Tuskin kukaan osasi arvata, minkälainen eduskuntakausi tulisi olemaan, kun vaalitulokset selvisivät huhtikuussa 2019. Aluksi vaihtui pääministeri, sitten alkoi keskustelu Al-Holin leirin lasten ja naisten evakuoinnista.

Tuo keskustelu oli paikoitellen eduskunnassa niin kuumentunutta ja leimaavaa, että ajattelin, onko politiikka eduskunnassa aina yhtä tunteikasta. Eräs kokenut oppositioedustaja sanoi tuolloin minulle, ettei hän muista vastaavaa tunnelmaa eduskunnasta. Tämän jälkeen alkoikin koronapandemia, ja juuri kun valoisampi kevät alkoi siintää, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. 

Välillä eduskunnassa on tuntunut siltä, että mitä monimutkaisempi yhteiskunnallinen ilmiö, sen yksioikoisempia poliittiset ratkaisut ovat.

Yhteistä näille globaaleille ilmiöille on se, että ne kuvaavat ennakoimatonta aikakauttamme. Samaan aikaan politiikan nopeista käänteistä ja vaatimuksesta poliitikoille reagoida välittömästi monimutkaisiin asioihin on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Usein nopeat ratkaisut verhotaan populismiin ja tunteisiin. Esitetään nopeita ratkaisuja niiden vaikutuksia arvioimatta, koska muuten kansalaisille tulisi tunne, että “seisomme vain tumput suorina vastuuta karttaen”.  

Välillä eduskunnassa on tuntunut siltä, että mitä monimutkaisempi yhteiskunnallinen ilmiö, sen yksioikoisempia poliittiset ratkaisut ovat. Venäjän raaka ja yksipuolinen hyökkäyssota järkytti kaikkia, mutta pelko ja sodan julmuus aiheuttivat myös sen, että julkinen keskustelu kärjistyi ja sen moninaisuus katosi. Oli lupa keskustella sodasta ja sen seurauksista vain yhdellä tavalla – korostamalla sotilaallisen liittoutumisen ja Nato-jäsenyyden tärkeyttä. Rauhanpolitiikasta, aseistariisunnasta ja diplomatiasta puhuvat naurettiin pihalle. Tämä johti siihen, ettei kriittistä arviointia Nato-jäsenyyden seurauksista pohdittu ja jäsenyys haluttiin viedä läpi eduskunnassa niin nopeasti kuin mahdollista. 

Tunteet ovat aina osa politiikkaa. Ajattelen usein, että siinä vaiheessa, kun politiikka ei enää tunnu missään, on aika jättää politiikka. Niin kyyniseksi en halua muuttua. Samaan aikaan kun tunteisiin vetoava kieli puhuttelee kuulijaa, se ei aina kuitenkaan kerro kestävästä politiikan teosta. Varsinkin pelolla lietsominen johtaa usein siihen, että esitetään kovia toimia, joiden vaikutukset selviävät myöhemmin. 

Politiikassa on tilausta rauhalliselle pohdinnalle, epävarmuudelle ja syvälliselle analyysille, vaikka tällaisella otteella ei suuria kansanjoukkoja villittäisikään. Mutta historia saattaa ainakin muistaa hyvällä.

Veronika Honkasalo on Vasemmistoliiton kansanedustaja, varapuheenjohtaja, helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, feministi ja nuorisotutkija.