin mallissa konflikti syntyi siitä, että Venäjä on suljettu kansainvälisestä yhteistyöstä, tungettu rautaesiripun taakse. Venäjälle olivat vaihtoehtoina (ei toisiaan poissulkevina) jatkaa kuten ennen, yrittää löytää reikiä rautaesiripusta, tai murtaa sitä. 

”Luontevin” keino yrittää murtaa rautaesirippua oli laajentua entisten neuvostotasavaltojen alueille. Venäjä vallitsi tämän. Samalla se on laajentanut suhteita Afrikkaan ja Kiinaan. Näin Venäjän sotia voidaan pitää ”viivästyneinä hajoamissotina”, kuten monet tutkijat ovat esittäneet.

Milanovicin malli ennustaa, että jos rautaesiriput asetetaan ulkoapäin, kansalaiset ovat valmiita tukemaan maan johtoa, vaikka se harjoittaisi heidän elämäänsä haittaavaa politiikkaa. Tämä on se ”etu”, joka sodasta tulee Venäjän johdolle. Tämä etu kasvaa, jos ”Länsi” rajoittaa Venäjän kauppaansa, matkustusta ja muutenkin rakentaa toisen rautaesiripun. Näin malli ennustaa sodan eskaloitumisen ja pitenemisen.

Mallia voidaan käyttää myös arvioitaessa sitä, miten sodan lopettamisyritykset toimivat. Lännen strategia on selvästi saada Venäjä polvilleen. Ukrainan armeijalle on toimitettu yhä parempia aseita. Rajoituksia Venäjää kohtaan on samaan aikaan kiristetty. Mutta on epäselvää, toimiiko strategia. Venäläiset ajattelevat, että länsi on vastuussa heidän pahoinvointinsa syventymisestä.

Suomessa on ihmetelty, että vastoin odotuksia Venäjä ei rankaissut Suomea sen anottua NATO:n jäsenyyttä. Tämäkin on sopusoinnussa mallin kanssa: Suomen toiminta kasvattaa Venäjälle rakennettujen rautaesirippujen paksuutta, rautaesiriput ovat ”Lännen” rakentamia ja kosto voi näkyä muissa maissa.

Diplomatia toimii toisin: sota yritetään lopettaa. Ajatuksena on, että kaikkien sodan osapuolten on joustettava, jolloin rautaesiriput ohenevat. Seurauksena on de-eskalaatio, hyvä kierre. Tämä on myös Chomskyn näkökulma, samoin yllättäen myös Kissingerin. Kerrankin he ovat samaa mieltä.

Sodat tuhoavat pysyvästi aineellista, mutta myös henkistä pääomaa. Ishchenko toteaakin, että se avoin monikulttuurinen Ukraina, jossa hän on kasvanut, häviää kokonaan.

JK: Kiitän Leila Haaparantaa keskusteluista, joita ilman tämä essee ei olisi syntynyt.